”Onpas hauska päästä kanssasi teatteriin”, tokaisin esikoiselle junaa odottaessamme. Olimme matkalla katsomaan näytelmää, ensimmäistä kertaa yhdessä. ”Tiesitkö, että minäkin teen töissä teatteria?”
”Etkä tee! Hassu äiti!” esikoinen kiljaisi. ”Sinä pelaat töissä tennistä.”

ensimmäistä kertaa teatterissa

Takertumatta siihen, miksi esikoisemme kuvittelee äitinsä olevan tennisammattilainen, meillä oli viikonloppuna ikimuistoinen retki: Hyppäsimme junaan ja kävimme ensimmäistä kertaa yhdessä teatterissa. Esitykseksi valikoitui Kansallisteatterin Hölmölän joulu, joka vaikutti sopivan helpolta ensikokemukseksi.

Esikoisen malttamaton odotus alkoi jo pari päivää ennen h-hetkeä. Olisi kiva päästä teatteriin (mitä se sitten ikinä tarkoittikaan), ja mikä tärkeintä, paikan päälle matkustettaisiin junalla. Junamatka täyttikin odotukset ja perillä esikoinen ryhtyi etsiskelemään ”linnan näköistä taloa”, niin kuin olin teatteria kuvaillut. ”Tuossa se linna on”, esikoinen totesi kohteen löydyttyä. ”Mutta siellä ei asu kuningasta vaan se on näyttelijöiden työpaikka.”

Perillä Hölmölän ukko oli meitä vastaanottamassa. Kävelimme muun joukkion vanavedessä ukon ohjeistamaan suuntaan, kunnes esikoinen alkoi huutaa: ”Ei äiti, mennään takaisin. Minä olisin halunnut tervehtiä!” Ja niin me palasimme takaisin Hölmölän ukon luo ja esikoinen selosti tälle junamatkan ja bongaamiensa ratikoiden lukumäärän.

nauruhermoja kutitteleva lastennäytelmä

Esitys oli ohjattu Kansallisteatterin ison salin lämpiöön, mikä sopikin paikkana hyvin pikkuväelle. Yleisössä istui lapsia parivuotiaista taaperoista pikkukoululaisiin, ja pienimmätkin jaksoivat istua hienosti aloillaan koko puolituntisen esityksen. Esikoinen istui tuolillaan ensimmäisen vartin ja ryhtyi sitten kiipeilemään vuoroin syliini, vuoroin hyppimään takaisin penkilleen.

Vaikutuksen näytelmä tuntui kuitenkin tehneen ikiliikkujaamme, sillä hän uudelleenesitti siitä kohtauksia illalla nukkumaanmenon yhteydessä. Muutenkin tarina kutitteli koko seurueemme nauruhermoja: vitsejä riitti kaikenikäisten makuun. Meillä viljeltiin loppupäivän ajan ahkerasti myös näytelmän lopetuskaneettia: ”Muistakaa hölmöillä!”

Hölmölän joulussa lavalla nähdään Ella Pyhältä ja Helena Vierikko

hölmöläinen ilmestyy iltatoimille

Esityksen jälkeen yritin kysellä esikoiselta, mitä hän näytelmästä piti, mutta kolmevuotiaamme oli liian tohkeissaan kaikesta ympärillä tapahtuvasta: ”Katso äiti, ratikka! Ja bussi! Ja toinen ratikka! Ja tonttu! Se vilkutti minulle.” Ja totta tosiaan, me näimme tonttuja. Ne olivat arvatenkin valmistautumassa iltapäivän suureen showhon: joulukadun valojen sytytykseen. Sen verran sain kuitenkin selville, että kivointa esityksessä oli se, kun sai nostaa käden ylös – ja se kun hölmöläiset olivat niin hassuja.

Iltatoimien yhteydessä alkoi tapahtua. Esikoinen ilmestyi yhtäkkiä pää paidan sisään vedettynä koikkelehtimaan makuuhuoneeseen: ”Katso äiti, minä olen hölmöläinen!” Muitakin esityksessä nähtyjä juttuja oli hauska kokeilla itse. Yritimme muun muassa tyhjentää järven ja syödä kaloja, jotka olivat liian isoja suuhunpantaviksi.

Iltalaulun jälkeen esikoisen sängystä kuului vielä: ”Äiti, minä rakastan sinua. Oli kivaa olla tänään teatterissa. Mennään toistekin, mutta ei tänään. Huomenna vaikka.”

Aikamoinen äiti-poika -päivä!

Teatteriretken lomassa ehdimme käydä katsastamassa myös Stockan jouluikkunan

Lue myös:

• Äiti tekee musaa – lauluja lapsiarjen keskellä
• Koronavauva kulttuurin äärellä – Mante vauvojen taidetuokiossa

Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista ja Facebookista!

Kolme ja puoli vuotta lapsiperhearjen kiireessä kotia siivottuamme nostimme lopulta kädet ilmaan, tartuimme puhelimeen – ja palkkasimme siivoojan. Tekoa leimasi  häpeä: Miksi palkkasimme siivoojan? Emmekö selviä tästäkään itse?

Päätimme olla asiasta hissukseen, sillä koko touhu tuntui vähän turhan porvarilliselta tyyliimme. Mutta ihanaa se oli myös! Se tuli selväksi heti ensimmäisen siivoojakäynnin jälkeen. Ja kun vähitellen paljastimme lapsiperhearkea niin ikään eläville kavereillemme, mitä oli tullut tehtyä, moni kummastui: ”Mitä?! Eikö teillä ole ennen käynyt siivoojaa? Kyllä meille palkattiin heti, kun lapset syntyivät!” 

imurointiyrityksiä lapsiperheessä

Esikoisemme ei vauva-aikanaan perustanut imuroinnista. Siivouspäiviksi piti soittaa isovanhemmat apuun kärrylenkittäjiksi, sillä pieni alkoi huutaa kuin syötävä heti imurin nähdessään. Ja koska juniorilla oli taito itkeä itseltään taju kankaalle, tavoitteellinen vauvan itkettäminen ei tuntunut varteenotettavalta vaihtoehdolta.

Nykyään esikoinen ei ole imurista enää oikein mitään mieltä – jollei lasketa sitä, että vekotin on usein junaleikkien tiellä. Mante sen sijaan rakastaa imuria. Tai tarkemmin sanottuna sen päälle ja pois painamista. Imurointi tapahtuukin yleensä muutaman sekunnin sykleissä virtanappia hakkaavan taaperon kikattaessa vieressä.

Mante rakastaa imuria – tai tarkemmin sanottuna sen päälle ja pois painamista.

Siivoojan palkkaaminen yllätti positiivisesti

Vuosien harkitsemisen jälkeen tulimme siihen tulokseen, että siivoojan palkkaaminen lisää perheemme hyvinvointia niin huomattavasti, että siihen kannattaa sijoittaa. Kun joku auttaa siivoamisessa edes kerran, pari kuukaudessa, me säästämme voimiamme, hermojamme ja aikaamme.

Jo ensimmäinen siivoojakäynti yllätti positiivisilla vaikutuksillaan ja ylellisyyskertoimellaan: Ilo siivoojan saapumisesta alkoi jo useampi päivä ennen h-hetkeä tajutessani, että voin jättää tiettyjä rutiininomaisia hinkutushommia hoitamatta. Se vapautti iltoihin heti muutamia minuutteja omaa aikaa. Siivouspäivänä lähdin jo heti aamusta Manten kanssa retkelle nautiskelemaan. Tieto siitä, että palaan raikkaantuoksuiseen ja puhtaaseen kotiin, jonka pinnoilta tahmatassujäljet ovat kadonneet, maksimoi retken hyvän fiiliksen.

Tiedän, että kun ensimmäinen lasku saapuu, mietin jälleen kerran, pitäisikö kotia puunata sittenkin itse. Ehkä silloin on syytä avata päiväkirja ja lukea esimerkiksi oheinen muistelus, niin päätös alkaa taas tuntua vain järkevältä.

Rakas päiväkirja: ”imuroinnin vaaroista”

”Äitiaivot eivät opi kerrasta. Tai sadasta.

Niillä on taito saada kantajansa vakuuttumaan, että juuri tänään kaikki on toisin! Siksi minäkin havahduin loistavaan imurointitilaisuuteen, kun päiväunet väliin jättänyt esikoinen säntäili onnellisen aropupun lailla itsekseen pallon perässä.

Siispä tartuin imuriin.

Eteisen imuroituani kuulin, kun koiran vesikuppi lensi seinään. Lähdin siivoamaan sotkua tajuamatta, että kyseessä oli itse asiassa vasta äidin harhautus lopullisen suunnitelman toteuttamiseksi. Varsinainen kohde oli keittiön kaappiin kätketty cashew-pähkinäpussi.

Noin kolme sekuntia vesivahinkoja siivottuani tajusin, että pähkinäpussi oli ottanut jalat alleen ja suuntasi kohti olohuoneen sohvaa. Ampaisin perään, mutta siinä vaiheessa esikoinen oli jo hotkaissut pussin pähkinöistä puolet – ei äiti niitä enää suusta vaatisi takaisin! Paitsi että pähkinöitä oli siellä vähän liikaa pienen pojan suun kokoon suhteutettuna.

Seuraavat hetket sisälsivät sekavaa pähkinäkakoilua ympäri kämppää. (Ohitan kuvailun ja jätän tilaa lukijan mielikuvitukselle.) Tästäkin kohelluksesta selvittiin kuitenkin taas kerran hengissä. Ja kiitos Pikku Kakkosen, pian esikoinen istui sohvalla puhtaat päällä, pyykit pyörivät, tuhot oli korjattu ja rauha laskeutunut.

Imuriin en kuitenkaan aio enää koskea. Hengenvaarallinen vekotin!”

Lue myös:

• Kannattaako vauvauinnista maksaa?
• Paljonko tavaraa lapsiperhe tarvitsee?

Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista ja Facebookista!