Muutama päivä sitten mieheni kertoi esikoisellemme lähestyvästä syntymäpäivästäni.

”Tehdään kakku!” esikoinen riemastui.
”Mitä jos Prisma tekisi äidille kakun ja haettais se sieltä?” isä ehdotti.
”Ei. Me tehdään äidille kakku. Itse. Kotona.”

onnellisesti Jäljessä aikataulusta

Ikä on ollut minulle aina vain numero ja syntymäpäivät hyvä syy kakun ahmimiseen. Täysi-ikäisyyttä toki odotin sen suomien etuuksien tähden, mutta muuten eteenpäin juoksevat numerot eivät ole paljoa ajatuksiani rasittaneet – paitsi äidiksi tulemiseen liittyen.

Kun äitini täytti 35, olin ollut jo useamman vuoden koulussa ja sisarusparvemme nuorimmainenkin oli jo omatoiminen leikki-ikäinen. Perheemme vauvavuodet olivat takana, pinnasänky pakattu varaston nurkkaan, eikä vaippakaupoille ollut enää liiemmälti asiaa. Paritalokoti oli löytynyt paria vuotta aiemmin ja sen pihoilla riitti tilaa sekä kirmaaville lapsille että pienen cairnterrieripennun tutkimusmatkoille. Pitkään ajattelin, että näin minäkin elän sitten, kun olen iso – eli yhtä vanha kuin vanhempani tuolloin.

Nyt olen 35-vuotias, kahden pienen pojan onnellinen äiti. Päiväkotitaipaleemme on vasta alussa, pinnasänky siirtyi vastikään esikoiselta vauvalle, ja vaippakaupoilla tulemme käymään vielä pitkään. Meillä on keltainen puutalo, kallioinen seikkailupiha ja 10-vuotias cairnterrieri (jotkut asiat eivät koskaan muutu).

Olen kuitenkin jäljessä aikataulusta!

Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2019 suomalaisen ensisynnyttäjän keski-ikä oli 29,6 vuotta. Siihen verrattuna tulin äidiksi myöhään, 32-vuotiaana – paljon myöhemmin kuin olin ajatellut. Lapsuusaikaisen minäni mielestä olisin varmasti jo vanha äiti.

Mutta kaikki on suhteellista. Välillä näytti siltä, ettei meistä tulisi vanhempia ollenkaan ja etten ikinä pääsisi kokemaan äitiyttä. Siksi en osaa kuin ihmetellä elämän tarjoamia käänteitä, joiden myötä lapsettomuus on vaihtunut elämään kahden lapsen äitinä. Koen jatkuvaa onnentunnetta siitä, että ihme on käynyt meillä kylässä kahdesti, mutta myös jatkuvaa syyllisyyttä siitä, että olemme saaneet lopulta niin paljon enemmän kuin monet muut vastaavassa tilanteessa olleet.

unelma äitiydestä antoi odottaa

Haaveilin äitiydestä jo päälle parikymppisenä. Tuolloin olin vastavalmistunut, innokas ja positiivisesti hukassa itseni kanssa. Janosin kokemuksia ja seikkailuja, olin rauhaton ja jatkuvassa liikkeessä. Silti toivoin kovasti lapsia koheltamaan kanssani. Jos toiveeni olisivat tuolloin toteutuneet, lapsemme olisivat jo isoja koululaisia ja itse olisin varmasti ollut hyvin erilainen äiti kuin nykyään. Elämäämme ohjailleet sattumat olisivat väkisinkin vaihtuneet toisiin ja sen seurauksena olisi ollut erilainen elämä. Tuskin asuisimme keltaisessa puutalossamme. Tuskin olisimme molemmat päätyneet tekemään töitä intohimojemme parissa.

Tai ehkä olisimmekin, kuka tietää.

Siitä olen kuitenkin varma, että minusta olisi kasvanut erilainen ihminen, jos olisin tullut äidiksi silloin, kun toivoin. Epätietoisuus ja odottaminen opettivat kärsivällisyyttä ja luopumista. Ne myös osoittivat parisuhteemme voiman ja hitsasivat meidät mieheni kanssa entistä tiiviimmäksi parivaljakoksi. Ennen lasten syntymää ehdin olla yli vuosikymmenen työelämässä ja läpikäydä identiteettikriisin opetellessani hyväksymään lapsettomuutta, minkä ansiosta osaan nyt ottaa ilon irti kotonaolosta ja sen suomasta vaihtelusta elämään.

lapsettomuuden kokemus osana vanhemmuutta

Koen lapsettomuuden kokemusten auttavan myös niinä hetkinä, kun lasten kanssa valvottuja öitä on kertynyt liikaa, esikoisen jekkuvaihde on jumiutunut päälle, uhmaikä ei osoita helpotuksen merkkejä tai arkea täytyy pyörittää puolikuntoisena. Jostain syvältä kumpuaa sama jaksamaan auttava lämpö, joka pesiytyi sisuskaluihin esikoisen synnyttyä – kun odotuksen, epätietoisuuden ja surun vuodet olivatkin yhtäkkiä ohi.

Tällä hetkellä minusta tuntuu, että lapset saapuivat elämäämme juuri oikeaan aikaan – kiitos pitkän kiertotien. Tilastojen valossa olen kuitenkin vanha äiti, vaikkei minusta lainkaan tunnu siltä. Kehoni kestää yhä konttailun ja kuperkeikat, eikä mieleni ole pysynyt vanhenemisen vauhdissa mukana. Lapsuusaikaisen itseni mielestä olisin varmasti jo ikäloppu. Vaan mitä sanoo esikoinen, onko äiti vanha?

”Äiti on yy-kaa-koo. Ei ole iso, vaan pieni-iso. Mä olen isopieni. Nyt leikitään!”

Esikoisellani on huomattavasti valoisampi suhtautuminen vanhenemiseen kuin minulla lapsena. Myös viisas isoäitini totesi aikoinaan omissa 80-vuotisjuhlissaan, ettei ole vielä päättänyt, mitä haluaa tehdä isona. Onneksi elämääni on siunaantunut näin fiksuja ja avarakatseisia ihmisiä!

Kiertoteiden vuoksi ja niiden ansiosta olen tänään tällainen kuin olen. Ne ovat opettaneet kärsivällisyyttä, sisuuntumista ja periksiantamattomuutta – mutta toisaalta myös osoittaneet, että joskus voi olla hyvä antaa periksi, luopua omista suunnitelmista ja katsoa mitä muuta elämällä on tarjottavana. Voi olla, että pitkäkin kiertotie tuo lopulta takaisin samalle polulle, mutta värittää matkan varrella elämää sellaisin sävyin, joita ei olisi osannut itse valita.

Mutta palataanpa hetkeksi vielä siihen kakkuun! Se ei ollut Prisman kakku, vaan mustaviinimarjalla ja suklaalla leikittelevä taideteos lähikonditoriastamme.
”Hienon kakun teit”, kehui esikoinenkin isää, tarttui lusikkaan ja kajautti ilmoille onnittelulaulun.

Oli väristyttävää kuulla oman lapsensa laulavan ensimmäistä kertaa: ”paljoooon onneeeaaa äiti” – kakunkiilto silmissä kenties, mutta kuitenkin. Se tuntui syvällä sydämessä asti!

Lue myös:

• ”Mistä on pienet pojat tehty” – ja muita tulenarkoja sukupuolikysymyksiä
• Kun äiti ei tuoksukaan pullalta
• Äiti, hassuttelu kielletty!

Psssst. Äijä-äidin löydät Instagramista , Facebookista – ja nyt myös TikTokista!

”Tittidii, mä heräsin!”

Esikoinen on elämänsä vedossa. On lauantaiaamu, kello ei ole vielä viittäkään. Olemme saaneet hänet illalla nukahtamaan vasta puoli kymmenen jälkeen, vaikka tutut iltarutiinit ja rauhoittumiset on tehty niin kuin yleensäkin, eikä päiväunia ole nukuttu.

Yleensä saamme nukkua sentään vähän pidempään, mutta nyt elämme murrosvaihetta: Nukkuako vai eikö nukkua päiväunia? Viikonloppuisin esikoinen on jo jonkin aikaa kieltäytynyt nokosista. Vailla väsymyskiukkua päivistä ei selvitä, mutta ainakin uni tulee iltaisin helpommin. Päiväkotipäivinä päikkärit vielä nukutaan tarhassa muiden mukana. Sen myötä positiivista virtaa riittää pitkälle iltaan, mutta nukkumaan mennessä unta saa odottaa kauan. Ja etenkin lauantaiaamuisin riemunkiljahdukset herättävät meidät jo kukonlaulunaikaan.

Harvinaista kuvamateriaalia!

vähäunisuutta ja muita unihaasteita

Olen kuullut urbaanilegendoja vauvoista ja lapsista, jotka nukkuvat paljon. Meidän perheessämme sellaisia ei ole tavattu. Mieheni onkin moneen kertaan manannut, pitikö lastemme juuri tässä asiassa tulla äitiinsä – unentarpeeni kun on aina ollut huomattavasti pienempi kuin hänellä.

Lasten nukkumistottumukset luovat hyvin erilaisia todellisuuksia perheisiin. Tämän ymmärsimme, kun joskus ihmettelimme, miten mieheni veli ehti vanhempaanvapaansa aikana rakentaa terassit ja parvet, myllätä puutarhan uuteen uskoon ja kokata vielä perheen ruoat siinä sivussa. Ensin ajattelimme olevamme yksinkertaisesti nahjuksia, mutta veljen vastaus armahti meidät liialliselta itsemme ruoskimiselta: Hän puuhasi, kun lapsi oli päiväunilla. Silloin oli aina pari-kolme tuntia omaa aikaa.

Uni ja siihen liittyvät ilmiöt ovat olleet alusta asti lapsiperhe-elämämme suurin haaste. Niitä kun on koettu varsin kattava kirjo, vähäunisuus mukaan luettuna. Esikoisen affektikohtaukset (= kyky itkeä itseltä taju kankaalle) ovat haastavoittaneet tilanteita usein entisestään, koska ne ovat tehneet esimerkiksi unikoulujen toteuttamisesta mahdotonta. Neuvottomina olemmekin kääntyneet lopulta jopa uniklinikan puoleen.

Aina yksi asia on auttanut: AIKA.

mitkä päiväunet?

Kun aikanaan kotiuduimme esikoisen kanssa Naistenklinikalta, hymyilevä kätilö hyvästeli meidät muistuttaen, että alussa vauva nukkuu paljon, ja se on aivan normaalia. Älä unta näe, esikoisemme virnisteli ja valvoi sanojensa vakuudeksi 12 tuntia putkeen heti kotiin päästyämme. Hän nukkui vuorokaudessa yhdet pitkät unet, aamuneljästä kahteentoista, ja jaksoi sen jälkeen taas painaa aamuneljään vartin mikrotorkkujen voimalla. Vasta kolmekuisena alkanut vauvauinti tainnutti pikkuvirkun pitkille päiväunille kerran viikossa.

Esikoinen ”päiväunilla” vuoden ikäisenä

Ajan kuluessa tilanne toki tasaantui. Esikoinen oppi vuorokausirytmin ja alkoi nukkua päiväuniakin. Tällä hetkellä hän nukkuu keskimäärin 10 tuntia vuorokaudessa. Se on yhä alle suositusten, mutta kelpaa meille.

Vauvalla oli syntymänsä jälkeen omat uneen vaikuttavat haasteensa. Paha rangankiertymä ja koliikki itkettivät ja valvottivat. (Niistä voit lukea lisää TÄÄLTÄ.) Kun niistä selvittiin, kävi ilmi, että isoveljensä tavoin myös vauvamme oli melko vähäuninen.

Toisin kuin esikoisemme, vauva kuitenkin tajusi nopeasti, että yöllä nukutaan (ja päivällä kukutaan). Hän tulee iltayhdeltätoista kiltisti kanssamme petiin ja nukahtaa silmänräpäyksessä väliimme. Vauva nukkuu yöt sängyssämme, koska se säästää minun voimiani: Viisikuinen nälkäkurkemme kun herää yhä tunnin-kahden välein syömään. Aamuherätys on puoli kahdeksan kieppeillä, yhdessä isoveljen kanssa.

Ja aivan kuten esikoisenkin kohdalla, vähitellen vauvallemme on alkanut muodostua päiväunirytmi. Parhaina päivinä unta voi kertyä jopa 12 tuntia. Sekin on suositusten mittarilla aivan liian vähän, mutta esikoisen mikrotorkkujen rinnalla vauvan satunnaiset kunnon päiväunet tuntuvat ylellisuudeltä.

Toinen ylellisyys on oma pieni hetkeni muiden vaivuttua illalla uneen. Silloin tiedän, että pitäisi mennä jo nukkumaan, mutten kuitenkaan mene, vaan tartun hyvään kirjaan ja luen pienen hetken. Ympäriltä kuuluu perheen onnellinen tuhina ja lämpimän peiton alla olo on kuin pesään käpertyneellä karhunpennulla. Kun annan tarinan temmata minut hetkeksi mukaansa, jo varttia myöhemmin tuntuu kuin olisin levännyt pitkäänkin.

Eikä untakaan tarvitse kauaa odottaa.