Vihaan päiväunia!!!

Kun perheessä on kaksi vähäunista lasta ja arjen suurimmat haasteet liittyvät nukkumiseen, nokoset tulisivat kyllä tarpeeseen. Usein katselen kadehtien onnellisena torkkuvaa miestäni, jolle päiväunet ovat luontainen osa vuorokausirytmiä. Toisaalta, koska hän perheessämme ainoa, jolla on suuri unentarve, ilman päiväuniaan hän ei kauaa jaksaisikaan.

valvominen muutti yökukkujaksi

Kun esikoinen aikanaan läpikävi vauva-ajan vaiheiluja unissakävelystä unikauhukohtauksiin, muutuin yökukkujaksi. Esikoisella oli tapana kiivetä unissaan mahdollisimman korkealle ja heittäytyä sieltä alas – niinpä en lopulta uskaltanut enää ummistaa silmiäni, ettei mitään peruuttamatonta pääsisi tapahtumaan. Mante-vauvan kanssa univajeeni kroonistui entisestään koliikin, rangankiertymän kipujen ja alun vaiheilujen valvottaessa öisin. Ensimmäiset seitsemän kuukautta ehdin kerryttää unta 4-5 tuntia vuorokaudessa. Muun ajan päivästä jompikumpi lapsista valvoi.

Tilanteeseen tarjottiin kahta helppoa ratkaisua: Me vanhemmat voisimme vuorotella yöheräämisissä tai meille voitaisiin järjestää lähipiiristä apua, että pääsisin päiväunille. Vaihtoehdoista ensimmäinen kyllä kokeilimme, mutta se kaatui sulaan mahdottomuuteensa. Nukkumisvuoroillani heräsin herättelemään sikeäunista miestäni, ja lopulta olimme molemmat rättiväsyneitä sen sijaan, että toinen meistä olisi ollut voimissaan.

Toinen ratkaisu taas kompastui päiväuniallergiaani.

päiväunet eivät sovi kaikille

Päiväuniallergia ei ole virallinen termi, vaan leikillinen nimitykseni ilmiölle, joka on saanut minut kaihtamaan päiväunia. Ongelmaani on nimitetty myös tyhmyydeksi. Minulle on vakuuteltu, että päiväunet ovat vain tottumiskysymys ja huomauteltu, ettei ihmisen tarvitse olla aina tehokas. Lopulta kuitenkin kohtasin neuvolassa ihmisen, joka tunnisti ja tunnusti ongelmani!

Mitä siis tarkoitan puhuessani päiväuniallergiasta?

Lyhyiltäkin nokosilta herätessäni oloni on samanlainen kuin kovassa kuumeessa: päätä särkee, iho on kipeä, lihaksia kolottaa, hikoiluttaa ja viluttaa. Olo kestää loppupäivän, mikä on kova hinta pikkulevosta, eikä edesauta latautumaan lasten kanssa touhuamiseen.

Päiväunet eivät sovi kaikille, vahvistaa myös unitutkija Mikael Sallinen Hesarin samannimisessä jutussa (Emmi-Liia Sjöholm, HS 17.2.2020). Sallinen kertoo osan ihmisistä kärsivän päiväunilta herättyään voimakkaasta uni-inertiasta. Tila menee useimmilla nopeasti ohi, mutta toisilla se voi jäädä päälle pitkäksikin aikaa. Samaa geenien aikaansaamaa ilmiötä käsitellään myös The Washington Postin artikkelissa Naps don’t work for everyone. Genetic differences are why (Allison Hirschlag, 7.3.2020).

Molemmat artikkelit selittävät ilmiön johtuvan unirytmieroista: Unen vaiheiden kestot ovat yksilöllisiä samoin kuin se, kauanko vie nukahtaa syvään uneen. Siksi päiväunet eivät saisi olla liian pitkät, vaan ne pitäisi mitoittaa niin, ettei nukkuja ehdi vaipua syvään uneen. Osa meistä kuitenkin siirtyy tuohon unen vaiheeseen hyvinkin nopeasti.

päiväuniallergiaan on syynsä

Mitä tulee yöuniin, olen aina ollut nuijanukahtaja. Ennen nukkumaanmenoa luen hetken kirjaa ja silmät suljettuani olen yleensä saman tien sikeässä unessa. Artikkelien kuvausten perusteella varttikin on minulle torkkujen pituudeksi liikaa, sillä onnistun jo tuossa ajassa hankkimaan itselleni pahan ja pitkäkestoisen uni-inertian. Toisaalta olen aina ajatellut, että koska vaivun iltaisin nopeasti uneen ja nukun yöt hyvin (ilman häiriötekijöitä), minulle riittää vähempi uni kuin vaikkapa miehelleni, jonka uni on laadultaan selvästi heittelevämpää. Ennen lapsia nukuin säännöllisesti 7-8 tunnin yöunet ja heräsin aamuisin virkeänä, yleensä muutama minuutti ennen herätyskellon soittoa.

”Voimakas päiväunien jälkeinen uni-inertia voi johtua siitä, ettei nuku tarpeeksi yöllä”, Sallinen paljastaa Hesarin asiantuntijalausunnossaan. Hänen mukaansa tällöin syntyy univajetta, jota elimistö pyrkii korjaamaan päiväunilla. Tämänhetkisessä elämäntilanteessa univaje saattaisi hyvinkin selittää päiväuniallergialleni. Olen kuitenkin kärsinyt ilmiöstä niin kauan kuin muistan – silloinkin kun olen nukkunut varmasti riittävästi. Myös esikoisemme on jo pitkään karttanut päiväunia ja selittänyt niiden olevan ”pelottavia”. Pitkään ajattelimme hänen näkevän painajaisia, mutta taaperomme ilmaisukyvyn kehityttyä olen alkanut epäillä, että esikoinen onkin perinyt päiväuniallergiani.

Myös tottumattomuus torkkuiluun mainitaan yhdeksi epämiellyttävän uni-inertian syyksi molemmissa artikkeleissa. The Washington Postin jutussa tarjotaan myös ratkaisua ongelmaani: Päiväuniallergiasta eroon päästäkseni minun pitäisi löytää luontaiseen unirytmiini istuva ajankohta ja pituus nokosille ja noudattaa torkkurutiinia kellontarkasti päivittäin. Näin kehoni tottuisi päiväuniin vähitellen. Ehdotus on ihan kiva, mutta nykyarjessamme sataprosenttisen mahdoton toteuttaa.

rentoutuminenkin on vaihtoehto

Lämpenen enemmän Mikael Sallisen ajatukselle siitä, ettei tarvitse nukkua, jos nukahtaminen ei onnistu tai tunnu miellyttävältä. Myös muunlainen lepääminen ja rentoutuminen ovat hyviä vaihtoehtoja. Olen siis ollut oikeilla jäljillä vakuutellessani ihmisille, että koen akkujeni latautuvan, kun luen, kirjoitan tai teen musiikkia. Siunauksen sanoilleni antaa myös psykologian tohtori Sara Mednick Time-lehden (Markham Heid, 1.10.2014) artikkelissa You Asked: Is It Good or Bad to Take a Nap?:

Me ihmiset olemme erilaisia – kaikki eivät ole päiväunityyppiä. Tärkeintä on löytää itselle sopivat keinot, jotka auttavat jaksamaan.

Oletko jo lukenut Uni-juttusarjan muut osat:
Vähäunisista lapsista
Mistä unissapuhujien perheessä jutellaan öisin?

”Miksei kukaan kertonut, millaista se oikeasti on?” kysyy kirjailija Anna-Liisa Ahokumpu Helsingin Sanomien artikkelissa Synnytysjärkytys (Noora Arola, HS, su 18.4.2021). Kysymyksellä hän viittaa synnyttämiseen, joka osoittautui aivan toisenlaiseksi kokemukseksi kuin hän oli etukäteen kuvitellut. ”Kaikki, mitä hän oli synnyttämisestä kuullut, lukenut ja nähnyt, tuntui järkyttävän valheelliselta.” Ovatko synnytystarinat siis lainkaan totta?

Olen synnyttänyt kaksi lasta. Jos jotain luulin oppineeni ensimmäisestä kerrasta, toinen kerta osoitti kaikki luuloni vääriksi – raskaudet ja synnytykset olivat niin erilaisia keskenään. Esikoista odottaessani raskausaika oli pumpulista, suorastaan hekumallista, kunnes viimeisellä kolmanneksella aloin kärsiä pahasta huimauksesta. Puolen vuorokauden supistelujen ja ponnistusvaiheen yllätyskäänteiden jälkeen vauva saatiin maailmaan 20 senttisestä napanuorastaan huolimatta. Lopulta päädyin leikkaussalin kautta täpötäydelle vuodeosastolle, josta ensimmäiset tunnit vauvaa hoitanut isä lähetettiin kotiin. (Kyllä, välillä näin kävi ensisynnyttäjille myös aikana ennen koronaa.)

Toisen raskauden aikana hoidin menevää taaperoa samalla, kun kärsin raskauspahoinvoinnista, matalasta hemoglobiinista ja kipeistä supistuksista. Supistukset alkoivat kolme viikkoa ennen syntymää ja jatkuivat h-hetkeen saakka, aina välillä muutamaksi tunniksi tauoten. Muutaman viikon kärvistelyn jälkeen oli vaikea tietää, milloin pitäisi lähteä sairaalaan, mutta ehdimme kuitenkin – 8 minuuttia ennen vauvan syntymää. Koronasta huolimatta saimme perhehuoneen.

ei mennyt niin kuin elokuvissa

Ymmärrän Ahokummun ajatuksen siitä, että muun muassa elokuvat rakentavat erheellistä mielikuvaa synnyttämisestä: ”lapsivedet menevät, loiskis, sitten ponnistetaan, ja plops, lapsi on maailmassa.” Hänen väitettään siitä, että synnytyksistä vain hymistellään ja vihjaillaan epämääräisesti, en kuitenkaan allekirjoita. Väitän, että kyse on pikemminkin siitä, ettei ole olemassa kahta identtistä synnytystä – tai vaikka olisikin, ihmiset kokisivat ne silti eri tavoin.

Synnytysjärkytyksensä myötävaikutuksesta Ahokumpu päätti kirjoittaa synnytyksestä totuudenmukaisesti. Syntyi romaani Kolme rukousta äidille, jota Helsingin Sanomien jutussakin esitellään. Ja mitä tämä totuudenmukainen synnytyskertomus sitten pitää sisällään?

”Synnytystä ei mainita sivumennen, kuten fiktiossa usein”, artikkelissa paljastetaan. ”Siihen uppoudutaan ja upotaan – – Loputtomiin supistuksiin, vuorokausien valvomiseen ja lamauttavaan kipuun, joka vain jatkuu ja jatkuu.” Myös verestä, ulostamisesta ja imetyksen tuskallisesta alusta luvataan puhua, samoin kuin synnytyksen rankkuudesta ja vauvaan liittyvistä vierauden ja pelon tunteista.

Mitä tulee vereen ja eritteisiin, niitä osasin kyllä jo ensisynnyttäjänäkin odottaa, puhtaalla päättelyllä. Muistan tuolloin lähinnä miettineeni, miten ehkäistä sängynpatjojen ja auton etupenkin mahdollisia tuhoja, kun synnytys lopulta alkaisi. Vastaukset sain helposti – kysymällä jo lapsia saaneilta kavereiltani. Heidän neuvostaan sujautin lakanan alle äitiyspakkauksen pissasuojan pyyhkeiden kera ja jemmasin autoon jätesäkkirullan, eikä asiaa tarvinnut enää murehtia sen enempää.

ei ole kahta samanlaista totuutta

Loputtomalta tuntuvat supistukset ja vuorokausien valvominen tulivat tutuiksi toisessa raskaudessa, mutta Ahokummun kuvaamia, vauvaan liittyviä vierauden ja pelon tunteita en tunnista vielä kahdenkaan synnytyksen jälkeen. Ne eivät ole olleet osa minun synnytystotuuttani. Hurmioiduin molemmista vauvoista heti, kun sain heidät iholleni. Ja jos olinkin ennen toisen lapsen syntymää miettinyt, riittääkö rakkautta tarpeeksi molemmille, tuossa hetkessä ymmärsin, ettei rakkaus lopu kesken – sen määrä vain kasvaa perheen kasvaessa.

Ahokummun rehellisyyteen pyrkivä synnytyskuvaus kaatuu siis samaan mahdottomuuteen, joka on tehnyt muiden kertomuksista hänelle epätosia: Ei ole kahta samanlaista totuutta.

Yhteen Ahokummun esiin nostamaan huolenaiheeseen yhdyn kuitenkin täysin, ja se on synnytyssaliin pääsy. Jo esikoista odottaessani minulla oli absurdi pelko, etten tajua lähteä ajoissa synnyttämään, ja molempien lasten kohdalla jouduimmekin kiiruhtamaan autosta suoraan synnytyssaliin. Absurdi pelko on muuttunut siis jo kahdesti todellisuudeksi – monen tekijän summana, joista merkittävimpiä ovat olleet ruuhkautuneet synnytyssairaalat ja resurssien puute.

Jälkikäteen on toki helppo naureskella kätilön sanoille puhelimessa: ”Kun nämä kaikki neljä sairaalaa ovat nyt täynnä, niin olisi tosi hyvä, jos et synnyttäisi tänään.”

Lue myös:

• Havaintoja vanhemmuudesta ja supervoimista
• Luetuimmat vauvavuoden jutut- lukupaketti vauvaperheille

Psssst. Äijä-äidin löydät Instagramista , Facebookista – ja nyt myös TikTokista!