”Tänään mennään uimaan! Siellä on liukumäki. Ja sauna. Ja minä laitan uudet avaruusrakettitossut!”

Esikoinen on rakastanut vettä ensikylvystään lähtien. Veimme hänet jo kolmekuisena vauvauintiin, ja lystiä jatkettiin siihen saakka, kun korona rantautui Suomeen. Kesällä pääsimme onneksi taas pulikoimaan luonnonvesissä, ja syksyllä viikottaisista uimahalliretkistä ehti muodostua meille rutiini ennen kuin Suomi taas sulkeutui.

korona on tehnyt uimisestakin ylellisyyttä

Korona-aika on tehnyt jopa uimisesta ylellisyyttä. Kiitos perheille vuokrattavien vauvauintialtaiden, olemme kuitenkin onnistuneet pitämään uintirutiineja edes jollain lailla yllä. Kerran tai kahdesti kuukaudessa varaamme altaan ja lähdemme koko perheen voimin polskimaan. Päivissä on ehtaa juhlan tuntua – niin poikkeuksellista nykyään on päästä harrastamaan yhdessä. Ja kiitos uintimahdollisuuden, vauvakin ehti aloittaa sukeltelun ennen kuin luontainen sukellusrefleksi katosi.

Pääsiäisloman kunniaksi meillä on taas allas varattuna!

mitä olemme oppineet lapsista ja vesileikeistä?

Kuluneiden vuosien aikana olemme oppineet lapsista ja vesileikeistä kolme asiaa: Ensinnäkin, varhaiset positiiviset kokemukset vedestä helpottavat arkea, esimerkiksi hiusten pesua ja suihkussa käyntiä. Toiseksi, vesi on oiva elementti väsyttää villikot, joilla on loppumattomasti energiaa.

Kolmas juttu liittyy liukasteluun: missä vettä, siellä myös liukastelevia lapsia!

Jo esikoisen vauvauintiaikoina eräs kolmen lapsen äiti vinkkasi meille Slipstop-tossut, joista on tullut luottovälineistöämme. Ne kun pelastavat pahimmilta lipsahteluilta ja liukasteluilta niin uimaaltaalla, rantakallioilla kuin kylpyhuoneen kaakeleillakin. Tossut ovat löytäneet tiensä myös päiväkotiin – ne kun pysyvät jaloissa, ovat kevyet, helposti pestävät ja nopeasti kuivuvat. Ja mikä parasta, niissä on kuoseja, mistä valita!

tossut tulikokeessa

Pääsiäisen uintireissulle on pakattu mukaan toiset uusista, esikoisen itse valitsemista Slipstopeista, edellisten jäätyä pieniksi. Kun kevään uutuuskuosien joukossa oli sekä autoja että avaruusraketteja, valitseminen oli tehty helpoksi: kilpa-autotossut päiväkotiin ja avuusraketteja uinti- ja saunareissuille. Mante-vauva puolestaan peri isoveljensä ensimmäiset, dino-teemaiset Slipstopit. Ne on kun ovat kestäneet ehjinä kovasta käytöstä huolimatta.

Korona-ajan perheuinti on luksusta: pukuhuoneet, pesutilat, sauna ja allas välineineen ovat vain meidän perheemme käytössä. Ja kiitos esikoisen vauvauintiaikojen, takataskuun on tarttunut liuta loiskimisleikkejä. Jammailemme vedessä pari kierrosta Pikkuisia kultakaloja koreografioiden kera, kunnes esikoisen vauhtivarpaita alkaa syyhyttää

Uusien tossujen jarrupohja joutuu nopeasti koetukselle, sillä pian velmua vesipetoamme ei pitele enää mikään. Päivän tärkein harjoitus taitaakin olla, ettei altaaseen voi loikata omin päin ennen lupaa. Ja että aikuisen täytyy olla valmiudessa vesiliukumäen alla ennen kuin sieltä voi syöksyä alas. Vaikka esikoinen jo vähän ymmärtääkin räpiköinnin päälle, uimataitoon on vielä matkaa. Tossut kuitenkin pitävät, opit menevät perille nopeasti ja pian vesiliukumäen päältä jo kuuluu: ”Äitiiii! Isuuuuu! Saako tullaaaa?”

Mante-vauva suhtautuu veteen harkitummin. Kylpylähenkinen lilluttelu kumiankkojen keskellä hymyilyttää, mutta lähes kuukauden tauon jälkeen sukeltaminen arveluttaa. Taitoja on kyllä yritetty ylläpitää kotisuihkun alla, jottei tärkein, eli lähtökäsky unohtuisi: ”Yksi – kaksi – kolme, nyt sukelletaan!” Muutaman sukelluksen vauva suostuukin tekemään – ampaiseepa jopa itse matkaan altaan reunalle viritelty tuolilta. Sen jälkeen on kuitenkin jo kiva päästä veden pinnalla kelluvalle patjalle remuamaan isoveljen kanssa.

Kotona esikoinen vaikuttaa mietteliäältä. Hän haluaa paljastaa salaisuuden: ”Äiti, autolla ei saa ajaa kovaa, mutta uimassa saa. Minulla oli uudet rakettitossut. Ne meni tosi kovaa!”

Ilmankos päiväkotiinkin valittiin tossut kilpa-autokuosilla…

Vuosi sitten virvonta oli vaarassa! Kukaan ei halunnut KoroNoitaa ovelleen.

”Vitsa(us) sulle, palkka mulle!”

Onneksi kekseliäät kyläaktiivimme päättivät pelastaa lasten pääsiäisriemun ja kehittelivät koronaturvallisen virpomisen. Ennalta ilmoittautuneiden pihoilla ja portinpielissä oli etävirvontapaikkoja, joille vitsan saattoi jättää ja napata palkkion mukaansa. Esikoisemme ei tuolloin virvonnoista vielä paljoa ymmärtänyt. Kävimme kyllä kokeilemassa touhua isovanhempien pihalla, jossa esikoinen heitti heitä vitsalla, nappasi palkintorusinat ja vetäytyi taaemmas herkuttelemaan.

virtuaalivirvontaa pandemia-aikana

Tänä vuonna koronavirvonta toteutettiin kylällämme onnistuneesti jo toistamiseen. Ja kuten jokaista hyvää ideaa, tätäkin jalostettiin. Uutuutena oli virtuaalinen virvontakartta, jonka avulla oli helppo suunnistaa ja suunnitella omaa reittiä. Ajattelin, että lähes kolmevuotias esikoinenkin saattaisi saada touhusta jo jotain irti, joten haimme palmusunnuntaiksi pajunoksia ja koristelimme ne yhteistuumin.

Päivää ennen h-hetkeä esikoista alkoi kuitenkin arveluttaa: ”En halua pukeutua pääsiäiseen. En halua virpoa”, hän ilmoitti ja viskasi etukäteen valitun noitahuivin portaikkoon. Lohduttelimme, ettei ole pakko, jos ei halua, ja keskitimme tarmomme virpomisrastin rakenteluun muiden pikkunoitien iloksi. Mante-vauva pyöriskeli tyytyväisenä noitahuivinsa ja harjoitusvitsansa kanssa lattialla ja maisteli kielellään pajunkissaa. Siinä oli hänelle virpomisiloa riittämiin.

pikkunoitia ja pääsiäishepuleita

Sunnuntaiaamuna pihallamme alkoi vilistää noitia, pupuja ja kissoja. Vilkuilimme esikoisen kanssa ikkunasta virvontarastille kipittäviä ja sieltä poistuvia pääsiäisolentoja. Erääseen seurueeseen oli lyöttäytynyt mukaan myös Batman, ja meille takaisin vilkutellut pääsiäishiiri teki esikoiseen suuren vaikutuksen. Ämpäri täyttyi kirjavista vitsoista samaan tahtiin kuin herkkukori hupeni. Hetken touhua ihmeteltyään esikoinen ilmoitti: ”Nyt haluan virpoa!”

Noitahuivi puettiin kuin kunniapäähine konsanaan, jännittyneen hiljaisuuden vallitessa. Sitten valittiin vitsa, loitsun alkukin oli vielä muistissa: ”Virvon varvon.. AAAAAAA!” Pikkunoitaan iski hepuli. Hän juoksi viisi kierrosta virpomisrallia sinne tänne sinkoilleen. Mante-vauvaa nauratti. Sitten esikoinen yllättäen pysähtyi ja seurasi loppuhuipennus.

”Virvon varvon, en halua rusinoita vaan patukaaaan!”

Äidinkin oli myönnettävä, että esitys oli näyttävä – vähintäänkin patukan arvoinen!

harjoitus tekee noidan!

Pikkunoita sai ensivirvonnastaan (tai palkintopatukastaan) sen verran lisää itsevarmuutta, että tahtoi sittenkin virpomaan. Mutta ei kylän kierrokselle (se oli vielä vähän ”pelottavaa”) vaan isovanhemmille. Ja kuinka ollakaan, virvontavisiitistä oli sattumoisin jo sovittu isovanhempien kanssa! Niinpä noitalauma pakattiin autoon (luuta oli epäkunnossa) ja kiidätettiin kohti seuraavaa virvontahaastetta.

Tällä kertaa pikkuvirpoja pysyi ovensuussa jo hetken aloillaan, vitsa näyttävästi vispaten. Pääsiäishuivia ei ollut enää puettu, mutta sille oli järkeenkäypä syy: Noidat pukeutuvat kylmällä säällä mieluummin pipoon. Mante-vauvakin heilutti oksaansa minkä jaksoi ja kokeili sen kestävyyttä vähän myös tuoreilla etuhampaillaan. Isän ja äidin tehtäväksi jäi sanoa virvon varvon ja ne muut liirumlaarumit. Pikkunoidilla kun oli jo tarpeeksi muuta hommaa.

tsemppiviestejä virvontapisteellä

Kun noitakoplamme myöhemmin palasi kotiin, virvontapisteellä odotti komea näky. Vitsoja oli kymmenittäin – ja palkkiokorissakin vielä muutama suklaamuna jäljellä! Taidan jatkossakin tehdä virvontarastin, mikäli emme ole noitien virka-aikaan kotosalla. Uskon nimittäin, että rastin tuottama mielihyvä oli molemminpuolinen.

Korona-ajan vitsoissa oli vielä yksi mieltälämmittävä erityispiirre. Useampaan oli kiinnitelty pieniä kirjeitä ja tsemppiviestejä.

”Haluan ilahduttaa sinua ja muita. Muista, tämä tilanne muuttuu kyllä!”