Tähtien tuolle puolen – miten puhua kuolemasta lapsen kanssa?
0”Pienet silmät kysyvät kyynelien syytä, /
ikävälleni sanoja etsin. /
Suru tuntuu iholla kuin myrsky ennen tyyntä, /
selitykselleni muodon keksin.”
Miten puhua kuolemasta lapsen kanssa?
Aihe on ollut perheessämme valitettavan ajankohtainen. Joulun alla sekä minun että mieheni isoäidit nukkuivat pois peräkkäisinä päivinä, ja vain paria kuukautta myöhemmin vanhempieni koira jouduttiin yllättäen lopettamaan. Siinä on paljon käsiteltävää pienelle ihmiselle!
Esikoinen oli tottunut näkemään isoäitiäni säännöllisesti. Vielä alkusyksystä 96-vuotias, entinen liikunnanopettaja leikki autoleikkejä taaperomme kanssa kotinsa lattialla. Sitten isoäiti joutui sairaalaan. Yhtäkkiä loppuivat kyläreissut ja koronasta johtuen sairaalaankaan ei voinut mennä isolla joukolla. Asia selitettiin esikoiselle niin, että myös hän oppi sanoittamaan syyn:
”Ei voi mennä sinne kylään, koska [isoäiti] on sairaalassa. Ei voi mennä sairaalaan, koska on korona.”
Miten puhua kuolemasta lapsen kanssa?
”Kauas on matkannut maammoni tuonne, /
sukunsa vanhin pois luotamme on. /
Riisunut painavan elämänkuoren /
kevyt kuin laulu hän on huoleton.”
suru on tärkeää puhua auki
Lopulta koitti päivä, jolloin sain tiedon isoäitini poismenosta. Vaikka olen työni puolesta joutunut käsittelemään kuolemaa lasten kanssa, jouduin hetken miettimään, miten sanoittaa asia alle kolmevuotiaalle niin, että hän kykenee sitä jotenkin ymmärtämään.
Mannerheimin lastensuojeluliiton sivuilta löytyy artikkeli Lapsi ja läheisen kuolema, josta löytyy hyviä perusohjeita kuoleman käsittelyyn lapsen kanssa. Lähtökohta on, että kuolemasta tulisi kertoa lapselle totuudenmukaisesti, lapsen iän ja kehitystason mukaisesti ja mielellään oman vanhemman tai muun hyvin läheisen aikuisen toimesta, asian ollessa tuore. Lapsen kykyä ymmärtää ja kestää totuutta ei pidä aliarvioida, eikä aikuisen tarvitse peitellä omaa suruaan. Se vain täytyy puhua auki.
Artikkeli muistuttaa, että lapsen suru voi ilmetä monella tavalla ja herättää kysymyksiä, jotka voivat aikuisesta tuntua kummallisilta: Onko haudassa kylmä? Miksi meidän tarvitsee kuolla? Kuolenko minä ensi yönä, kun menen nukkumaan? Aikuista ohjeistetaan heittäytymään keskusteluun ja hyväksymään kaikenlaiset kuoleman herättämät tunteen. Silloin kun ei osaa vastata lapsen kysymyksiin , on lupa sanoa ”en tiedä”.
kysymykset auttavat ymmärtämään
Olimme puhuneet isoäitien lähestyvästä kuolemasta esikoiselle jo etukäteen, saattohoitojen alkaessa, ja kertoneet, että jossain vaiheessa ihmisestä tulee niin vanha, että kuolema on ihan luonnollinen juttu. Esikoinen myös tiesi, että molemmat isoäidit olivat kipeitä, ja kuoleman jälkeen heihin ei sattuisi enää. Kun poskelleni vierähti kyynel isoäidin kuolemasta kertoessani, esikoinen kysyikin: ”Miksi äiti itkee? [Isoäitiin] ei satu enää.”
Selitin, että joskus ikävä itkettää. Vaikka tietääkin, että kaikki on mennyt hyvin, tulee ikävä toisen ihmisen näkemistä.
”Missä [isoäiti] on nyt?”
[Ä: Sitä ei kukaan oikein tiedä. Minä ajattelen, että jossain toisenlaisessa paikassa kuin tämä meidän maailmamme.]
”Voiko sinne mennä kylään?”
[Ä: Ei. Sinne ei voi mennä kylään. Emme pysty enää näkemään kuolleita, mutta he pystyvät vierailemaan muistoissamme silloin, kun haluamme muistella heitä.]
”Ovatko he tuolla tähdissä?”
[Ä: Ehkä he ovat jossain tähtien toisella puolella. Voit tähtiin katsoessa muistella heitä. Tai sitten voimme jutella heistä ja katsoa vanhoja valokuvia tai videoita.]
Esikoinen oli jo aiemmin nimennyt yhden autoistaan isoäitini autoksi. Siitä tuli hänen unilelunsa. Se nukkuu hänen kainalossaan joka yö ja tottelee yhä samaa nimeä.
Duplo ja Pasi onnellisina meidän maailmamme kesälaitumilla
”Tähtien tuolle puolen lento vie viimeinen. /
Hetkellä lähdön nousee viisaus siivilleen. /
Elämänjäljet jäävät lähdössä pintaan maan, /
sydän kuin muuttolintu perille suunnistaa.”
kuoleman kiertoilmaukset voivat hämmentää
Myös vanhempieni Duplo-koira oli iso osa arkeamme. Hädin tuskin olimme saaneet isoäitien kuolemat käsiteltyä, kun oli taas aika palata samaan aiheeseen. Päätin kertoa uutisen esikoiselle, kun hain häntä päiväkodista: ”Muistatko kun kerroin, että Duplo on tosi kipeä? Se oli niin kipeä, ettei sitä pystytty enää parantamaan. Duplo kuoli, mutta nyt sen ei ole enää huono olla.”
Esikoinen kuunteli asiani ja kiljaisi sitten: ”Pysähdy!” Hän suuntasi katseensa taivaalle ja alkoi vilkuttaa. ”Moi Duplo siellä pilvien takana. Sen häntä heiluu. Pääseeköhän sinne laskuvarjolla? Ei taida päästä.”
MLL:n artikkelissa todetaan, että jos lapselle sanotaan, että läheinen ihminen vain nukkui tai lähti pois, lapselle saattaa jäädä vääränlainen mielikuva kuolemasta. Me olemme kuitenkin konkretian lisäksi puhuneet esikoisen kanssa paikasta tähtien tuolla puolen. Hän ymmärtää, että sinne ei voi matkustaa ”edes avaruusraketilla”, eikä se ole samanlainen paikka kuin meidän maailmamme.
Kun kerroin, että isoäidit ja lapsuuteni Lego-koira ovat nyt kaikki siellä yhdessä, samassa paikassa Duplon kanssa, esikoinen tuumi: ”Pasi ei tule vielä. Vasta joskus myöhemmin.”
”Tähtien tuolta puolen jokainen kodin saa, /
muistoissa kyläilevät luonamme ahkeraan. /
Tähystä illan alla tähtyä tuikkivaa, /
sieltäpä suvun vanhin sinulle vilkuttaa.”
* Artikkelissa lainatut lyriikanpätkät ovat vielä julkaisemattomasta laulustani ”Tähtien tuolle puolen” (säv./san. M-M. Kivekäs). Laulu on syntynyt esikoisen kanssa käytyjen keskustelujen pohjalta.
Lue myös:
- Lue, leiki, liiku, luo – mistä tulee Äijä-äidin slogan?
- Miksi lapsille kannattaa laulaa?
- Miten puhua lapsille sodasta?
Psssst. Äijä-äidin löydät Instagramista , Facebookista – ja nyt myös TikTokista!
Mistä unissapuhujien perheessä jutellaan öisin?
Olen unissapuhuja, samoin mieheni, ja opittuaan puhumaan myös esikoisemme on liittynyt seuraamme. Kotonamme jutut eivät siis lopu öisinkään. Ja kiitos yöimetysten, olen saanut kuunnella unipuheita viime kuukausien aikana aitiopaikalta!
Kun isovanhempani vielä elivät, kävimme aina välillä heidän luonaan yökylässä isommallakin joukolla. Tapana oli, että vieraat nukkuivat siskonpedissä suuren vinttikamarin lattialla. Erään yön jälkeen äitini oli tikahtua naurusta. Hän kertoi, että olimme mieheni kanssa käyneet unissamme pitkää dialogia. Mieheni oli tosin puhunut jääkiekosta ja minä vastaillut hänelle aivan muihin aiheisiin liittyen.
Nyt on puolestaan ollut minun vuoroni jumppauttaa nauruhermojani.
Vaan mistä unissapuhujien perheessä jutellaan öisin?
Maitoa – isältä pojalle
”Maitooo, maitoooo!” mies alkoi eräänä yönä huutaa unissaan.
Aamiaispöydässä kysäisin, oliko hän ollut yöllä kovastikin janoinen, ja kerroin tapahtuneesta. Esikoista juttu huvitti suuresti.
Seuraavana yönä havahduin siihen, että sama toistui uudelleen.
”Maitooo, maitoooo!” joku kailotti pimeässä.
Tällä kertaa huutaja ei kuitenkaan ollut mieheni, vaan umpiunessa jutteleva esikoisemme.
Piiloleikkejä ja höyryjunia
Esikoisella on kaksi unissapuhumisunta, joita hän tuntuu näkevän usein. Toisessa hän leikkii piilosta isovanhempiensa kanssa, toisessa matkustaa höyryjunalla. Usein nämä unet ajoittuvat aamutunneille ja heräämisen hetkiin. Monesti viimeiset sanat ennen heräämistä ovatkin: ”Mummi, Pappa, missä olette?” tai ”Pillistä kuuluu tuut tuut!”
Höyryjuna-uni on niin todellinen, että esikoinen uskoo olleensa monena yönä oikeasti höyryjunan kyydissä. Matkoja muistellaan vielä aamuisin hymyssäsuin. Myös isovahempia on moneen otteeseen etsitty vielä heräämisen jälkeen siltä varalta, että Mummi sittenkin vielä piilottelee jossain…
Karanneet mansikat ja muita harmillisia tapauksia
Esikoinen hymyili ja maiskutteli huuliaan – aivan samalla tavalla kuin Mante-vauva hetkeä aiemmin maitoateriasta uneksiessaan. Mutta sitten esikoisen silmät rävähtivät auki, maiskutus loppui puolitiehen ja vaihtui suureen pettymykseen:
”Ne hävis! Mihin ne hävis? Mä löysin mansikoita. Mä HALUUN mansikoita.”
Lohdutin, että mansikat taisivat olla vain unta, kunnes tajusin, ettei esikoinen ollut hereillä vaan kyyristeli yhä metsän mansikka-apajilla marjoja etsien. Kokeilin toista lähestymistapaa.
[Ä: ”Nyt ei ole mansikoita, mutta kelpaisiko mansikkakakku?”]
”Mmmmm, kakkua!” esikoinen huokaisi ja jatkoi herkkujen mussuttamista samalla, kun pää painui takaisin tyynylle.
Katoavan ruoan lisäksi yleisiä harminaiheita esikoisen unissa tuntuvat olevan putoaminen, jumiin jääminen ja se, ettei pääse jonnekin mukaan. Ai mistäkö tiedän? Riittää, että kuuntelen, mitä sängynpohjalta kuuluu:
”Minä tipun!”
”Mä oon jumissa!”
”Haluan mukaan. Minä tulen mukaan!”
”Ei saa mennä kauppaan, minäkin haluan sinne!”
Äidin käpälöimät unet
Jossain vaiheessa huomasin, että pystyn vaikuttamaan esikoisen unien kulkuun silloin, kun hän puhuu unissaan. Taktiikka on osoittautunut korvaamattomaksi erityisesti silloin, kun unet ovat olleet lipsumassa levottomiksi. Olen jo oppinut, että kahden asian soluttaminen unimaailmaan auttaa aina: toinen on kakku ja toinen Ryhmä Hausta tuttu Vainu-koira.
Kas näin se käy:
”Apua!”
[Ä: ”Ei hätää, Vainu auttaa.”]
”Missä Vainu?”
[Ä: ”Minä olen tässä vieressä nukkumassa. Vuh.”]
”Minulla on nälkä.”
[Ä: ”Tuossa on sinulle kakkua.”]
Naurukuoro ja maailman nuorin hevilaulaja
Öisen makuuhuoneemme äänimaailma on kirjava. Jutustelun lisäksi meillä lauletaan ja nauretaan.
Mante-vauva on osoittanut synnynnäistä lahjakkuutta örinäheviin ja hän käyttää öistä leijonanosan taitojensa harjaannuttamiseen. Välissä saattaa kikatuttaa.
Joitakin öitä sitten vauva kikatteli taas tavalliseen tapaansa, kun nauruun yllättäen yhtyi myös esikoinen. Sitten naurahti myös isä. Jos pimeässä huoneessa olisi saanut minkäänlaista videota aikaiseksi, olisin takuulla kaivanut kamerani esiin. Kolme naurajaa vuorotteli: yksi hörähti, toinen naurahteli ja kolmas kikatti. Hetken hiljaisuuden jälkeen joku taas purskahti nauramaan.
Näytös oli lyhyt, mutta kovin vaikuttava. Hieman minulle tuli myös sellainen olo, että jäin jostain kovin hauskasta ulkopuoliseksi.
Kun koskaan ei saa nukkua ja muita sympaattisia unia
”Haluan nukkua!”
Tiuskaisu kuului esikoisen sängyn suunnalta kahden aikaan yöllä. Arvasin hänen olevan sikeässä unessa – ei hän muuten olisi tuollaisia toiveita esittänyt. Hereilläollessä toive kuului pikemminkin: ”EN halua nukkua”, erityisesti viikonloppuaamuisin ja iltaisin nukkumaanmenon kynnyksellä.
”En halua herätä. Haluan nukkua”, esikoinen nurisi toistamiseen ehtiessäni hänen sänkynsä luo.
[Ä: ”Kulta, sä olet nukkumassa. Nuku vaan, nyt on yö.”]
Tästä unesta tykkäsin! Sain kerrankin olla se kiva, lapsen tahtoon myöntyväinen äiti. Ja pääsin vielä bonuksena itse jatkamaan unia – koska lapseni niin vaati!
Muita sympaattisia lemppareitani esikoisen univalikoimassa ovat jo aiemmin esittelemäni höyryjunaunet sekä mekonhuhuilu-unet, jotka tosin vaikuttavan jääneen viime aikoina historiaan. Näissä unissa esikoinen huhuili mekkoa kuin ystävää tai piilossaolijaa. Olisi ollut kiinnostava tietää, mitä itse unessa tapahtui.
Mante-vauva on puolestaan urakoinut öisin uusien taitojen oppimisen parissa. Vain vähän ennen kuin hän oppi kääntymään, heräsin yöllä kummalliseen ponnisteluun: ”HNNNNNNNNGH ÖRF BFFFFFG!” Umpiunessa olevalla vauvallamme oli vimmainen kääntymistreeni menossa. Paria päivää myöhemmin homma alkoikin sujua myös valveillaollessa!
Yksi liikuttavimmista unissapuhumismuistoista on joidenkin kuukausien takaa. Vauva oli vastikään syntynyt ja esikoinen alkanut puhua kokonaisin lausein. Eräänä aamuna heräsin esikoisen nauruun. Hän nauroi niin, että vesi valui silmistä ja pomppi pinnasängyssään sen laidasta tiukasti kiinni pitäen. Ja kun uni karisi yltäni, sain vihdoin selvää, mitä hän hihkui niin innoissaan:
”Pappa tuli avaamaan oven!”