Naapurimme Eskelmus ja luontokadon kesyttäjät – tarina luonnon ja ihmisluonnon katoavaisuudesta
0Toinen kirjani on täällä! Naapurimme Eskelmus ja luontokadon kesyttäjät (2026, Hertta Kustannus, kuv. Leea Simola) ilmestyi syyskuussa. Esikoiskirjani tavoin myös tämä teos on kielellä leikittelevä ja maailmaa lapsen silmin tarkkaileva, monikerroksinen ja satumainen tarina. Tällä kertaa tarinan synnystä on kiittäminen keskimmäistä lastani Mantea. Eräänä päivänä hän ilmoitti, että on hänen vuoronsa päättää kirjan tarina: ”Se alkaa siitä, että kotitieltä katoaa kokonainen puu. No niin äiti, kirjoita.”
Tarina luonnon ja ihmisluonnon katoavaisuudesta
”Tämä on pöyristyttävä esimerkki luontokadosta”, isä alkoi mesota. ”Ensin kaadetaan omat metsät, sitten vohkitaan toisten puut!”
Manten kerrottua, miten tarina alkaa, minä ryhdyin kirjoittamaan. Siinä missä esikoisteokseni käsitteli ystävyyttä ja yksinäisyyttä, tällä kertaa Tammenterhopuidentien lapset ihmettelevät luonnon ja ihmisluonnon katoavaisuutta. Onhan kotitieltä kadonnut yön aikana kokonainen puu! Aikuisilla on rikokselle valmiina heti nimikin: luontokato.
Toisin kuin epäolennaisuuksiin tarrautuvat aikuiset, lapset kuitenkin pyrkivät löytämään ratkaisuja ja selvittämään mysteerit. Tälläkin kertaa heillä on apunaan velhonoloinen naapurinsa Eskelmus sekä nautinnonhaluinen kissa Velmunen. Lisäksi lapset tutustuvat lähikorttelissa elelevään Punaisen mökin mummoon, joka kärsii huimatulehduksesta, mutta on elämänsä aikana ehtinyt seikkailla toinen toistaan ihmeellisemmissä paikoissa. Ja onneksi pikkuveli on Uneksija! Hänen kykyjään tarvitaan jälleen.
Poliisit ovat saapuneet tutkimaan luontokadon tapausta (kuva: Leea Simola)
Miksi tällaisia tarinoita tarvitaan?
”Mikä on Taivaankannen vartija?” pikkuveli rohkaistui kysymään. ”Kun mieheni kuoli, aloin ajatella, että hän on sillä tavoin täällä kanssani”, mummo selitti. ”Hän vierailee ajatuksissani aina auringon noustessa ja laskiessa, pilvien poukkoillessa ja tähtien täplittäessä taivaan. Hän on minun taivaankanteni vartija.”
Naapurimme Eskelmus -kirjat ovat kunnianosoitus suomen kielelle, saduille ja himolukijoille. Työssäni opettajana näen päivittäin, miten eriytynyttä luku- ja kielitaito nykyään on. Heikosti lukevien kasvavaan määrään onkin havahduttu. Selkokielisten kirjojen lisääntyessä ja lukutaitoon liittyvistä huolista keskusteltaessa unohdetaan kuitenkin helposti ne, jotka jo lukevat paljon ja kaipaisivat jopa ylöspäin eriyttävää, ikätasolleen sopivaa luettavaa. Siksi haluan kirjoittaa lapsille romaaneja, joiden kieli ei aina päästä helpolla. Uusia merkityskerroksiakin voi löytää vielä usean lukukerran jälkeen.
Jotta eritasoiset lukijat ja kielenosaajat pystyisivät tarttumaan kirjoihini ja lukemaan niitä luokissakin yhdessä, olen kuitenkin luonut lukemisen tueksi ilmaisen työkalupaketin. Sen avulla ihan jokainen pystyy tempautumaan tarinaan taitotasostaan riippumatta. Myös toiminnallista tekemistä kaipaavat on huomioitu.
Lukemisen into ei ole lakannut olemasta olemassa. Kun pieni koululainen oppii lukemaan, tyypillisesti hänet valtaa ylpeys ja palo uudesta supervoimastaan. Jossain vaiheessa ote tuohon tunteeseen vain katoaa kaiken ympäriltä vyöryvän paljouden sekaan. Tarvitaan siis keinoja ylläpitää lukemisen riemua ja vetovoimaa. Minun keinoni on kielellinen leikki (ja kielellä kujeilu). Se on myös minun ja lasteni rakas, yhteinen harrastus. Sen mukaansatempaavuudesta on sitä paitsi olemassa lukuisia esimerkkejä kautta kirjallisuuden historian.
Kielellä kujeilu on paitsi minun ja lasteni myös minun ja kuvittajaparini Leea Simolan yhteistä hupia (kuva: Leea Simola)
Lasten vai aikuisten kirjoja?
Kuningatar kaivoi pussukasta hyppysellisen pölyä ja ripotti sen kämmenelleen. ”Ajatelkaa, että jokin näin pieni voi saada aikaan jotakin näin suurenmoista”, hän suitsutti ja osoitti ympärillemme ryöpsähtänyttä kukkien leikkiä. ”Nykyään on muotia suurennella itseä ja asioita. Mutta siinä on sellainen ongelma, ettei suurta ole olemassa ilman pientä. Minäkin muuttuisin mitättömäksi, jos maailmasta katoaisi kaikki pikkuruinen ja huomaamaton.”
Minulta on monesti kysytty, minkä ikäisille kirjoitan: minkä ikäisiä olen ajatellut, kun olen kirjoittanut Naapurimme Eskelmus -kirjojani. Jos olen aivan rehellinen, en ole miettinyt sitä kirjoittaessani. Pikemminkin olen miettinyt sitä, millaisia tarinoita maailmaan mielestäni tällä hetkellä tarvitaan tai millaisia tarinoita toivoisin omien lasteni lukevan. Edesmennyt yhdysvaltalainen kirjailija Maurice Sendak onkin aikanaan todennut: ”En kirjoita lapsille. Kirjoitan vain ja joku sanoo: ’Tämä on lapsille’.”
Kautta historian on esimerkkejä siitä, että kun maailma on raiteiltaan, ihmiset kaipaavat satuja. Niiden maailmat tarjoavat toivoa ja turvapaikan, mutta myös mielettömästi mahdollisuuksia käsitellä vaikeita ja painavia asioita ilmavasti ja ratkaisuja etsien. Siksi kirjoitan satuja juuri nyt. Ja satujahan voivat lukea ihan kaikki iästä riipumatta. ”Hyvän lastenkirjan täytyy tarjota jotakin myös aikuiselle, sillä me kaikki kannamme lasta mukanamme”, huomautti Tove Janssonkin.
Toki Naapurimme Eskelmus -kirjoillekin on määritelty kohderyhmä: 6-11 -vuotiaat. Mutta jos saisin itse päättää, määrittelisin kohderyhmän näin: yhteisiä iltasatuhetkiä kaipaavat, kielellä kujeilijat, uneksijat, taianmetsästäjät ja unelmoijat, kielikukkasten kerääjät, lukemista rakastavat ja mielikuvittelijat.
P.s. Naapurimme Eskelmus ja luontokadon kesyttäjät kirjojen sivuille kätkeytyy pölyttäviä pörriäisiä. Montako löydät?
Kursivoidut lainaukset väliotsikoiden jälkeen ovat teoksesta Naapurimme Eskelmus ja luontokadon kesyttäjät. Kuvat on tehnyt Leea Simola.
Kuva: Otto Mäkinen, kuvitukset kuvassa: Leea Simola
Lisää juttuja Naapurimme Eskelmus -kirjoista:
Kirjaesittely: Naapurimme Eskelmus ja luontokadon kesyttäjät (Oulunkyläläinen)
Kirja-arvio: Naapurimme Eskelmus (Onnimanni)
Naapurimme Eskelmus (juttu blogissa)
Tutustu kirjailijaan: (TÄSTÄ)
Kirjailijavierailut:
Perinteinen kirjailijavierailu
Musiikillinen lukuteatteriesitys
Musiikillinen lukuteatteriesitys teoksesta (kuvassa vas. Jukka Tarvainen, Tuike Suomalainen, Meri-Maaria Kivekäs, Iiris Kankkunen ja Jesse Gyllenbögel)
