KoroNoita kylässä – saako enää edes virpoa?

Vuosi sitten virvonta oli vaarassa! Kukaan ei halunnut KoroNoitaa ovelleen.

”Vitsa(us) sulle, palkka mulle!”

Onneksi kekseliäät kyläaktiivimme päättivät pelastaa lasten pääsiäisriemun ja kehittelivät koronaturvallisen virpomisen. Ennalta ilmoittautuneiden pihoilla ja portinpielissä oli etävirvontapaikkoja, joille vitsan saattoi jättää ja napata palkkion mukaansa. Esikoisemme ei tuolloin virvonnoista vielä paljoa ymmärtänyt. Kävimme kyllä kokeilemassa touhua isovanhempien pihalla, jossa esikoinen heitti heitä vitsalla, nappasi palkintorusinat ja vetäytyi taaemmas herkuttelemaan.

virtuaalivirvontaa pandemia-aikana

Tänä vuonna koronavirvonta toteutettiin kylällämme onnistuneesti jo toistamiseen. Ja kuten jokaista hyvää ideaa, tätäkin jalostettiin. Uutuutena oli virtuaalinen virvontakartta, jonka avulla oli helppo suunnistaa ja suunnitella omaa reittiä. Ajattelin, että lähes kolmevuotias esikoinenkin saattaisi saada touhusta jo jotain irti, joten haimme palmusunnuntaiksi pajunoksia ja koristelimme ne yhteistuumin.

Päivää ennen h-hetkeä esikoista alkoi kuitenkin arveluttaa: ”En halua pukeutua pääsiäiseen. En halua virpoa”, hän ilmoitti ja viskasi etukäteen valitun noitahuivin portaikkoon. Lohduttelimme, ettei ole pakko, jos ei halua, ja keskitimme tarmomme virpomisrastin rakenteluun muiden pikkunoitien iloksi. Mante-vauva pyöriskeli tyytyväisenä noitahuivinsa ja harjoitusvitsansa kanssa lattialla ja maisteli kielellään pajunkissaa. Siinä oli hänelle virpomisiloa riittämiin.

pikkunoitia ja pääsiäishepuleita

Sunnuntaiaamuna pihallamme alkoi vilistää noitia, pupuja ja kissoja. Vilkuilimme esikoisen kanssa ikkunasta virvontarastille kipittäviä ja sieltä poistuvia pääsiäisolentoja. Erääseen seurueeseen oli lyöttäytynyt mukaan myös Batman, ja meille takaisin vilkutellut pääsiäishiiri teki esikoiseen suuren vaikutuksen. Ämpäri täyttyi kirjavista vitsoista samaan tahtiin kuin herkkukori hupeni. Hetken touhua ihmeteltyään esikoinen ilmoitti: ”Nyt haluan virpoa!”

Noitahuivi puettiin kuin kunniapäähine konsanaan, jännittyneen hiljaisuuden vallitessa. Sitten valittiin vitsa, loitsun alkukin oli vielä muistissa: ”Virvon varvon.. AAAAAAA!” Pikkunoitaan iski hepuli. Hän juoksi viisi kierrosta virpomisrallia sinne tänne sinkoilleen. Mante-vauvaa nauratti. Sitten esikoinen yllättäen pysähtyi ja seurasi loppuhuipennus.

”Virvon varvon, en halua rusinoita vaan patukaaaan!”

Äidinkin oli myönnettävä, että esitys oli näyttävä – vähintäänkin patukan arvoinen!

harjoitus tekee noidan!

Pikkunoita sai ensivirvonnastaan (tai palkintopatukastaan) sen verran lisää itsevarmuutta, että tahtoi sittenkin virpomaan. Mutta ei kylän kierrokselle (se oli vielä vähän ”pelottavaa”) vaan isovanhemmille. Ja kuinka ollakaan, virvontavisiitistä oli sattumoisin jo sovittu isovanhempien kanssa! Niinpä noitalauma pakattiin autoon (luuta oli epäkunnossa) ja kiidätettiin kohti seuraavaa virvontahaastetta.

Tällä kertaa pikkuvirpoja pysyi ovensuussa jo hetken aloillaan, vitsa näyttävästi vispaten. Pääsiäishuivia ei ollut enää puettu, mutta sille oli järkeenkäypä syy: Noidat pukeutuvat kylmällä säällä mieluummin pipoon. Mante-vauvakin heilutti oksaansa minkä jaksoi ja kokeili sen kestävyyttä vähän myös tuoreilla etuhampaillaan. Isän ja äidin tehtäväksi jäi sanoa virvon varvon ja ne muut liirumlaarumit. Pikkunoidilla kun oli jo tarpeeksi muuta hommaa.

tsemppiviestejä virvontapisteellä

Kun noitakoplamme myöhemmin palasi kotiin, virvontapisteellä odotti komea näky. Vitsoja oli kymmenittäin – ja palkkiokorissakin vielä muutama suklaamuna jäljellä! Taidan jatkossakin tehdä virvontarastin, mikäli emme ole noitien virka-aikaan kotosalla. Uskon nimittäin, että rastin tuottama mielihyvä oli molemminpuolinen.

Korona-ajan vitsoissa oli vielä yksi mieltälämmittävä erityispiirre. Useampaan oli kiinnitelty pieniä kirjeitä ja tsemppiviestejä.

”Haluan ilahduttaa sinua ja muita. Muista, tämä tilanne muuttuu kyllä!”