Hurraa, joulu tulee! Esikoinenkin on vihdoin siinä iässä, että ymmärtää fiilistelyn päälle! Hänestä on kuoriutumassa ehta jouluihminen äitinsä tapaan. Ei siis muuta kuin jouluretkelle!

Paitsi että korona.

Olin jo kuvitellut esikoisen ryntäilemässä Seurasaaren joulupoluilla ja ujostelemassa joulupukin näkemistä Joulukadun avajaisissa. Olin arvellut, että hän ihastuisi Kauneimpien joululaulujen kirkossa kaikuvaan äänimereen, samoin kuin Tammisaaren joulumarkkinoiden kuhinassa nautittuun höyryävän lämmittävään glögiin.

Ja niin hän varmaan olisikin. Mutta kun kaikki peruuntui, piti keksiä jotain tilalle.

Aleksanterinkadun ikkunapolku

Erään uutisjutun sivulauseessa oli maininta ikkunapolusta, joka oli rakennettu Aleksanterinkadulle, peruuntuneen jouluparaatin korvikkeeksi. Siitä täytyi lähteä ottamaan selvää!

Ikkunapolku starttasi Stockmannin jouluikkunalta ja jatkui Senaatintorin suuntaan. Tyylikkäästi toteutetuissa ikkunoissa seikkailivat jouluparaatista karanneet eläimet. Reitti löytyi netistä, joskin parissa kohdin ikkunoita joutui vähän etsimään – vaan mikäpä sen hauskempaa kuin bongailla yhdessä punaisia kehyksiä, joilla kohteet oli merkattu! Jokaisen ikkunan ohessa oli myös qr-koodi, jonka kautta pääsi lukemaan karkureihin liittyvää tarinaa.

Vaikka oli lauantai-ilta, tungosta reitillä ei ollut. Ei edes Stockan ikkunalla. Liekö sitten korona säikäyttänyt ihmiset tai polun markkinointi jäänyt muun uutisoinnin jalkoihin. Muutaman ikkunan äärellä sentään oli kourallinen muitakin tarinaa lukemassa. Meidän seurueemme (2 aikuista, 2 vauvaa, 2 vauhdikasta leikki-ikäistä) ei tällä kertaa pysähtynyt satuun tutustumaan. Sen verran vinhaa oli kärjessä kulkevan vauhtikaksikon meno. (Ja puhunko nyt äideistä vai esikoisista, jääköön arvoitukseksi…)

Ikkunapolku joka tapauksessa seikkailtiin läpi. Sen olisi voinut kulkea myös lopusta alkuun, jolloin polun kohokohta, eli Stockan ikkuna, olisi jäänyt viimeiseksi. Se oli ainakin meillä pikkuväen lemppari.

Espan valometsässä riitti ihmeteltävää ja tilaa juosta.

Espan valometsä

Kun ikkunapolun jälkeen virtaa tuntui vielä riittävän, päätimme jatkaa retkeä Espan puiston valometsään. Siellä puimme esikoisille vilkkuvat valonauhat käsivarsiin ja päästimme heidät irti.

Siitähän riemu repesi! Kappelin kohdalla suharit sentään pysähtyivät hetkeksi joraamaan sisältä kantautuvan musiikin tahtiin, mutta muuten saimme lähinnä seurata kahden HIHKUVAN valonauhan sinkoilua sinne tänne.

Suureksi hitiksi muodostuivat myös puiston keskelle tallustelleet valoporot. Yksi niistä veti kaiken kruunuksi perässään rekeä, johon sai nousta kyytiin!

Retkiraadin mielipide

Kaiken kaikkiaan retki oli onnistunut. Ei tungosta, ei ahtaita sisätiloja. Ulkoilun lomassa esikoiset saivat juosta akkunsa tyhjiksi, eivätkä vauvatkaan valittaneet oloistaan. Bonuksena näimme kauniisti valaistun keskustan.

Vilkasluontoisten 2,5-vuotiaiden kanssa ikkunapolku olisi toiminut paremmin ensi vuonna. Silloin satukin olisi ehkä saatu luettua. Toki ikkunoissa riitti katseltavaa nytkin. Esikoiselle mieleen jäivät erityisesti erään ikkunan piparkakkuvuoret.

Espan puisto sen sijaan osoittautui oikeaksi löydöksi. Se oli ikiliikkujillemme taianhohtoinen temmellyskenttä, jonka valoista ja poroista riitti juteltavaa vielä kotimatkalla. Sekään ei kuitenkaan ollut esikoisen mielestä retken kohokohta.

Ylivoimaisia tähtihetkiä oli hänen mukaansa kaksi: rattaiden kyydissä popsitut ranskalaiset sekä junamatka, jota oli odotettu jo monta viikkoa.

Lokakuun lopussa esikoinen ilmoittaa, että on aika kirjoittaa joulupukille.

JOULUPUKILLE?!?

Kaksivuotiaamme on liikkeellä hyvissä ajoin. Ällistyttävintä on kuitenkin se, että hän ylipäänsä tietää joulupukista. Emmehän ole ehtineet vielä edes esitellä heitä toisilleen! Saati sitten kertoa, että joulupukille on tapana laatia toivelistoja joulun alla. Ilmeisesti tämä lapsiin sisäsyntyisesti rakennettu tieto on ohjelmoitu aktivoitumaan kahden vuoden iässä kaamosajan alkaessa.

Esikoinen tarttuu tottunein ottein ojentamaani kynään ja paperiin ja alkaa tuhertaa. Kun kirje on valmis, kysyn tunnustelevasti haluaisiko hän, että kirjoittaisin kirjeen vielä puhtaaksi siltä varalta, ettei pukki saa käsialasta täysin selvää. Kaksivuotias ryhtyy sanelemaan. Ensin seuraa pitkä lista ihmisiä, jotka kirjeen kuvaan on piirretty. Sitten päästään varsinaiseen asiaan.

”Mä oon kiltti. Isu on kiltti. Mante-vauva on kiltti. Äiti on tuhma.

Haluun farkut ja Ryhmä Haun ja pulkkamäkeen. Tykkään autoista. Äiti tykkää kirjoista. Vauva tykkää tuteista ja kirjoista. Isu tykkää jääkiekosta. Ja mä tykkään vielä tanssia.

Joulupukki soittaa ovikelloa. Pimpom. Pasi-koira haukkuu. Mä tulen avaamaan. Pimpom siihen vielä uudestaan. Mä meen piiloon.”

Sitten enää nimmari alle ja kirje on valmis postitettavaksi Korvatunturille.

Esikoinen siirtyy sohvalle katsomaan Ryhmä Hauta ja tiedustelee, voitaisiinko seuraavaksi maalata sormiväreillä. Minä jään tuijottamaan kirjettä typertyneenä.

Kaikkesi teet äitinä, ja silti toiminnastasi kannellaan joulupukille!