”Pienet silmät kysyvät kyynelien syytä, /
ikävälleni sanoja etsin. /
Suru tuntuu iholla kuin myrsky ennen tyyntä, /
selitykselleni muodon keksin.”

Miten puhua kuolemasta lapsen kanssa?

Aihe on ollut perheessämme valitettavan ajankohtainen. Joulun alla sekä minun että mieheni isoäidit nukkuivat pois peräkkäisinä päivinä, ja vain paria kuukautta myöhemmin vanhempieni koira jouduttiin yllättäen lopettamaan. Siinä on paljon käsiteltävää pienelle ihmiselle!

Esikoinen oli tottunut näkemään isoäitiäni säännöllisesti. Vielä alkusyksystä 96-vuotias, entinen liikunnanopettaja leikki autoleikkejä taaperomme kanssa kotinsa lattialla. Sitten isoäiti joutui sairaalaan. Yhtäkkiä loppuivat kyläreissut ja koronasta johtuen sairaalaankaan ei voinut mennä isolla joukolla. Asia selitettiin esikoiselle niin, että myös hän oppi sanoittamaan syyn:

”Ei voi mennä sinne kylään, koska [isoäiti] on sairaalassa. Ei voi mennä sairaalaan, koska on korona.”

Miten puhua kuolemasta lapsen kanssa?

”Kauas on matkannut maammoni tuonne, /
sukunsa vanhin pois luotamme on. /
Riisunut painavan elämänkuoren /
kevyt kuin laulu hän on huoleton.”

suru on tärkeää puhua auki

Lopulta koitti päivä, jolloin sain tiedon isoäitini poismenosta. Vaikka olen työni puolesta joutunut käsittelemään kuolemaa lasten kanssa, jouduin hetken miettimään, miten sanoittaa asia alle kolmevuotiaalle niin, että hän kykenee sitä jotenkin ymmärtämään.

Mannerheimin lastensuojeluliiton sivuilta löytyy artikkeli Lapsi ja läheisen kuolema, josta löytyy hyviä perusohjeita kuoleman käsittelyyn lapsen kanssa. Lähtökohta on, että kuolemasta tulisi kertoa lapselle totuudenmukaisesti, lapsen iän ja kehitystason mukaisesti ja mielellään oman vanhemman tai muun hyvin läheisen aikuisen toimesta, asian ollessa tuore. Lapsen kykyä ymmärtää ja kestää totuutta ei pidä aliarvioida, eikä aikuisen tarvitse peitellä omaa suruaan. Se vain täytyy puhua auki.

Artikkeli muistuttaa, että lapsen suru voi ilmetä monella tavalla ja herättää kysymyksiä, jotka voivat aikuisesta tuntua kummallisilta: Onko haudassa kylmä? Miksi meidän tarvitsee kuolla? Kuolenko minä ensi yönä, kun menen nukkumaan? Aikuista ohjeistetaan heittäytymään keskusteluun ja hyväksymään kaikenlaiset kuoleman herättämät tunteen. Silloin kun ei osaa vastata lapsen kysymyksiin , on lupa sanoa ”en tiedä”.

kysymykset auttavat ymmärtämään

Olimme puhuneet isoäitien lähestyvästä kuolemasta esikoiselle jo etukäteen, saattohoitojen alkaessa, ja kertoneet, että jossain vaiheessa ihmisestä tulee niin vanha, että kuolema on ihan luonnollinen juttu. Esikoinen myös tiesi, että molemmat isoäidit olivat kipeitä, ja kuoleman jälkeen heihin ei sattuisi enää. Kun poskelleni vierähti kyynel isoäidin kuolemasta kertoessani, esikoinen kysyikin: ”Miksi äiti itkee? [Isoäitiin] ei satu enää.”

Selitin, että joskus ikävä itkettää. Vaikka tietääkin, että kaikki on mennyt hyvin, tulee ikävä toisen ihmisen näkemistä.

”Missä [isoäiti] on nyt?”
[Ä: Sitä ei kukaan oikein tiedä. Minä ajattelen, että jossain toisenlaisessa paikassa kuin tämä meidän maailmamme.]
”Voiko sinne mennä kylään?”
[Ä: Ei. Sinne ei voi mennä kylään. Emme pysty enää näkemään kuolleita, mutta he pystyvät vierailemaan muistoissamme silloin, kun haluamme muistella heitä.]
”Ovatko he tuolla tähdissä?”
[Ä: Ehkä he ovat jossain tähtien toisella puolella. Voit tähtiin katsoessa muistella heitä. Tai sitten voimme jutella heistä ja katsoa vanhoja valokuvia tai videoita.]

Esikoinen oli jo aiemmin nimennyt yhden autoistaan isoäitini autoksi. Siitä tuli hänen unilelunsa. Se nukkuu hänen kainalossaan joka yö ja tottelee yhä samaa nimeä.

Duplo ja Pasi onnellisina meidän maailmamme kesälaitumilla

”Tähtien tuolle puolen lento vie viimeinen. /
Hetkellä lähdön nousee viisaus siivilleen. /
Elämänjäljet jäävät lähdössä pintaan maan, /
sydän kuin muuttolintu perille suunnistaa.”

kuoleman kiertoilmaukset voivat hämmentää

Myös vanhempieni Duplo-koira oli iso osa arkeamme. Hädin tuskin olimme saaneet isoäitien kuolemat käsiteltyä, kun oli taas aika palata samaan aiheeseen. Päätin kertoa uutisen esikoiselle, kun hain häntä päiväkodista: ”Muistatko kun kerroin, että Duplo on tosi kipeä? Se oli niin kipeä, ettei sitä pystytty enää parantamaan. Duplo kuoli, mutta nyt sen ei ole enää huono olla.”

Esikoinen kuunteli asiani ja kiljaisi sitten: ”Pysähdy!” Hän suuntasi katseensa taivaalle ja alkoi vilkuttaa. ”Moi Duplo siellä pilvien takana. Sen häntä heiluu. Pääseeköhän sinne laskuvarjolla? Ei taida päästä.”

MLL:n artikkelissa todetaan, että jos lapselle sanotaan, että läheinen ihminen vain nukkui tai lähti pois, lapselle saattaa jäädä vääränlainen mielikuva kuolemasta. Me olemme kuitenkin konkretian lisäksi puhuneet esikoisen kanssa paikasta tähtien tuolla puolen. Hän ymmärtää, että sinne ei voi matkustaa ”edes avaruusraketilla”, eikä se ole samanlainen paikka kuin meidän maailmamme.

Kun kerroin, että isoäidit ja lapsuuteni Lego-koira ovat nyt kaikki siellä yhdessä, samassa paikassa Duplon kanssa, esikoinen tuumi: ”Pasi ei tule vielä. Vasta joskus myöhemmin.”

”Tähtien tuolta puolen jokainen kodin saa, /
muistoissa kyläilevät luonamme ahkeraan. /
Tähystä illan alla tähtyä tuikkivaa, /
sieltäpä suvun vanhin sinulle vilkuttaa.”

* Artikkelissa lainatut lyriikanpätkät ovat vielä julkaisemattomasta laulustani ”Tähtien tuolle puolen” (säv./san. M-M. Kivekäs). Laulu on syntynyt esikoisen kanssa käytyjen keskustelujen pohjalta.

Lue myös:

• Lue, leiki, liiku, luo – mistä tulee Äijä-äidin slogan?
• Miksi lapsille kannattaa laulaa?
• Miten puhua lapsille sodasta?

Psssst. Äijä-äidin löydät Instagramista , Facebookista – ja nyt myös TikTokista!

Muutama päivä sitten mieheni kertoi esikoisellemme lähestyvästä syntymäpäivästäni.

”Tehdään kakku!” esikoinen riemastui.
”Mitä jos Prisma tekisi äidille kakun ja haettais se sieltä?” isä ehdotti.
”Ei. Me tehdään äidille kakku. Itse. Kotona.”

onnellisesti Jäljessä aikataulusta

Ikä on ollut minulle aina vain numero ja syntymäpäivät hyvä syy kakun ahmimiseen. Täysi-ikäisyyttä toki odotin sen suomien etuuksien tähden, mutta muuten eteenpäin juoksevat numerot eivät ole paljoa ajatuksiani rasittaneet – paitsi äidiksi tulemiseen liittyen.

Kun äitini täytti 35, olin ollut jo useamman vuoden koulussa ja sisarusparvemme nuorimmainenkin oli jo omatoiminen leikki-ikäinen. Perheemme vauvavuodet olivat takana, pinnasänky pakattu varaston nurkkaan, eikä vaippakaupoille ollut enää liiemmälti asiaa. Paritalokoti oli löytynyt paria vuotta aiemmin ja sen pihoilla riitti tilaa sekä kirmaaville lapsille että pienen cairnterrieripennun tutkimusmatkoille. Pitkään ajattelin, että näin minäkin elän sitten, kun olen iso – eli yhtä vanha kuin vanhempani tuolloin.

Nyt olen 35-vuotias, kahden pienen pojan onnellinen äiti. Päiväkotitaipaleemme on vasta alussa, pinnasänky siirtyi vastikään esikoiselta vauvalle, ja vaippakaupoilla tulemme käymään vielä pitkään. Meillä on keltainen puutalo, kallioinen seikkailupiha ja 10-vuotias cairnterrieri (jotkut asiat eivät koskaan muutu).

Olen kuitenkin jäljessä aikataulusta!

Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2019 suomalaisen ensisynnyttäjän keski-ikä oli 29,6 vuotta. Siihen verrattuna tulin äidiksi myöhään, 32-vuotiaana – paljon myöhemmin kuin olin ajatellut. Lapsuusaikaisen minäni mielestä olisin varmasti jo vanha äiti.

Mutta kaikki on suhteellista. Välillä näytti siltä, ettei meistä tulisi vanhempia ollenkaan ja etten ikinä pääsisi kokemaan äitiyttä. Siksi en osaa kuin ihmetellä elämän tarjoamia käänteitä, joiden myötä lapsettomuus on vaihtunut elämään kahden lapsen äitinä. Koen jatkuvaa onnentunnetta siitä, että ihme on käynyt meillä kylässä kahdesti, mutta myös jatkuvaa syyllisyyttä siitä, että olemme saaneet lopulta niin paljon enemmän kuin monet muut vastaavassa tilanteessa olleet.

unelma äitiydestä antoi odottaa

Haaveilin äitiydestä jo päälle parikymppisenä. Tuolloin olin vastavalmistunut, innokas ja positiivisesti hukassa itseni kanssa. Janosin kokemuksia ja seikkailuja, olin rauhaton ja jatkuvassa liikkeessä. Silti toivoin kovasti lapsia koheltamaan kanssani. Jos toiveeni olisivat tuolloin toteutuneet, lapsemme olisivat jo isoja koululaisia ja itse olisin varmasti ollut hyvin erilainen äiti kuin nykyään. Elämäämme ohjailleet sattumat olisivat väkisinkin vaihtuneet toisiin ja sen seurauksena olisi ollut erilainen elämä. Tuskin asuisimme keltaisessa puutalossamme. Tuskin olisimme molemmat päätyneet tekemään töitä intohimojemme parissa.

Tai ehkä olisimmekin, kuka tietää.

Siitä olen kuitenkin varma, että minusta olisi kasvanut erilainen ihminen, jos olisin tullut äidiksi silloin, kun toivoin. Epätietoisuus ja odottaminen opettivat kärsivällisyyttä ja luopumista. Ne myös osoittivat parisuhteemme voiman ja hitsasivat meidät mieheni kanssa entistä tiiviimmäksi parivaljakoksi. Ennen lasten syntymää ehdin olla yli vuosikymmenen työelämässä ja läpikäydä identiteettikriisin opetellessani hyväksymään lapsettomuutta, minkä ansiosta osaan nyt ottaa ilon irti kotonaolosta ja sen suomasta vaihtelusta elämään.

lapsettomuuden kokemus osana vanhemmuutta

Koen lapsettomuuden kokemusten auttavan myös niinä hetkinä, kun lasten kanssa valvottuja öitä on kertynyt liikaa, esikoisen jekkuvaihde on jumiutunut päälle, uhmaikä ei osoita helpotuksen merkkejä tai arkea täytyy pyörittää puolikuntoisena. Jostain syvältä kumpuaa sama jaksamaan auttava lämpö, joka pesiytyi sisuskaluihin esikoisen synnyttyä – kun odotuksen, epätietoisuuden ja surun vuodet olivatkin yhtäkkiä ohi.

Tällä hetkellä minusta tuntuu, että lapset saapuivat elämäämme juuri oikeaan aikaan – kiitos pitkän kiertotien. Tilastojen valossa olen kuitenkin vanha äiti, vaikkei minusta lainkaan tunnu siltä. Kehoni kestää yhä konttailun ja kuperkeikat, eikä mieleni ole pysynyt vanhenemisen vauhdissa mukana. Lapsuusaikaisen itseni mielestä olisin varmasti jo ikäloppu. Vaan mitä sanoo esikoinen, onko äiti vanha?

”Äiti on yy-kaa-koo. Ei ole iso, vaan pieni-iso. Mä olen isopieni. Nyt leikitään!”

Esikoisellani on huomattavasti valoisampi suhtautuminen vanhenemiseen kuin minulla lapsena. Myös viisas isoäitini totesi aikoinaan omissa 80-vuotisjuhlissaan, ettei ole vielä päättänyt, mitä haluaa tehdä isona. Onneksi elämääni on siunaantunut näin fiksuja ja avarakatseisia ihmisiä!

Kiertoteiden vuoksi ja niiden ansiosta olen tänään tällainen kuin olen. Ne ovat opettaneet kärsivällisyyttä, sisuuntumista ja periksiantamattomuutta – mutta toisaalta myös osoittaneet, että joskus voi olla hyvä antaa periksi, luopua omista suunnitelmista ja katsoa mitä muuta elämällä on tarjottavana. Voi olla, että pitkäkin kiertotie tuo lopulta takaisin samalle polulle, mutta värittää matkan varrella elämää sellaisin sävyin, joita ei olisi osannut itse valita.

Mutta palataanpa hetkeksi vielä siihen kakkuun! Se ei ollut Prisman kakku, vaan mustaviinimarjalla ja suklaalla leikittelevä taideteos lähikonditoriastamme.
”Hienon kakun teit”, kehui esikoinenkin isää, tarttui lusikkaan ja kajautti ilmoille onnittelulaulun.

Oli väristyttävää kuulla oman lapsensa laulavan ensimmäistä kertaa: ”paljoooon onneeeaaa äiti” – kakunkiilto silmissä kenties, mutta kuitenkin. Se tuntui syvällä sydämessä asti!

Lue myös:

• ”Mistä on pienet pojat tehty” – ja muita tulenarkoja sukupuolikysymyksiä
• Kun äiti ei tuoksukaan pullalta
• Äiti, hassuttelu kielletty!

Psssst. Äijä-äidin löydät Instagramista , Facebookista – ja nyt myös TikTokista!