Kun tämä blogi sai alkunsa marraskuussa 2020, keksin että olisi hauska päästää kaksivuotias esikoisemme ääneen ja antaa hänen esitellä perheemme. (Jutun voit lukea TÄÄLTÄ.) Esikoinen riemastuikin kommentaattorin roolistaan niin, että on halunnut saada äänensä kuuluviin myöhemminkin. Blogista on tullut yhteinen juttumme.

Nyt esikoinen on jo kolmevuotias. On siis korkea aika tehdä perhe-esittelyn päivitys! Ole hyvä esikoinen, estraadi on sinun.

Esikoinen esittelee perheen – koska Totuus tulee lasten suusta!

”Meidän perhe on äiti, isu, minä, Mante ja Pasi.

Mä tykkään leikkiä. Ja äiti ja isu ja Mante. Mutta ei Pasi. Se tykkää vaan nukkua ja kävellä. Minä en tykkää kävellä vaan juosta ja pyöräillä. Äitikin tykkää juosta, mutta isu yleensä kävelee. Mante ei vielä osaa. Paitsi vähän seisoa.

Meidän perhe on hassu, vaikka pitäisi olla tavallinen. Äiti tekee lauluja ja laulaa. Isu opettaa, miten tehdään maaleja. Isu on töissä jäähallissa ja usein yötöissä. Mä olen jo iso päiväkotilainen, mutta kuitenkin lapsi. Mante on vauva, ja äiti ja isu on isoja.

Minun lempiruoka on maksalaatikko. Ja äidin ja isun ja Pasin. Mante tykkää vauvaruoasta. Joskus mennään pikkukaupalle jätskille. Minä otan kurkistavaa jätskiä, äiti ja isu pallojätskiä. Haluaisin kodin lähelle vielä hissin ja kahvilan.

Tykkään myös junista. Isun kanssa pyöräillään katsomaan junia. Isona minusta tulee veturinkuljettaja. Höyryjuna Ukko-Pekka on meidän juna, mutta joskus mennään myös tavallisilla junilla.

Haluan uimakouluun. Osaan melkein jo uida. Kesällä opin uimaan kellukkeilla. Mutta ei saa mennä yksin rantaan. Eikä autotien yli.

Iltaisin leikitään Manten kanssa vaippa-Petteriä ja luetaan iltasatuja. Molemmille on oma kainalo. Joskus luetaan koko perhe yhdessä. Se on kivaa.”

* Selostus on koostettu pidemmästä juttutuokiosta, jota äiti on välillä ohjannut kysymyksin. Sisältö ja sanavalinnat on kuitenkin toistettu tänne mitään muuttelematta.

Lue myös:
Än-yy-tee nyt eli esikoinen esittelee perheen
Tarinamme

”Huomaatko, ettet ole ollenkaan läsnä?” mies huomautti lenkittäessämme koiraa mökkitiellä koko perheen voimin.

Takana oli seitsemän kuukautta valvomista ja miehen reissujen tahdittama loppukevät, jolloin olin paljon yksin lasten kanssa. Yhteiseen lomaan oli puolestaan osunut nippu lasten erilaisia vaiheita, jotka eivät ainakaan edesauttaneet akkujen latautumista. En ollut 9 kuukauteen ollut poissa lasten luota muutamaa tuntia pidempään, ja koska vähäuniset lapsemme eivät nukkuneet juuri meitä aikuisia enempää, ei vuorokaudesta tuntunut löytyvän aikaa hengähtää.

”Huomaan”, vastasin. ”Mutta kun ei ole voimia olla läsnä koko aikaa.”
”Sama fiilis”, mies myötäili.

Me kyllä yritimme. Riehuimme lasten kanssa rantavedessä, jahtasimme saippuakuplia ja metsästimme metsämansikoita. Opettelimme veneilyä, uintia ja vihtomista. Luimme. Piirsimme liiduilla kalliomaalauksia ja juttelimme milloin ujostuttamisesta, milloin täytekakkumauista. Mutta hetkittäin myös tuijotimme lasittunein silmin maisemaa tai kännykän ruutua. Tai hautauduimme niin syvälle ajatuksiimme, että vaikutimme varmasti unissakävelijöiltä.

Ennen lapsia ajattelin, että minusta tulisi täydellisen läsnäoleva äiti: Eläisin joka hetkestä nauttien, kuuntelisin herkällä korvalla lasten juttuja, kehittelisin leikkejä, retkiä ja yhteistä tekemistä. Kun esikoinen syntyi, laitoinkin kännykän äänettömälle (siinä moodissa se on muuten edelleen) ja otin ilon irti yhteisestä ajastamme.

Sitten tuli korona, syntyi toinen lapsi ja todellisuus muuttui toiseksi. Huomasin, että niin ihania kuin läsnäolon hetket ovatkin, niiden intensiivisyys on voimiavievää. Ja koska varsinaisia palautumishetkiä ei enää ollut katkonaista yöunta lukuun ottamatta, omien minuuttien varastamisesta kehittyi oma taiteenlajinsa.

Nykyään olenkin se yleisönosastokirjoituksissa parjattu äiti, joka tuijottaa kännykän ruutua rattaita työntäessään, turvautuu ruutuaikaan, torkkuu bussin nytkähtäessä liikkeelle ja sukeltaa mukaan nappaamaansa jättimäiseen kahvikuppiin lasten tutkiessa pihalla ruohonkorsia.

Yritän opetella olemaan potematta asiasta huonoa omatuntoa. Oivalsin nimittäin, että vaikka nykyajan vanhempia kannustetaan tietoiseen läsnäoloon ja syyllistetään ruutuajasta (omasta ja lasten – välillä varmasti myös aiheesta), kaikkein tärkeintä on vanhempien jaksaminen. Intensiivinen läsnäolo kaatuu omaan mahdottomuuteensa, jos sillä kuluttaa voimavarat loppuun viikossa, kuukaudessa tai vuodessa. Lapsetkin ovat oppineet leikkimään paremmin itsekseen, kun äiti ei ole ehtinyt olla koko ajan vieressä huseeraamassa. Vai mitä esikoinen?

”Äiti, älä häiritse! Minulla on junaleikki kesken!”

Sitä paitsi hyviä lapsia syntyi ennenkin – jopa aikoina, jolloin lapsenvahteina toimivat leikkikehät ja reikätuolit.

Reikätuoli oli reiällinen jakkara, johon lapsi pujotettiin harjoittelemaan seisomista ja kävelemistä. Se oli vuosisatojen ajan myös suosittu lapsenkaitsemisväline.  (Kuva: Kansallismuseo)

Myönnettäköön asia vielä ääneen: Latautuessani en ole läsnä. Mutta kuten kaikilla vanhemmilla, minullakin on herkät tuntosarvet, jotka kertovat, milloin pitää aktivoida korvienväli ja palata lasten luo tähän hetkeen. Asiassa auttaa myös lasten kovaääninen kutsuhuuto:

”Äitiiiii!”
[Ä: ”Mikä hätänä?”]
”Haluan syödä puolukoita!”
[Ä: ”Nyt on kesä. Puolukat on kypsiä vasta syksyllä.”]
”Mutta haluan syödä puolukoita!”
[Ä: ”Kelpaisko mustikat? Ne on jo kypsiä.”]
”Joo.”