”Tänään en halua mennä päiväkotiin!” esikoinen ilmoittaa ja alkaa listata syitä: ”Päiväunilla on pelottavaa, puuro on kuumaa, ei saa pastilleja, en halua jälkiruokaa…”

En ole huolissani. Tämä on nykyään joka-aamuinen rituaalimme, joka vaihtuu riemuun päivänkodin portilla. Kotiin haettaessa esikoinen vastaavasti ilmoittaa, ettei halua lähteä, koska leikit ovat kesken. Ja mitä tulee pelottaviin päiväuniin, pelottava on tällä hetkellä yleisnimitys kaikelle, mistä esikoinen ei pidä. Huolestumisen sijaan keskitynkin painamaan tuoreimman sutkauksen mieleeni. Haluan säilöä sen muistoksi muiden mahtavien letkautusten jatkeeksi – kenties sitä voisi hyödyntää myös jossain tulevassa blogijutussa…

Sitten avaan Hesarin ja päädyn jälleen kerran pohtimaan, toiminko oikein.

lapsen oikeus yksityisyyteen

Jaana Lojander haastaa ihmiset keskusteluun mielipidekirjoituksellaan ”Blogeissa ei suojella lapsia riittävästi” (HS 23.3.2021). Hänen mielestään perheet jakavat blogeissaan ja some-tileillään liian yksityistä tietoa lapsistaan, usein ajattelemattomuuttaan, ja hyödyntävät jälkikasvuaan vielä kaupallisissa yhteistöissä, mikä on hänestä vähintäänkin arveluttavaa.

Karkeasta yleistämisestään huolimatta Lojander nostaa esiin kiinnostavan kysymyksen perhebloggaamisen eettisyydestä. Onko meillä oikeutta tehdä lastemme elämästä niin julkista ja läpinäkyvää kuin nyt teemme?

En ole kysymyksen äärellä ensimmäistä kertaa. Pohdin sitä jo puntaroidessani, voinko ylipäätään perustaa blogin. Pohdin sitä tätä sivustoa suunnitellessani ja yhä edelleen, jokaisen jutun ja julkaisun yhteydessä. Apuna minulla on onneksi mieheni, jonka kanssa olemme tehneet tietoista rajanvetoa alusta asti yhdessä. Ollessani epävarma luetutan tekstit ja katsotutan kuvat hänellä saadakseni toisen mielipiteen. Silti aina välillä mietin, voiko esikoinen joutua myöhemmin hankaluuksiin julkisiksi tehdyistä sutkautuksistaan tai Mante-vauva harmitella netistä löytyviä syntymyyttejään. En halua julkaista lapsistani sellaista, mitä katuisin myöhemmin, ja uskon useimpien perhebloggaajien pyrkivän samaan.

perheblogit – aikamme ilmiö

Miksi perhe-elämästä on sitten tehtävä niin näkyvää? Kullakin bloggaajalla on tiestysti omat syynsä, mutta uskon, että monia ohjaa palo kirjoittamiseen, valokuvaamiseen tai vaikuttamiseen. Ja koska perheblogit ovat tämän päivän muoti-ilmiö, ne tavoittavat sopivaan rakoon osuessaan suuren yleisön. Omista agendoistani olen kertonut tarkemmin täällä.

Perheblogit ovat aikamme lapsi. Itse kuulin internetistä ensimmäistä kertaa vasta alakoulussa, vaikka olin keskivertolasta tietoisempi tietokoneenkäyttäjä, kiitos insinööri-isäni. Ensimmäiset nettiin päätyneet kuvanikin taitavat olla vasta yläasteajoilta. Omista lapsistani harkiten valittua materiaalia ja tarinoita on sen sijaan kaikkien nähtäviksi kertynyt jo sellainen määrä, että kohta niistä saisi koostettua romaanin.

Voi olla, että lastemme kaveripiirissä on jo niin normaalia elää rinnakkaistodellisuuden hahmona vanhempien blogiprojekteissa, että se on nuorisosta lähinnä tylsää. Mutta periaatteessa heillä pitäisi olla oikeus myös yksityisyyteen. Minulla on tapana kysellä esikoiselta, saanko julkaista hänestä kuvan tai käyttää hänen sutkaustaan blogissani. Vastaus on aina joo – eihän alle kolmevuotias edes ymmärrä vastauksensa vaikutusta. Toimimalla näin, toivon esikoisen kuitenkin ajan myötä oppivan, että päätös on todella hänen.

Tällä hetkellä esikoinen vielä itse haluaa osallistua blogini tekoon eli ”tehdä äidin kanssa töitä”. Joskus hän saattaa jopa ehdotella minulle hyviä jutunaiheita:

”Ryhmä Hau, jäätelöauto, sankari…
ÄITI, KUORMA-AUTO VIE LUNTA LUMENKAATOPAIKALLE!”

Silloinkin kun sovin kaupallisia yhteistöitä, joissa esikoinen saattaa vilahtaa, kysyn häneltä haluaako hän tehdä äidin kanssa työn, josta palkintona on uusi kirja tai vaikkapa uudet uimatossut. Jos mahdollista, pyrin vielä sopimaan yhteistyön niin, että esikoinen saisi itse valita saamansa tuotteen.

Olen unissapuhuja, samoin mieheni, ja opittuaan puhumaan myös esikoisemme on liittynyt seuraamme. Kotonamme jutut eivät siis lopu öisinkään. Ja kiitos yöimetysten, olen saanut kuunnella unipuheita viime kuukausien aikana aitiopaikalta!

Kun isovanhempani vielä elivät, kävimme aina välillä heidän luonaan yökylässä isommallakin joukolla. Tapana oli, että vieraat nukkuivat siskonpedissä suuren vinttikamarin lattialla. Erään yön jälkeen äitini oli tikahtua naurusta. Hän kertoi, että olimme mieheni kanssa käyneet unissamme pitkää dialogia. Mieheni oli tosin puhunut jääkiekosta ja minä vastaillut hänelle aivan muihin aiheisiin liittyen.

Nyt on puolestaan ollut minun vuoroni jumppauttaa nauruhermojani.
Vaan mistä unissapuhujien perheessä jutellaan öisin?

Maitoa – isältä pojalle

”Maitooo, maitoooo!” mies alkoi eräänä yönä huutaa unissaan.
Aamiaispöydässä kysäisin, oliko hän ollut yöllä kovastikin janoinen, ja kerroin tapahtuneesta. Esikoista juttu huvitti suuresti.

Seuraavana yönä havahduin siihen, että sama toistui uudelleen.
”Maitooo, maitoooo!” joku kailotti pimeässä.
Tällä kertaa huutaja ei kuitenkaan ollut mieheni, vaan umpiunessa jutteleva esikoisemme.

Piiloleikkejä ja höyryjunia

Esikoisella on kaksi unissapuhumisunta, joita hän tuntuu näkevän usein. Toisessa hän leikkii piilosta isovanhempiensa kanssa, toisessa matkustaa höyryjunalla. Usein nämä unet ajoittuvat aamutunneille ja heräämisen hetkiin. Monesti viimeiset sanat ennen heräämistä ovatkin: ”Mummi, Pappa, missä olette?” tai ”Pillistä kuuluu tuut tuut!”

Höyryjuna-uni on niin todellinen, että esikoinen uskoo olleensa monena yönä oikeasti höyryjunan kyydissä. Matkoja muistellaan vielä aamuisin hymyssäsuin. Myös isovahempia on moneen otteeseen etsitty vielä heräämisen jälkeen siltä varalta, että Mummi sittenkin vielä piilottelee jossain…

Karanneet mansikat ja muita harmillisia tapauksia

Esikoinen hymyili ja maiskutteli huuliaan – aivan samalla tavalla kuin Mante-vauva hetkeä aiemmin maitoateriasta uneksiessaan. Mutta sitten esikoisen silmät rävähtivät auki, maiskutus loppui puolitiehen ja vaihtui suureen pettymykseen:

”Ne hävis! Mihin ne hävis? Mä löysin mansikoita. Mä HALUUN mansikoita.”

Lohdutin, että mansikat taisivat olla vain unta, kunnes tajusin, ettei esikoinen ollut hereillä vaan kyyristeli yhä metsän mansikka-apajilla marjoja etsien. Kokeilin toista lähestymistapaa.

[Ä: ”Nyt ei ole mansikoita, mutta kelpaisiko mansikkakakku?”]
”Mmmmm, kakkua!” esikoinen huokaisi ja jatkoi herkkujen mussuttamista samalla, kun pää painui takaisin tyynylle.

Katoavan ruoan lisäksi yleisiä harminaiheita esikoisen unissa tuntuvat olevan putoaminen, jumiin jääminen ja se, ettei pääse jonnekin mukaan. Ai mistäkö tiedän? Riittää, että kuuntelen, mitä sängynpohjalta kuuluu:

”Minä tipun!”
”Mä oon jumissa!”
”Haluan mukaan. Minä tulen mukaan!”
”Ei saa mennä kauppaan, minäkin haluan sinne!”

Äidin käpälöimät unet

Jossain vaiheessa huomasin, että pystyn vaikuttamaan esikoisen unien kulkuun silloin, kun hän puhuu unissaan. Taktiikka on osoittautunut korvaamattomaksi erityisesti silloin, kun unet ovat olleet lipsumassa levottomiksi. Olen jo oppinut, että kahden asian soluttaminen unimaailmaan auttaa aina: toinen on kakku ja toinen Ryhmä Hausta tuttu Vainu-koira.

Kas näin se käy:

”Apua!”
[Ä: ”Ei hätää, Vainu auttaa.”]
”Missä Vainu?”
[Ä: ”Minä olen tässä vieressä nukkumassa. Vuh.”]

”Minulla on nälkä.”
[Ä: ”Tuossa on sinulle kakkua.”]

Naurukuoro ja maailman nuorin hevilaulaja

Öisen makuuhuoneemme äänimaailma on kirjava. Jutustelun lisäksi meillä lauletaan ja nauretaan.

Mante-vauva on osoittanut synnynnäistä lahjakkuutta örinäheviin ja hän käyttää öistä leijonanosan taitojensa harjaannuttamiseen. Välissä saattaa kikatuttaa.

Joitakin öitä sitten vauva kikatteli taas tavalliseen tapaansa, kun nauruun yllättäen yhtyi myös esikoinen. Sitten naurahti myös isä. Jos pimeässä huoneessa olisi saanut minkäänlaista videota aikaiseksi, olisin takuulla kaivanut kamerani esiin. Kolme naurajaa vuorotteli: yksi hörähti, toinen naurahteli ja kolmas kikatti. Hetken hiljaisuuden jälkeen joku taas purskahti nauramaan.

Näytös oli lyhyt, mutta kovin vaikuttava. Hieman minulle tuli myös sellainen olo, että jäin jostain kovin hauskasta ulkopuoliseksi.

Kun koskaan ei saa nukkua ja muita sympaattisia unia

”Haluan nukkua!”

Tiuskaisu kuului esikoisen sängyn suunnalta kahden aikaan yöllä. Arvasin hänen olevan sikeässä unessa – ei hän muuten olisi tuollaisia toiveita esittänyt. Hereilläollessä toive kuului pikemminkin: ”EN halua nukkua”, erityisesti viikonloppuaamuisin ja iltaisin nukkumaanmenon kynnyksellä.

”En halua herätä. Haluan nukkua”, esikoinen nurisi toistamiseen ehtiessäni hänen sänkynsä luo.
[Ä: ”Kulta, sä olet nukkumassa. Nuku vaan, nyt on yö.”]

Tästä unesta tykkäsin! Sain kerrankin olla se kiva, lapsen tahtoon myöntyväinen äiti. Ja pääsin vielä bonuksena itse jatkamaan unia – koska lapseni niin vaati!

Muita sympaattisia lemppareitani esikoisen univalikoimassa ovat jo aiemmin esittelemäni höyryjunaunet sekä mekonhuhuilu-unet, jotka tosin vaikuttavan jääneen viime aikoina historiaan. Näissä unissa esikoinen huhuili mekkoa kuin ystävää tai piilossaolijaa. Olisi ollut kiinnostava tietää, mitä itse unessa tapahtui.

Mante-vauva on puolestaan urakoinut öisin uusien taitojen oppimisen parissa. Vain vähän ennen kuin hän oppi kääntymään, heräsin yöllä kummalliseen ponnisteluun: ”HNNNNNNNNGH ÖRF BFFFFFG!” Umpiunessa olevalla vauvallamme oli vimmainen kääntymistreeni menossa. Paria päivää myöhemmin homma alkoikin sujua myös valveillaollessa!

Yksi liikuttavimmista unissapuhumismuistoista on joidenkin kuukausien takaa. Vauva oli vastikään syntynyt ja esikoinen alkanut puhua kokonaisin lausein. Eräänä aamuna heräsin esikoisen nauruun. Hän nauroi niin, että vesi valui silmistä ja pomppi pinnasängyssään sen laidasta tiukasti kiinni pitäen. Ja kun uni karisi yltäni, sain vihdoin selvää, mitä hän hihkui niin innoissaan:

”Pappa tuli avaamaan oven!”