”Missä olit, kun koronavirusepidemia sulki Suomen, rajoitti harrastuksia, perui juhlat ja sulki koulut?” kysyy Helsingin Sanomien pääkirjoitus (”Nuorilta meni elämä sekaisin”, 5.2.2021).

Kysymys nostaa mieleen välähdyksiä vuoden takaa: Kun vielä helmikuun lopussa matkustimme Lappiin tietämättä, että jo seuraavien lomalaisten matkat peruttaisiin. Kun eräänä torstaiaamuna esikoisen kanssa uimaan mennessämme emme vielä käsittäneet tilanteen vakavuutta. Pukuhuoneessa joku kertoi kuntosalin jo sulkeneen ovensa, ja uintireissun jälkeen viereinen kauppakeskus oli aavemaisen tyhjä. Jo pari päivää myöhemmin elimme uudenlaisissa olosuhteissa, uusien lainalaisuuksien maailmassa.

koronan keskelLä syntyneiden sukupolvi

Olin aikonut julkaista tänään kevyen jutun alkavan viikonlopun kunniaksi, mutta pääkirjoituksen otsikko ei jättänyt minua rauhaan. Nuorten elämä on tosissaan mennyt sekaisin, tai vähintäänkin toisin kuin he olivat itse suunnitelleet. Olen harmissani niiden puolesta, joilla tämä poikkeusaika osuu nuoruuteen – elämänvaiheeseen, jolloin pitäisi saada ihastua, harrastaa, nauttia vapaudesta ystävien kanssa, tanssia wanhoja, kiitää penkkarirekkojen kyydissä, valmistautua ylioppilaskirjoituksiin, opiskella ammatti, painaa valkolakki päähän, muuttaa uuteen kaupunkiin opintojen perässä ja nauttia opiskeluelämän sivuriennoista.

Vielä useammin mietin kuitenkin sitä, millainen sukupolvi kasvaa koronan keskellä syntyneistä – heistä, jotka eivät ole koronattomassa maailmassa koskaan eläneet tai ainakaan muista tuosta ajasta mitään.

Meidän lapsemme kuuluvat tähän joukkoon.

esikoisen arkiset unelmat

Esikoinen (5/18) muistaa vielä menneen syksyn muutamat uimahallikäynnit ja muistelee niitä lämmöllä. Kun kuljemme ohi rakennuksen, jossa kävimme taaperotemppuilussa aikana ennen koronaa, hän saattaa huokaista, että haluaisi taas temppuilemaan. En kuitenkaan usko, että esikoisella on kovinkaan paljon muistikuvia harrastuksista, retkistä tai leikkitreffeistä, joista vielä hänen vauva-aikanaan pääsimme nauttimaan. Onneksi on sentään päiväkoti! Se tarjoaa mahdollisuuden leikkimiseen kavereiden kanssa, ohjattuihin musiikkihetkiin, askarteluun, salin temppuratoihin ja eväsretkiin metsässä – normaaliin lapsen elämään.

Esikoisella on pitkään ollut kolme unelmaa: Hän on toivonut pääsevänsä höyryjuna Ukko-Pekan kyytiin, uimahalliin ja bussiin. Yli kolmen kuukauden odotuksen jälkeen onnistuin toteuttamaan toiveista yhden, kun matkustimme bussilla isovanhemmille. Esikoinen puhui tulevasta bussiretkestä etukäteen taukoamatta kolme päivää ja kolme yötä (unissaan) ja käy reissua yksityiskohtaisesti läpi edelleen.

Yritämme toteuttaa hänen kaksi muutakin unelmaansa tulevan kevään ja kesän aikana.

Jos korona-aikaa on jostain kiittäminen, ainakin esikoisemme osaa taas arvostaa asioita, jotka olivat aiemmin muuttuneet jo itsestäänselviksi ja arkisiksi. Sama tosin pätee myös meihin aikuisiin. Muun muassa läheisten ja ystävien merkitys on korostunut, kun heitä on jatkuvasti ikävä, ja siksi yhdessäolon hetkiin latautuukin paljon aiempaa enemmän tunnetta ja läsnäoloa. Esikoinen on myös taitava löytämään iloa ja onnellisuutta pienestä. Voi miten arvokas taito ja suuri voimavara se olisikaan vaalittuna läpi elämän!

vauvan valtakunta on koti

Vauvamme (9/20) on puolestaan syntynyt keskelle koronan kirjomaa maailmaa. Siinä missä esikoinen tottui ihmisjoukkoihin ja viereiseltä viltiltä tapittaviin taaperoihin jo varhain, vauva ei ole tottunut näkemään edes muita vauvoja. Hän ei ole myöskään tavannut yksiä kauempana asuvia isovanhempiaan vielä koskaan. Koti on vauvan valtakunta ja äiti hänen armoitettu seuraneitinsä. Siksi hän nostaakin sekä äidin puuttumisesta että yllättävistä maisemanvaihdoksista huomattavasti suuremman metelin kuin esikoinen aikoinaan.

Nyt olemme alkaneet valmistella vauvaa tulevaisuuteen tapaamalla paria vauvaystävää. Ja onneksi pikkuisella on isoveli, joka opettaa sosiaaliseksi. Loruttelu- ja leikkihetket äidin kanssa eivät ole mitään verrattuna isoveljen ohjelmatoimiston tarjontaan. Kun vauva vain kuuleekin päiväkodista saapuvan esikoisen äänen, itku loppuu kuin seinään, kitinä katkeaa ja hymy yltyy kikatukseksi.

Myös maskit ovat nykyvauvoille tuttu juttu, yhtä tavallinen osa ihmiskasvoja kuin nenä tai hiukset. Neuvolassa lääkäri ihmetteli, miten vauvamme osaa vastata maskin taakse kätkeytyvään hymyyn. Vastasin hänen tottuneen pienen elämänsä aikana siihen, että vaunuihin kurkistelevilla ihmisillä, neuvolan henkilökunnalla ja muilla satunnaisilla vastaantulijoilla on puolet kasvoista peitettynä. Ja jo heti syntymän hetkellä ensimmäinen vauvan kohtaama hahmo oli maskikasvoinen kätilö. Pikkuinen on siis joutunut opettelemaan mikroilmeiden lukemisen silmistämme.

kauaskantoisia vaikutuksia?

Kenties koronan keskelle syntyneistä lapsista tulee taitavia tunteiden lukijoita, vähään tyytyväisiä, elämän perusasioita arvostavia ihmisiä. He saattavat joutua opettelemaan ihmisjoukoissa olemista tai ärsyketulvan sietämistä hieman jälkijunassa. Tai sitten he eivät koskaan tule niistä erityisemmin piittaamaan. Ehkä he aloittavat harrastamisen ja omien mielenkiinnon kohteiden etsimisen tottua myöhemmin. Rytmikapulat, muskaripiiri, vauvasirkus ja taaperotanssi tulevat tutuiksi sitten joskus myöhemmin – vauvavuoden jälkeen.

Mutta jos kodeissa ja perheissä on kaikki hyvin, varmasti myös koronan keskelle syntyneillä on kaikki hyvin. Järkevintä olisikin suunnata huolestuneisuuden tarmo niihin, joista on aidosti syytä kantaa huolta: Niihin pieniin, joiden hätä jää huomaamatta vallitsevista oloista johtuen. Ja niihin perheisiin, jotka jäävät koronan keskellä yksin silloin, kun he kipeimmin kaipaisivat apua.

Toivon, että kaiken sekasorron jälkeen tämä haastava ajanjakso jättäisi jälkeensä myös jotain hyvää – esimerkiksi pyyhkimällä mukaansa osan siitä suureellisuudesta, nautinnonhaluisuudesta ja yksilökeskeisyydestä, joilla olemme itseämme tällä vuosituhannella turruttaneet.

Onnellisuuteen riittää vähempikin.

Lue myös:

• Koronan keskellä kasvaneet
• Kolmekymmentäviisi ja kiertotieni äidiksi
• Valvomisen vuosi – mitä tapahtuu, kun ei nuku kunnolla yli vuoteen

Psssst. Äijä-äidin löydät Instagramista , Facebookista – ja nyt myös TikTokista!

Mitä tapahtuu, kun saunaan istutetaan kaksi äitiä, joista toinen on harrastanut talviuintia viimeksi aivan liian kauan sitten ja toinen on avantoensikertalainen?

Ja saunan AINOA pesupaikka on merenjäähän tehty reikä!

Löylykontti on yhdeksän kaveruksen projekti, joka sai alkunsa heidän huomattuaan maailmassa virheen: Espoon Matinkylän rannasta puuttui sauna! Ystävyksiä yhdistää paitsi rakkaus saunomiseen, myös intohimoinen suhde talviuintiin. Ja nyt puhun intohimosta isolla i:llä: Joukolla on nimittäin hallussaan 10 talviuinnin MM-mitalia!

Minullakin on kytköksiä saunaan, ja olenkin odottanut malttamattomana mahdollisuutta päästä testilöylyihin. Yksi Löylykontin tekijöistä, saunan nikkaroinnista vastannut puuartesaani, on nimittäin veljeni. Sisäpiiriläisenä tiedän, että saunan valmistuminen on vaatinut paitsi verta, hikeä ja valtavasti työtunteja, myös yhteenhitsautuneen porukan, kädentaitoja, sinnikkyyttä ja kaksi pizzaa. Viimeisen kohdan ymmärtääkseen kannattaa käydä tutkimassa projektin Instagram-tiliä. Se saa vähintäänkin hyvälle tuulelle!

äidit elämystestissä

Mutta palataanpa saunan lauteilla lekotteleviin äiteihin: avantoensikertalaiseen ja siihen ruostuneeseen talviuimariin (eli minuun). Avantoensikertalainen on hyvä ystäväni vuosien takaa. Hänestä tuli äiti joitakin vuosia ennen minua, ja kun sain tuolloin kunnian ryhtyä hänen toisen lapsensa kummiksi, sain myös erityistehtävän: Toive oli, että kummina pitäisin huolta erityisesti äidin hyvinvoinnista – eli siitä että ystäväni edes välillä muistaisi irrottautua arjen myllerryksestä, vaikkei siihen tuntuisi riittävän aikaa. Nykyisin kun myös minulla on lapsia, sopimus toimii näppärästi molempiin suuntiin.

Ja mikä olisikaan parempaa arjen hyvinvointia kuin rauhallinen saunahetki Löylykontissa ystävien kesken ja pulahdus rapsakkaan avantoon! Ainoa haaste hommassa oli vain se, että avantoensikertalainen on lämpien asioiden ystävä, ei kylmien. Viime kesänä hän suostui järveen tasan yhden kerran. Mutta koska tiesin ystäväni olevan myös ennakkoluuloton heittäytyjä, joka ei kieltäydy yhteisestä ajasta, huijasin hänet mukaani suunnilleen seuraavanlaisella viestinvaihdolla:

Kummipojaltani sain myös valtuudet huijata hänen äitinsä keinoja kaihtamatta avantoon. Näillä eväillä lähdimme kohti elämystestiämme.

sympaattinen löylykontti

Löylykontti seisoo uljaalla paikalla. Pienen metsäkaistaleen läpi kävellessä saunaa ei heti edes huomaa. Mutta kun metsä loppuu ja eteen avautuu rantatöyräs huikeine merinäköaloineen, onkin kontti heti siinä, omalla paikallaan puiden katveessa, ketään häiritsemättä. Ja jo merelle aukenevasta näköalaikkunasta sisään kurkistamalla huomaa, että kontti kätkee sisäänsä kauniin ja tyylipuhtaan saunan. Näky tekee vaikutuksen jopa kaltaiseeni saunahifistelijään. Ikkunalautaa somistavat sympaattiset saunalakit, jotka ovat tulleet tutuiksi Löylykontista tehdyistä uutisjutuista.

Sisään astuessa homma sen kuin paranee: Vastaan leijuu tuoreen puun ja uuden saunan tuoksu. Testilöylyt osoittavat, että myös kiukaseen on panostettu. Heittotekniikasta riipuen siitä saa irti niin pehmeästi hivelevät kuin kipakasti puraisevat löylytkin. Ja mikä näköala! ”Miksei mökkisaunoihin aina rakenneta tällaisia ikkunoita?” kysyy ystävänikin.

Yksi juttu näkymässä kuitenkin arveluttaa: Avanto virnistelee meille kauempaa iloisesti pulputen ja selvästi jo odottaa meitä luokseen. Aikanaan olen uinut viikoittain avannossa pidempääkin matkaa, mutten ole lainkaan varma, miten ruosteeseen äitivuodet ovat kylmänsietokykyni saaneet. Vartin löylyttelyn jälkeen tohdin kuitenkin ehdottaa ensimmäistä kylmää kylpyä.

avantoensikertalaisen kylmä tulikoe

”Mun mielikuvissani täällä ei kyllä ollut näitä muita ihmisiä”, avantoensikertalainen kommentoi avannolle kävellessämme. Aurinkoinen valoilmiö on houkutellut kansan rannalle. ”Olisi kivampi kiljua tyhjälle rannalle.”

Kiljumista ei lopulta kuitenkaan kuulla. Solahdan ensimmäisenä veteen ja keho tuntuu saman tien muistavan, mistä hommassa oli kyse. Jalkojen nipistely katoaa jo laiturille kavutessa ja muuttuu lainehtivaksi euforiaksi kehossa. Avantoensikertalainenkin liukuu veteen kuin vanha tekijä. Olen antanut hänelle samat ensikertalaisen vinkit, jotka itse sain aikanaan: Keskity rauhalliseen hengittämiseen ja ota kiintopiste veteen mennessä.

Suorituksemme jälkeen selkääntaputtelijoita ja jutuniskijöitä riittää. Julkinen avantouinti on näköjään yhtä hyvä jäänrikkoja suomalaisten keskuudessa kuin koirat ja lapset. Osa hipsii perässämme ihmettelemään vielä saunakonttiakin.

Tunnin löylyjä ja kolmea avantopulahdusta myöhemmin on hyvä palastella suoritus ja läpikäydä avantoensikertalaisen fiilikset: ”Alasmeno on ihan kiva, se pieni hetki vedessä ja nouseminen on ihan hirveetä, mut 5 sekuntia sen jälkeen on tosi hyvä. Tässä voisi olla ties kuinka pitkään.”

”Joo, ei tänne pakkaseen mitään vaatteita tarvii!” totean minäkin, ja päätämme lopettaa saunomisen löylyjen sijaan avantopulahdukseen. Siitä jää mukavan raikas olo. Lyhyen harkinnan jälkeen päädymme pukemaan myös vaatteet kotimatkalle.

Ja yksi asia on molemmille vesiselvä, Löylykonttiin on päästävä uudestaan!
”Tulen mä uudestaan avantoonkin, jos vaan pyydät”, ystävä lupaa.
It’s a deal!

*****

Löylykontin lämmöstä on mahdollisuus päästä nauttimaan kolmella tavalla: liittymällä kausijäseneksi, ostamalla 10 kerran sarjakortin tai vuokraamalla kontin yksityiskäyttöön.

Lisätietoja löydät osoitteesta: loylykontti.fi