Muutama päivä sitten mieheni kertoi esikoisellemme lähestyvästä syntymäpäivästäni.

”Tehdään kakku!” esikoinen riemastui.
”Mitä jos Prisma tekisi äidille kakun ja haettais se sieltä?” isä ehdotti.
”Ei. Me tehdään äidille kakku. Itse. Kotona.”

onnellisesti Jäljessä aikataulusta

Ikä on ollut minulle aina vain numero ja syntymäpäivät hyvä syy kakun ahmimiseen. Täysi-ikäisyyttä toki odotin sen suomien etuuksien tähden, mutta muuten eteenpäin juoksevat numerot eivät ole paljoa ajatuksiani rasittaneet – paitsi äidiksi tulemiseen liittyen.

Kun äitini täytti 35, olin ollut jo useamman vuoden koulussa ja sisarusparvemme nuorimmainenkin oli jo omatoiminen leikki-ikäinen. Perheemme vauvavuodet olivat takana, pinnasänky pakattu varaston nurkkaan, eikä vaippakaupoille ollut enää liiemmälti asiaa. Paritalokoti oli löytynyt paria vuotta aiemmin ja sen pihoilla riitti tilaa sekä kirmaaville lapsille että pienen cairnterrieripennun tutkimusmatkoille. Pitkään ajattelin, että näin minäkin elän sitten, kun olen iso – eli yhtä vanha kuin vanhempani tuolloin.

Nyt olen 35-vuotias, kahden pienen pojan onnellinen äiti. Päiväkotitaipaleemme on vasta alussa, pinnasänky siirtyi vastikään esikoiselta vauvalle, ja vaippakaupoilla tulemme käymään vielä pitkään. Meillä on keltainen puutalo, kallioinen seikkailupiha ja 10-vuotias cairnterrieri (jotkut asiat eivät koskaan muutu).

Olen kuitenkin jäljessä aikataulusta!

Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2019 suomalaisen ensisynnyttäjän keski-ikä oli 29,6 vuotta. Siihen verrattuna tulin äidiksi myöhään, 32-vuotiaana – paljon myöhemmin kuin olin ajatellut. Lapsuusaikaisen minäni mielestä olisin varmasti jo vanha äiti.

Mutta kaikki on suhteellista. Välillä näytti siltä, ettei meistä tulisi vanhempia ollenkaan ja etten ikinä pääsisi kokemaan äitiyttä. Siksi en osaa kuin ihmetellä elämän tarjoamia käänteitä, joiden myötä lapsettomuus on vaihtunut elämään kahden lapsen äitinä. Koen jatkuvaa onnentunnetta siitä, että ihme on käynyt meillä kylässä kahdesti, mutta myös jatkuvaa syyllisyyttä siitä, että olemme saaneet lopulta niin paljon enemmän kuin monet muut vastaavassa tilanteessa olleet.

unelma äitiydestä antoi odottaa

Haaveilin äitiydestä jo päälle parikymppisenä. Tuolloin olin vastavalmistunut, innokas ja positiivisesti hukassa itseni kanssa. Janosin kokemuksia ja seikkailuja, olin rauhaton ja jatkuvassa liikkeessä. Silti toivoin kovasti lapsia koheltamaan kanssani. Jos toiveeni olisivat tuolloin toteutuneet, lapsemme olisivat jo isoja koululaisia ja itse olisin varmasti ollut hyvin erilainen äiti kuin nykyään. Elämäämme ohjailleet sattumat olisivat väkisinkin vaihtuneet toisiin ja sen seurauksena olisi ollut erilainen elämä. Tuskin asuisimme keltaisessa puutalossamme. Tuskin olisimme molemmat päätyneet tekemään töitä intohimojemme parissa.

Tai ehkä olisimmekin, kuka tietää.

Siitä olen kuitenkin varma, että minusta olisi kasvanut erilainen ihminen, jos olisin tullut äidiksi silloin, kun toivoin. Epätietoisuus ja odottaminen opettivat kärsivällisyyttä ja luopumista. Ne myös osoittivat parisuhteemme voiman ja hitsasivat meidät mieheni kanssa entistä tiiviimmäksi parivaljakoksi. Ennen lasten syntymää ehdin olla yli vuosikymmenen työelämässä ja läpikäydä identiteettikriisin opetellessani hyväksymään lapsettomuutta, minkä ansiosta osaan nyt ottaa ilon irti kotonaolosta ja sen suomasta vaihtelusta elämään.

lapsettomuuden kokemus osana vanhemmuutta

Koen lapsettomuuden kokemusten auttavan myös niinä hetkinä, kun lasten kanssa valvottuja öitä on kertynyt liikaa, esikoisen jekkuvaihde on jumiutunut päälle, uhmaikä ei osoita helpotuksen merkkejä tai arkea täytyy pyörittää puolikuntoisena. Jostain syvältä kumpuaa sama jaksamaan auttava lämpö, joka pesiytyi sisuskaluihin esikoisen synnyttyä – kun odotuksen, epätietoisuuden ja surun vuodet olivatkin yhtäkkiä ohi.

Tällä hetkellä minusta tuntuu, että lapset saapuivat elämäämme juuri oikeaan aikaan – kiitos pitkän kiertotien. Tilastojen valossa olen kuitenkin vanha äiti, vaikkei minusta lainkaan tunnu siltä. Kehoni kestää yhä konttailun ja kuperkeikat, eikä mieleni ole pysynyt vanhenemisen vauhdissa mukana. Lapsuusaikaisen itseni mielestä olisin varmasti jo ikäloppu. Vaan mitä sanoo esikoinen, onko äiti vanha?

”Äiti on yy-kaa-koo. Ei ole iso, vaan pieni-iso. Mä olen isopieni. Nyt leikitään!”

Esikoisellani on huomattavasti valoisampi suhtautuminen vanhenemiseen kuin minulla lapsena. Myös viisas isoäitini totesi aikoinaan omissa 80-vuotisjuhlissaan, ettei ole vielä päättänyt, mitä haluaa tehdä isona. Onneksi elämääni on siunaantunut näin fiksuja ja avarakatseisia ihmisiä!

Kiertoteiden vuoksi ja niiden ansiosta olen tänään tällainen kuin olen. Ne ovat opettaneet kärsivällisyyttä, sisuuntumista ja periksiantamattomuutta – mutta toisaalta myös osoittaneet, että joskus voi olla hyvä antaa periksi, luopua omista suunnitelmista ja katsoa mitä muuta elämällä on tarjottavana. Voi olla, että pitkäkin kiertotie tuo lopulta takaisin samalle polulle, mutta värittää matkan varrella elämää sellaisin sävyin, joita ei olisi osannut itse valita.

Mutta palataanpa hetkeksi vielä siihen kakkuun! Se ei ollut Prisman kakku, vaan mustaviinimarjalla ja suklaalla leikittelevä taideteos lähikonditoriastamme.
”Hienon kakun teit”, kehui esikoinenkin isää, tarttui lusikkaan ja kajautti ilmoille onnittelulaulun.

Oli väristyttävää kuulla oman lapsensa laulavan ensimmäistä kertaa: ”paljoooon onneeeaaa äiti” – kakunkiilto silmissä kenties, mutta kuitenkin. Se tuntui syvällä sydämessä asti!

Lue myös:

• ”Mistä on pienet pojat tehty” – ja muita tulenarkoja sukupuolikysymyksiä
• Kun äiti ei tuoksukaan pullalta
• Äiti, hassuttelu kielletty!

Psssst. Äijä-äidin löydät Instagramista , Facebookista – ja nyt myös TikTokista!

Mitä tapahtuu, kun saunaan istutetaan kaksi äitiä, joista toinen on harrastanut talviuintia viimeksi aivan liian kauan sitten ja toinen on avantoensikertalainen?

Ja saunan AINOA pesupaikka on merenjäähän tehty reikä!

Löylykontti on yhdeksän kaveruksen projekti, joka sai alkunsa heidän huomattuaan maailmassa virheen: Espoon Matinkylän rannasta puuttui sauna! Ystävyksiä yhdistää paitsi rakkaus saunomiseen, myös intohimoinen suhde talviuintiin. Ja nyt puhun intohimosta isolla i:llä: Joukolla on nimittäin hallussaan 10 talviuinnin MM-mitalia!

Minullakin on kytköksiä saunaan, ja olenkin odottanut malttamattomana mahdollisuutta päästä testilöylyihin. Yksi Löylykontin tekijöistä, saunan nikkaroinnista vastannut puuartesaani, on nimittäin veljeni. Sisäpiiriläisenä tiedän, että saunan valmistuminen on vaatinut paitsi verta, hikeä ja valtavasti työtunteja, myös yhteenhitsautuneen porukan, kädentaitoja, sinnikkyyttä ja kaksi pizzaa. Viimeisen kohdan ymmärtääkseen kannattaa käydä tutkimassa projektin Instagram-tiliä. Se saa vähintäänkin hyvälle tuulelle!

äidit elämystestissä

Mutta palataanpa saunan lauteilla lekotteleviin äiteihin: avantoensikertalaiseen ja siihen ruostuneeseen talviuimariin (eli minuun). Avantoensikertalainen on hyvä ystäväni vuosien takaa. Hänestä tuli äiti joitakin vuosia ennen minua, ja kun sain tuolloin kunnian ryhtyä hänen toisen lapsensa kummiksi, sain myös erityistehtävän: Toive oli, että kummina pitäisin huolta erityisesti äidin hyvinvoinnista – eli siitä että ystäväni edes välillä muistaisi irrottautua arjen myllerryksestä, vaikkei siihen tuntuisi riittävän aikaa. Nykyisin kun myös minulla on lapsia, sopimus toimii näppärästi molempiin suuntiin.

Ja mikä olisikaan parempaa arjen hyvinvointia kuin rauhallinen saunahetki Löylykontissa ystävien kesken ja pulahdus rapsakkaan avantoon! Ainoa haaste hommassa oli vain se, että avantoensikertalainen on lämpien asioiden ystävä, ei kylmien. Viime kesänä hän suostui järveen tasan yhden kerran. Mutta koska tiesin ystäväni olevan myös ennakkoluuloton heittäytyjä, joka ei kieltäydy yhteisestä ajasta, huijasin hänet mukaani suunnilleen seuraavanlaisella viestinvaihdolla:

Kummipojaltani sain myös valtuudet huijata hänen äitinsä keinoja kaihtamatta avantoon. Näillä eväillä lähdimme kohti elämystestiämme.

sympaattinen löylykontti

Löylykontti seisoo uljaalla paikalla. Pienen metsäkaistaleen läpi kävellessä saunaa ei heti edes huomaa. Mutta kun metsä loppuu ja eteen avautuu rantatöyräs huikeine merinäköaloineen, onkin kontti heti siinä, omalla paikallaan puiden katveessa, ketään häiritsemättä. Ja jo merelle aukenevasta näköalaikkunasta sisään kurkistamalla huomaa, että kontti kätkee sisäänsä kauniin ja tyylipuhtaan saunan. Näky tekee vaikutuksen jopa kaltaiseeni saunahifistelijään. Ikkunalautaa somistavat sympaattiset saunalakit, jotka ovat tulleet tutuiksi Löylykontista tehdyistä uutisjutuista.

Sisään astuessa homma sen kuin paranee: Vastaan leijuu tuoreen puun ja uuden saunan tuoksu. Testilöylyt osoittavat, että myös kiukaseen on panostettu. Heittotekniikasta riipuen siitä saa irti niin pehmeästi hivelevät kuin kipakasti puraisevat löylytkin. Ja mikä näköala! ”Miksei mökkisaunoihin aina rakenneta tällaisia ikkunoita?” kysyy ystävänikin.

Yksi juttu näkymässä kuitenkin arveluttaa: Avanto virnistelee meille kauempaa iloisesti pulputen ja selvästi jo odottaa meitä luokseen. Aikanaan olen uinut viikoittain avannossa pidempääkin matkaa, mutten ole lainkaan varma, miten ruosteeseen äitivuodet ovat kylmänsietokykyni saaneet. Vartin löylyttelyn jälkeen tohdin kuitenkin ehdottaa ensimmäistä kylmää kylpyä.

avantoensikertalaisen kylmä tulikoe

”Mun mielikuvissani täällä ei kyllä ollut näitä muita ihmisiä”, avantoensikertalainen kommentoi avannolle kävellessämme. Aurinkoinen valoilmiö on houkutellut kansan rannalle. ”Olisi kivampi kiljua tyhjälle rannalle.”

Kiljumista ei lopulta kuitenkaan kuulla. Solahdan ensimmäisenä veteen ja keho tuntuu saman tien muistavan, mistä hommassa oli kyse. Jalkojen nipistely katoaa jo laiturille kavutessa ja muuttuu lainehtivaksi euforiaksi kehossa. Avantoensikertalainenkin liukuu veteen kuin vanha tekijä. Olen antanut hänelle samat ensikertalaisen vinkit, jotka itse sain aikanaan: Keskity rauhalliseen hengittämiseen ja ota kiintopiste veteen mennessä.

Suorituksemme jälkeen selkääntaputtelijoita ja jutuniskijöitä riittää. Julkinen avantouinti on näköjään yhtä hyvä jäänrikkoja suomalaisten keskuudessa kuin koirat ja lapset. Osa hipsii perässämme ihmettelemään vielä saunakonttiakin.

Tunnin löylyjä ja kolmea avantopulahdusta myöhemmin on hyvä palastella suoritus ja läpikäydä avantoensikertalaisen fiilikset: ”Alasmeno on ihan kiva, se pieni hetki vedessä ja nouseminen on ihan hirveetä, mut 5 sekuntia sen jälkeen on tosi hyvä. Tässä voisi olla ties kuinka pitkään.”

”Joo, ei tänne pakkaseen mitään vaatteita tarvii!” totean minäkin, ja päätämme lopettaa saunomisen löylyjen sijaan avantopulahdukseen. Siitä jää mukavan raikas olo. Lyhyen harkinnan jälkeen päädymme pukemaan myös vaatteet kotimatkalle.

Ja yksi asia on molemmille vesiselvä, Löylykonttiin on päästävä uudestaan!
”Tulen mä uudestaan avantoonkin, jos vaan pyydät”, ystävä lupaa.
It’s a deal!

*****

Löylykontin lämmöstä on mahdollisuus päästä nauttimaan kolmella tavalla: liittymällä kausijäseneksi, ostamalla 10 kerran sarjakortin tai vuokraamalla kontin yksityiskäyttöön.

Lisätietoja löydät osoitteesta: loylykontti.fi