Viime viikonloppuna päätimme testata meille vielä tuntematonta retkikohdetta koko perheen voimin. Syysaurinko houkutteli ulkoilemaan ja miehelläkin sattui olemaan vapaapäivä. Kohteeksi valikoitui Vuosaarenhuippu.

Mante ihmettelemässä Vuosaarenhuipun infotauluja

kaatopaikasta sympaattiseksi ulkoilualueeksi

Vuosaarenhuippu on laaja ulkoilualue paikalla, jossa ennen sijaitsi Vuosaaren kaatopaikka ja maantäyttöalue. Viimeinen jätekuorma kaatopaikalle tuotiin tosin jo vuonna 1980, ja pitkän maisemointityön tuloksena alue muuntui persoonalliseksi virkistysalueeksi. Paikalle on tuotu röykkiöittäin kiviä Helsingin eri rakennustyömailta ja luonnonkasvien pistokkaita ympäri Suomea. Vuosaarenhuippu kätkeekin sisäänsä paljon ihania kummallisuuksia: kivimuureja, kiviröykkiöihin kätkeytyviä kuruja ja polkuja sekä istutettuja keloja – kesäisin kuulemma myös metsämansikoita kasvavan mansikkamaan.

Olimme kuulleet Vuosaarenhuipusta paljon hyvää ja se ehti olla retkilistallamme tovin ennen kuin lopulta pääsimme paikkaa omin silmin ihastelemaan. Ulkoilualue kun ei ole ihan helposti saavutettavissa ainakaan meidän  kotikulmiltamme, vaan vaati käyttöön auton. Lisäksi halusimme päästä paikalle kahden aikuisen voimin, jotta toinen meistä voisi irtautua rattaiden luota esikoisen matkaan, eli kiipeilemään kivikasoille ja sokkeloimaan kuruille ja poluille. Tällä tavalla homma toimikin oikein hyvin.

Auton sai näppärästi parkkiin ulkoilureitin aloituspisteelle. Sieltä löytyi myös retkipöytiä eväiden syöntiin sekä näyttävät infotaulut alueen historiasta ja nykytilanteesta kauniisti kuvitettuna. ”Joko syödään eväät?” esikoinen ehdottikin heti pöydät nähdessään.

Pasi todisti, että kyllä vanhemmallakin kivikkokoiralla vielä tassu nousee!

seikkailunnälkäisille lapsiperheille

Vuosaarenhuipun korkein kohta on 65 metrin korkeudessa ja sieltä avautuu kauniit näkymät Helsinkiin ja Vuosaaren satamaan. Vaikka polut kapenevat huippua lähestyttäessä, ainakin meidän tanakkarunkoisten rattaidemme kanssa selvisi ylös saakka. Huipulle pääsee kapuamaan myös kuntoportaita pitkin.

Me valitsimme kuitenkin varsinaisen reitin, josta koukkailimme aina tilaisuuden tullen kivipoluille seikkailemaan. Alkuun suurilla kivenjärkäleillä loikkiminen tosin hieman arvelutti esikoista (”Olethan äiti varovainen!”) – mutta kun kivillä koikkelehti ensin äiti ja sitten isäkin, oli esikoisenkin lopulta päästävä kokeilemaan. Ja kun vauhtiin päästiin, peuhaamisesta ei meinannut tulla loppua enää laisinkaan. Mante katseli menoa hetken rattaista käsin, mutta vaati päästä pian mukaan testailemaan kiipeilijän kykyjään. Kivimuureja oli kiva kipittää edestakaisin. Ja mikäpä siinä, kiipeily- ja loikkimisleikeissä lasten motoriset taidot kehittyvät kuin itsestään!

”Mennään seikkailureittiä!” esikoinen hihkaisi komean kalliokurun nähdessään ja pinkaisi kohti kivistä rakennettuja portaita. Vaikka äidinvaisto aina välillä koettikin korvan takaa supattaa, että kohta sattuu, päätin olla kuuntelematta. Vuosaarenhuipun mielikuvitusta ruokkivat kivimaastot olivat kuitenkin paljon turvallisempi leikkitanner seikkailunnälkäisille taaperoille kuin ne saariston merenrantakalliot, joissa minä ja mieheni olimme tottuneet lapsuutemme leikkimään.

Kurut ja kivipolut tarjosivat mielettömiä seikkailureittejä.

Eväshetki kruunaa retken

Olimme ajatelleet etsiä reitin varrelta eväidensyöntipaikan, mutta sää oli niin tuulinen, että alatasanteen suojaisat retkipöydät tuntuivat lopulta kovin houkuttelevalta vaihtoehdolta. Eikä haltioituneena sinne tänne sinkoileva esikoinen olisi ehtinyt seikkailun aikana mitään suuhunsa laittaakaan. ”Katsokaa, tuolla on meidän meri!” hän kiljui huipulla näköalan nähdessään. ”Saanko hypätä täältä alas?” 

Toiveistaan huolimatta esikoinenkin joutui taittamaan paluumatkan jalan. Ja jos matkanteko alkoikin välillä väsyttää, pikkujalkoihin tuli kummasti lisää vauhtia, kun muistutti maalissa odottavasta eväidensyöntihetkestä.

Vuosaarenhuipulle tulemme varmasti toistamiseenkin!

Kiipeileminen on loistavaa motorista harjoitusta – ja hauskaa tekemistä yhdessä lasten kanssa!

Lue myös:

• Viisi vähemmän tunnettua retkikohdetta lapsiperheille
• Kolme sadepäivien retkivinkkiä lapsiperheille Helsingissä
• Viisi vinkkiä saada taapero viihtymään rattaissa? 

Jääkaapin ovi käy, sitten kuuluu foliopakkauksen rapinaa. Kahdelta tuo ääni ei jää koskaan kuulematta ja tunnistamatta. ”MAKSALAATIKKOA!” kiljuu olohuoneesta rynnistävä esikoinen innoissaan, ja heti perään portaikostakin kuuluu tuttu rapina. Pasi on herännyt päiväuniltaan maksalaatikon kutsuun.

Cairnterrierimme Pasi juhli vastikään 11. syntymäpäiväänsä. Esikoinen huolehti hyvissä ajoin etukäteen, että synttäritarjoiluna olisi varmasti maksalaatikkoa ja jäätelöä – ja niin paljon, että niistä riittäisi päivänsankarin lisäksi muillekin. Näin myös tapahtui. Koira ja esikoinen olivat silminnähden tyytyväisiä juhla-ateriaan.

Vauvan syntymä on koirallekin iso muutos

Pasi on viime vuosien aikana joutunut kokemaan melkoisen mankelin. Kun se puolitoistavuotiaana muutti meille, läpikävimme pitkät koulutusrupeamat (koirankorjaukseksi sitä muistaakseni kutsuttiin), sillä Pasi oli elänyt koko alkuelämänsä koiralaumassa, eikä osannut tehdä yksilönä aina kovin hyviä ratkaisuja. Korjausliikkeet kuitenkin tuottivat tulosta, ja monta vuotta Pasi sai nauttia leppoisan aktiivisesta elämästä, jossa sille riitti tilaa, aikaa ja huomiota.

Mutta sitten tuli vuosi 2018 ja mankeli hyrähti käyntiin. Jo raskauden alkuvaiheessa Pasi otti tavakseen tulla mahalleni köllöttelemään, kunnes kumpu kasvoi niin suureksi, että touhu alkoi muistuttaa vuorikiipeilyä. Sairaalakassiin Pasi teki pesän jo kauan ennen h-hetkeä ja seurasi vaappuvaksi muuttuneita askeleitani huolestuneena perässä.

Synnytyssairaalasta Pasille lähetettiin vaippatervehdys, jotta uuden tulokin hajut tulisivat heti tutuiksi. Shokki se oli silti. Paikka äidin sylissä oli viety, kodin hiljaisuus rikottu itkulla ja metelöinnillä ja kaikki nurkat täytetty uudella roinalla, jolla ei kuitenkaan saanut leikkiä. Eikä siinä vielä kaikki – kun uusi mini-ihminen lähti liikkeelle, sen elämäntehtävä tuntui olevan koirankarvojen kiskominen.

Pahimpaan järkytykseen auttoivat kuitenkin aika ja pöydän alle putoilevat todisteet sormiruokailun alkamisesta. Jossain vaiheessa Pasi huomasikin saaneensa uuden leikkikaverin, joka jaksoi reuhata ja heitellä palloa paljon pidempään kuin kukaan koskaan aiemmin. Lenkkikilometritkin olivat lisääntyneet mukavasti. Paitsi että sitten tuli vuosi 2020 ja sama karuselli alkoi uudelleen!

Kaksi menee siinä missä yksikin

Manten syntymä ei ollut Pasille enää samanlainen järkytys kuin esikoisen syntymä aikoinaan. Se tuntui ottaneen asenteekseen, että kaksi menee siinä, missä yksikin. (Minäkin kokeilin – ei toiminut.) Tuntui kuin koira olisi oppinut ajattelemaan: ”Se on vain VAIHE.” (Tämän opin minäkin!)

Turkinkiskonnan alkaessa Pasi etsi itselleen päiväunipaikkoja korkeammalta, ja vauvan opittua kiipeämään se alkoi nukkua nokoset eri kerroksessa. Ruoka-aikaan koira oppi asettumaan vauvan syöttötuolin juurelle. Esikoiselta kun ei enää putoillut oikein mitään. Vain se Pasia on erityisesti kismittänyt, ettei vinkuleluilla saa riehua pikkupoikien mentyä nukkumaan – silloin olisi paras hetki leikille!

Kotimme vauvavuosien aikana esikoinen ja koira ovat yhteenhitsautuneet. Öisin Pasi tykkää vallata itselleen esikoisen säkkituolin tämän sängyn vierestä. Päiväkodin edustalla Pasilla on oma puunrunkoparkki, johon sidottuna se odottaa, kun esikoinen käydään hakemassa. Hihnassa talutettaessakin se tottelee kolmevuotiastamme yllättävän hyvin. Esikoiselle on jo kehittynyt komentoääni.

Yhdestä asiasta Pasi kuitenkin olisi valmis luopumaan: nimittäin juoksulenkeistä kanssani niin, että esikoinen paahtaa edellä menemään potkupyörällään. Hikipäissä juokseminen ei ole koiria varten, jos Pasilta kysytään. Se ei ole koskaan ollut rehkimiseen taipuvainen. Kauriitakin se jahtaa viisi loikkaa ja lopettaa sitten, ettei kulu turhaa energiaa.

Vanha koira on sympaattinen otus

Ensimmäinen cairnterrierini eli yli 16-vuotiaaksi. Se oli läpi elämänsä rodun tyypillinen edustaja: aktiivinen, sosiaalinen ja energiaapursuva. Pasi sen sijaan on ollut nuoresta asti rauhallinen, laiska ja mukavuudenhaluinen. Se ei voi sietää muita poikakoiria korttelissaan – kaduille mahtuu vain yksi macho kerrallaan – mutta tytöistä vanhalla pojalla menee vieläkin pää ihan sekaisin.

Pasin tavassa vanheta on kuitenkin paljon samaa ensimmäisen koirani kanssa. Täytettyään kymmenen Pasi alkoi muuttua aiempaa leikkimielisemmäksi. Se löysi teini-iän myrskyissä hylkäämänsä lelut uudelleen ja alkoi tehdä komeampia loikkia kuin koskaan aiemmin. Esikoisen riehaantuessa Pasi tempautuukin herkästi tunnelmaan mukaan.

Vauhdin vastapainona välillä on mukava käydä vähän hitaalla. Iltapissalle hiippaillessaan Pasi saattaa unohtua pitkäksi aikaa terassille maailman tuoksuja nuuhkimaan niin, että ulkoilun varsinainen tarkoitus on unohtua unohtua. Eikä yhä pidemmiksi muuttuvilta päiväunilta aina jaksaisi herätä ollenkaan – etenkään sadesäällä. Silloin ei huvittaisi myöskään ulkoilla. Pasilla onkin tapana ampaista sateella ulko-ovelta karkuun ja piiloutua lavuaarikaapin alle. Kurakeleillä kiroankin, kun sinne tänne sinkoilevaa vauvaa ja taaperoa uloslähtöön valmistellessa pitäisi juosta vielä pakenevan koirankin perässä.

Kun maksalaatikkovuoka on nuoltu viimeistä murenaa myöten, on lahjojen vuoro. Paketeista löytyy pientä hyvää ja pari uutta vinkulelua. Silmänräpäyksessä ne ovat molemmat kadonneet. Pasi seisoo polleana sohvalla piipittävä koripallo suussaan. Toinen leluista kuuluu liikkuvan kohti portaikkoa. Mante-vauva on napannut sen suuhunsa Pasin mallin mukaisesti ja konttaa menemään kurnuttava vinkulisko suupielistä pilkottaen.

Samaa laumaa kaikki!

Lue lisää aiheesta koira lapsiperheessä:

Kellarimököttäjä ja koirankarvankiskoja – koira vauvaperheessä