”Missä olit, kun koronavirusepidemia sulki Suomen, rajoitti harrastuksia, perui juhlat ja sulki koulut?” kysyy Helsingin Sanomien pääkirjoitus (”Nuorilta meni elämä sekaisin”, 5.2.2021).

Kysymys nostaa mieleen välähdyksiä vuoden takaa: Kun vielä helmikuun lopussa matkustimme Lappiin tietämättä, että jo seuraavien lomalaisten matkat peruttaisiin. Kun eräänä torstaiaamuna esikoisen kanssa uimaan mennessämme emme vielä käsittäneet tilanteen vakavuutta. Pukuhuoneessa joku kertoi kuntosalin jo sulkeneen ovensa, ja uintireissun jälkeen viereinen kauppakeskus oli aavemaisen tyhjä. Jo pari päivää myöhemmin elimme uudenlaisissa olosuhteissa, uusien lainalaisuuksien maailmassa.

koronan keskelLä syntyneiden sukupolvi

Olin aikonut julkaista tänään kevyen jutun alkavan viikonlopun kunniaksi, mutta pääkirjoituksen otsikko ei jättänyt minua rauhaan. Nuorten elämä on tosissaan mennyt sekaisin, tai vähintäänkin toisin kuin he olivat itse suunnitelleet. Olen harmissani niiden puolesta, joilla tämä poikkeusaika osuu nuoruuteen – elämänvaiheeseen, jolloin pitäisi saada ihastua, harrastaa, nauttia vapaudesta ystävien kanssa, tanssia wanhoja, kiitää penkkarirekkojen kyydissä, valmistautua ylioppilaskirjoituksiin, opiskella ammatti, painaa valkolakki päähän, muuttaa uuteen kaupunkiin opintojen perässä ja nauttia opiskeluelämän sivuriennoista.

Vielä useammin mietin kuitenkin sitä, millainen sukupolvi kasvaa koronan keskellä syntyneistä – heistä, jotka eivät ole koronattomassa maailmassa koskaan eläneet tai ainakaan muista tuosta ajasta mitään.

Meidän lapsemme kuuluvat tähän joukkoon.

esikoisen arkiset unelmat

Esikoinen (5/18) muistaa vielä menneen syksyn muutamat uimahallikäynnit ja muistelee niitä lämmöllä. Kun kuljemme ohi rakennuksen, jossa kävimme taaperotemppuilussa aikana ennen koronaa, hän saattaa huokaista, että haluaisi taas temppuilemaan. En kuitenkaan usko, että esikoisella on kovinkaan paljon muistikuvia harrastuksista, retkistä tai leikkitreffeistä, joista vielä hänen vauva-aikanaan pääsimme nauttimaan. Onneksi on sentään päiväkoti! Se tarjoaa mahdollisuuden leikkimiseen kavereiden kanssa, ohjattuihin musiikkihetkiin, askarteluun, salin temppuratoihin ja eväsretkiin metsässä – normaaliin lapsen elämään.

Esikoisella on pitkään ollut kolme unelmaa: Hän on toivonut pääsevänsä höyryjuna Ukko-Pekan kyytiin, uimahalliin ja bussiin. Yli kolmen kuukauden odotuksen jälkeen onnistuin toteuttamaan toiveista yhden, kun matkustimme bussilla isovanhemmille. Esikoinen puhui tulevasta bussiretkestä etukäteen taukoamatta kolme päivää ja kolme yötä (unissaan) ja käy reissua yksityiskohtaisesti läpi edelleen.

Yritämme toteuttaa hänen kaksi muutakin unelmaansa tulevan kevään ja kesän aikana.

Jos korona-aikaa on jostain kiittäminen, ainakin esikoisemme osaa taas arvostaa asioita, jotka olivat aiemmin muuttuneet jo itsestäänselviksi ja arkisiksi. Sama tosin pätee myös meihin aikuisiin. Muun muassa läheisten ja ystävien merkitys on korostunut, kun heitä on jatkuvasti ikävä, ja siksi yhdessäolon hetkiin latautuukin paljon aiempaa enemmän tunnetta ja läsnäoloa. Esikoinen on myös taitava löytämään iloa ja onnellisuutta pienestä. Voi miten arvokas taito ja suuri voimavara se olisikaan vaalittuna läpi elämän!

vauvan valtakunta on koti

Vauvamme (9/20) on puolestaan syntynyt keskelle koronan kirjomaa maailmaa. Siinä missä esikoinen tottui ihmisjoukkoihin ja viereiseltä viltiltä tapittaviin taaperoihin jo varhain, vauva ei ole tottunut näkemään edes muita vauvoja. Hän ei ole myöskään tavannut yksiä kauempana asuvia isovanhempiaan vielä koskaan. Koti on vauvan valtakunta ja äiti hänen armoitettu seuraneitinsä. Siksi hän nostaakin sekä äidin puuttumisesta että yllättävistä maisemanvaihdoksista huomattavasti suuremman metelin kuin esikoinen aikoinaan.

Nyt olemme alkaneet valmistella vauvaa tulevaisuuteen tapaamalla paria vauvaystävää. Ja onneksi pikkuisella on isoveli, joka opettaa sosiaaliseksi. Loruttelu- ja leikkihetket äidin kanssa eivät ole mitään verrattuna isoveljen ohjelmatoimiston tarjontaan. Kun vauva vain kuuleekin päiväkodista saapuvan esikoisen äänen, itku loppuu kuin seinään, kitinä katkeaa ja hymy yltyy kikatukseksi.

Myös maskit ovat nykyvauvoille tuttu juttu, yhtä tavallinen osa ihmiskasvoja kuin nenä tai hiukset. Neuvolassa lääkäri ihmetteli, miten vauvamme osaa vastata maskin taakse kätkeytyvään hymyyn. Vastasin hänen tottuneen pienen elämänsä aikana siihen, että vaunuihin kurkistelevilla ihmisillä, neuvolan henkilökunnalla ja muilla satunnaisilla vastaantulijoilla on puolet kasvoista peitettynä. Ja jo heti syntymän hetkellä ensimmäinen vauvan kohtaama hahmo oli maskikasvoinen kätilö. Pikkuinen on siis joutunut opettelemaan mikroilmeiden lukemisen silmistämme.

kauaskantoisia vaikutuksia?

Kenties koronan keskelle syntyneistä lapsista tulee taitavia tunteiden lukijoita, vähään tyytyväisiä, elämän perusasioita arvostavia ihmisiä. He saattavat joutua opettelemaan ihmisjoukoissa olemista tai ärsyketulvan sietämistä hieman jälkijunassa. Tai sitten he eivät koskaan tule niistä erityisemmin piittaamaan. Ehkä he aloittavat harrastamisen ja omien mielenkiinnon kohteiden etsimisen tottua myöhemmin. Rytmikapulat, muskaripiiri, vauvasirkus ja taaperotanssi tulevat tutuiksi sitten joskus myöhemmin – vauvavuoden jälkeen.

Mutta jos kodeissa ja perheissä on kaikki hyvin, varmasti myös koronan keskelle syntyneillä on kaikki hyvin. Järkevintä olisikin suunnata huolestuneisuuden tarmo niihin, joista on aidosti syytä kantaa huolta: Niihin pieniin, joiden hätä jää huomaamatta vallitsevista oloista johtuen. Ja niihin perheisiin, jotka jäävät koronan keskellä yksin silloin, kun he kipeimmin kaipaisivat apua.

Toivon, että kaiken sekasorron jälkeen tämä haastava ajanjakso jättäisi jälkeensä myös jotain hyvää – esimerkiksi pyyhkimällä mukaansa osan siitä suureellisuudesta, nautinnonhaluisuudesta ja yksilökeskeisyydestä, joilla olemme itseämme tällä vuosituhannella turruttaneet.

Onnellisuuteen riittää vähempikin.

Lue myös:

• Koronan keskellä kasvaneet
• Kolmekymmentäviisi ja kiertotieni äidiksi
• Valvomisen vuosi – mitä tapahtuu, kun ei nuku kunnolla yli vuoteen

Psssst. Äijä-äidin löydät Instagramista , Facebookista – ja nyt myös TikTokista!

Kun kansa viime keväänä komennettiin etätöihin, kuulimme muutaman(kymmentä) nokkelaa murjaisua siitä, että perheessämme isän ammatinvalinta on osunut kohdilleen. Valmentaja etätöissä – onko pöhkömpää kuultu! Koronatilanteen taas pahennuttua ja aikaansaatua uusia rajoitteita murjaisuista on tullut jälleen ajankohtaisia.

Vaan mikä onkaan totuus jääkiekkovalmentajan etätöistä?

Murjaisu 1: ”Eipä tartte ainakaan paljoa töitä tehdä.”

Ei töitä?!?
Keväällä tunnelma oli meillä kuin kiivastahtisessa perheyrityksessä konsanaan. Koko perhe osallistui etätyötalkoisiin reippain mielin! Isä pyöritti yläkerrassa etävalmennusta ja teki treenivideoita samalla, kun äiti kuvasi ja toimi atk-tukihenkilönä. Lapsityövoimaakin käytimme, sillä esikoinen vastasi alku-, väli- ja loppulämmitelyistä sekä videopalavereiden välikevennyksistä. Vielä tuolloin mahassa asusteleva vauvamme osallistui myös lainaamalla hoitopöytäänsä isän seisomatyöpisteeksi.

Murjaisu 2: ”Muista pitää kotona hokkarit jaloissa, niin säilyy tuntuma.”

Tässä vinkissä jäi muutama yksityiskohta askarruttamaan: Ensinnäkin, puhummeko siitä tuntumasta, joka syntyy kun klompsutellaan teräsuojissa sinne tänne? Vai oliko ajatuksena toteuttaa tekojäärata olohuoneeseemme koko perheen riemuksi? Esikoinen olisi varmasti tykännyt, mutta toteutus jäi puolitiehen teknisten epäselvyyksien vuoksi. Rullaluistimiakin harkitsimme, mutta ne osoittautuivat turhan arvaamattomiksi kolmikerroksisessa kodissamme.

”Muista pitää hokkarit jaloissa kotona. Säilyy tuntuma.”

Murjaisu 3: ”Nyt saatte ainakin viettää rauhassa perheen yhteistä aikaa.”

Tämä on kyllä niin totta!
Lukuun ottamatta videopuhelu-vartteja ja vilkutustuokioita naapureiden kanssa me totta vie saimme olla viime keväänä rauhassa. Jopa metsäteillä vastaantulijat kiersivät meidät kaukaa turvaväliohjeita kuuliaisesti noudattaen. Tai pitämäämme mekkalaa säikähtäen.

Erityisesti perherauhasta pääsi nauttimaan yläkerrassa ahkeroiva isä, jonka kotonaoloa hyödynnettiin häikäilemättömästi. Suosittuja kutsuhuutoja perheen pariin olivat muun muassa ”tuli selkäkakka” ja ”nyt on tilanne päällä”. Esikoiselle etätyöjärjestely tuli kevään mittaan niin tutuksi, että nykyään kun isä hipsii yläkertaan ansaituille päiväunilleen, esikoinen tuumaa: ”Shhh, isu on töissä.”

Murjaisu 4: ”Se on sitten pitkä loma!”

Wikipedian mukaan loma on”pitkähkö yhtenäinen lepokausi uurastuksen vastapainona. Loman pituus on lakisääteinen. Lomalla ei käydä työssä tai koulussa.”

Teknisesti ottaen meidän taloudessamme isä ei KÄYNYT töissä, vaan heräsi, puki päälleen ja siirtyi etätyöpisteelle huoneen toiseen laitaan. Ja koska korona-ajan etätöitä ja suosituksia on säädelty moninaisin päivämäärin, täyttyy loman määritelmästä ainakin kaksi kolmasosaa. Korona-aika on myös tuntunut pitkähköltä ja turruttavan yhtenäiseltä ajanjaksolta, jonka aikana lepokaudesta on ainakin unelmoitu.

Wikipedian määritelmän mukaisesti takana siis todella on pitkä loma! Ihmekös niin moni jo odottaa normaaliarkea alkavaksi.

Murjaisu 5: ”Mitä omatoimitreenejä? Eihän niistä nuorista kukaan kuitenkaan treenaa.”

Tässä on taas yksi esimerkki elämän epäreiluudesta. Riittää kun nuorille tekee omatoimisen treeniohjelman, niin he pysyvät hyvässä kunnossa. Mutta vaikka tämäkin murjaisija maksoi personal trainerille kunnossa pysymisestä ja on säilyttänyt treeniohjelmaa koskemattoman säntillisesti jossakin sohvan ja grillin välimaastossa, maha kasvaa ja coopperitulos on huonompi kuin 10 vuotta sitten!

Täytyykin kysyä koneen äärellä pelaajien sykemittari- ja gps-dataa analysoivalta isältä, onko heillä jotain poppakonsteja käytössään. Etävalmennusta vierestä seuranneenä joukkue tuntuu ainakin kovasti mieltyneen Big Brother -ohjelmaan:

”Isoveli valvoo. Pelaaja X, tule välittömästi päiväkirjahuoneeseen!”