”Huomaatko, ettet ole ollenkaan läsnä?” mies huomautti lenkittäessämme koiraa mökkitiellä koko perheen voimin.

Takana oli seitsemän kuukautta valvomista ja miehen reissujen tahdittama loppukevät, jolloin olin paljon yksin lasten kanssa. Yhteiseen lomaan oli puolestaan osunut nippu lasten erilaisia vaiheita, jotka eivät ainakaan edesauttaneet akkujen latautumista. En ollut 9 kuukauteen ollut poissa lasten luota muutamaa tuntia pidempään, ja koska vähäuniset lapsemme eivät nukkuneet juuri meitä aikuisia enempää, ei vuorokaudesta tuntunut löytyvän aikaa hengähtää.

”Huomaan”, vastasin. ”Mutta kun ei ole voimia olla läsnä koko aikaa.”
”Sama fiilis”, mies myötäili.

Me kyllä yritimme. Riehuimme lasten kanssa rantavedessä, jahtasimme saippuakuplia ja metsästimme metsämansikoita. Opettelimme veneilyä, uintia ja vihtomista. Luimme. Piirsimme liiduilla kalliomaalauksia ja juttelimme milloin ujostuttamisesta, milloin täytekakkumauista. Mutta hetkittäin myös tuijotimme lasittunein silmin maisemaa tai kännykän ruutua. Tai hautauduimme niin syvälle ajatuksiimme, että vaikutimme varmasti unissakävelijöiltä.

Ennen lapsia ajattelin, että minusta tulisi täydellisen läsnäoleva äiti: Eläisin joka hetkestä nauttien, kuuntelisin herkällä korvalla lasten juttuja, kehittelisin leikkejä, retkiä ja yhteistä tekemistä. Kun esikoinen syntyi, laitoinkin kännykän äänettömälle (siinä moodissa se on muuten edelleen) ja otin ilon irti yhteisestä ajastamme.

Sitten tuli korona, syntyi toinen lapsi ja todellisuus muuttui toiseksi. Huomasin, että niin ihania kuin läsnäolon hetket ovatkin, niiden intensiivisyys on voimiavievää. Ja koska varsinaisia palautumishetkiä ei enää ollut katkonaista yöunta lukuun ottamatta, omien minuuttien varastamisesta kehittyi oma taiteenlajinsa.

Nykyään olenkin se yleisönosastokirjoituksissa parjattu äiti, joka tuijottaa kännykän ruutua rattaita työntäessään, turvautuu ruutuaikaan, torkkuu bussin nytkähtäessä liikkeelle ja sukeltaa mukaan nappaamaansa jättimäiseen kahvikuppiin lasten tutkiessa pihalla ruohonkorsia.

Yritän opetella olemaan potematta asiasta huonoa omatuntoa. Oivalsin nimittäin, että vaikka nykyajan vanhempia kannustetaan tietoiseen läsnäoloon ja syyllistetään ruutuajasta (omasta ja lasten – välillä varmasti myös aiheesta), kaikkein tärkeintä on vanhempien jaksaminen. Intensiivinen läsnäolo kaatuu omaan mahdottomuuteensa, jos sillä kuluttaa voimavarat loppuun viikossa, kuukaudessa tai vuodessa. Lapsetkin ovat oppineet leikkimään paremmin itsekseen, kun äiti ei ole ehtinyt olla koko ajan vieressä huseeraamassa. Vai mitä esikoinen?

”Äiti, älä häiritse! Minulla on junaleikki kesken!”

Sitä paitsi hyviä lapsia syntyi ennenkin – jopa aikoina, jolloin lapsenvahteina toimivat leikkikehät ja reikätuolit.

Reikätuoli oli reiällinen jakkara, johon lapsi pujotettiin harjoittelemaan seisomista ja kävelemistä. Se oli vuosisatojen ajan myös suosittu lapsenkaitsemisväline.  (Kuva: Kansallismuseo)

Myönnettäköön asia vielä ääneen: Latautuessani en ole läsnä. Mutta kuten kaikilla vanhemmilla, minullakin on herkät tuntosarvet, jotka kertovat, milloin pitää aktivoida korvienväli ja palata lasten luo tähän hetkeen. Asiassa auttaa myös lasten kovaääninen kutsuhuuto:

”Äitiiiii!”
[Ä: ”Mikä hätänä?”]
”Haluan syödä puolukoita!”
[Ä: ”Nyt on kesä. Puolukat on kypsiä vasta syksyllä.”]
”Mutta haluan syödä puolukoita!”
[Ä: ”Kelpaisko mustikat? Ne on jo kypsiä.”]
”Joo.”

”Tänään en halua mennä päiväkotiin!” esikoinen ilmoittaa ja alkaa listata syitä: ”Päiväunilla on pelottavaa, puuro on kuumaa, ei saa pastilleja, en halua jälkiruokaa…”

En ole huolissani. Tämä on nykyään joka-aamuinen rituaalimme, joka vaihtuu riemuun päivänkodin portilla. Kotiin haettaessa esikoinen vastaavasti ilmoittaa, ettei halua lähteä, koska leikit ovat kesken. Ja mitä tulee pelottaviin päiväuniin, pelottava on tällä hetkellä yleisnimitys kaikelle, mistä esikoinen ei pidä. Huolestumisen sijaan keskitynkin painamaan tuoreimman sutkauksen mieleeni. Haluan säilöä sen muistoksi muiden mahtavien letkautusten jatkeeksi – kenties sitä voisi hyödyntää myös jossain tulevassa blogijutussa…

Sitten avaan Hesarin ja päädyn jälleen kerran pohtimaan, toiminko oikein.

lapsen oikeus yksityisyyteen

Jaana Lojander haastaa ihmiset keskusteluun mielipidekirjoituksellaan ”Blogeissa ei suojella lapsia riittävästi” (HS 23.3.2021). Hänen mielestään perheet jakavat blogeissaan ja some-tileillään liian yksityistä tietoa lapsistaan, usein ajattelemattomuuttaan, ja hyödyntävät jälkikasvuaan vielä kaupallisissa yhteistöissä, mikä on hänestä vähintäänkin arveluttavaa.

Karkeasta yleistämisestään huolimatta Lojander nostaa esiin kiinnostavan kysymyksen perhebloggaamisen eettisyydestä. Onko meillä oikeutta tehdä lastemme elämästä niin julkista ja läpinäkyvää kuin nyt teemme?

En ole kysymyksen äärellä ensimmäistä kertaa. Pohdin sitä jo puntaroidessani, voinko ylipäätään perustaa blogin. Pohdin sitä tätä sivustoa suunnitellessani ja yhä edelleen, jokaisen jutun ja julkaisun yhteydessä. Apuna minulla on onneksi mieheni, jonka kanssa olemme tehneet tietoista rajanvetoa alusta asti yhdessä. Ollessani epävarma luetutan tekstit ja katsotutan kuvat hänellä saadakseni toisen mielipiteen. Silti aina välillä mietin, voiko esikoinen joutua myöhemmin hankaluuksiin julkisiksi tehdyistä sutkautuksistaan tai Mante-vauva harmitella netistä löytyviä syntymyyttejään. En halua julkaista lapsistani sellaista, mitä katuisin myöhemmin, ja uskon useimpien perhebloggaajien pyrkivän samaan.

perheblogit – aikamme ilmiö

Miksi perhe-elämästä on sitten tehtävä niin näkyvää? Kullakin bloggaajalla on tiestysti omat syynsä, mutta uskon, että monia ohjaa palo kirjoittamiseen, valokuvaamiseen tai vaikuttamiseen. Ja koska perheblogit ovat tämän päivän muoti-ilmiö, ne tavoittavat sopivaan rakoon osuessaan suuren yleisön. Omista agendoistani olen kertonut tarkemmin täällä.

Perheblogit ovat aikamme lapsi. Itse kuulin internetistä ensimmäistä kertaa vasta alakoulussa, vaikka olin keskivertolasta tietoisempi tietokoneenkäyttäjä, kiitos insinööri-isäni. Ensimmäiset nettiin päätyneet kuvanikin taitavat olla vasta yläasteajoilta. Omista lapsistani harkiten valittua materiaalia ja tarinoita on sen sijaan kaikkien nähtäviksi kertynyt jo sellainen määrä, että kohta niistä saisi koostettua romaanin.

Voi olla, että lastemme kaveripiirissä on jo niin normaalia elää rinnakkaistodellisuuden hahmona vanhempien blogiprojekteissa, että se on nuorisosta lähinnä tylsää. Mutta periaatteessa heillä pitäisi olla oikeus myös yksityisyyteen. Minulla on tapana kysellä esikoiselta, saanko julkaista hänestä kuvan tai käyttää hänen sutkaustaan blogissani. Vastaus on aina joo – eihän alle kolmevuotias edes ymmärrä vastauksensa vaikutusta. Toimimalla näin, toivon esikoisen kuitenkin ajan myötä oppivan, että päätös on todella hänen.

Tällä hetkellä esikoinen vielä itse haluaa osallistua blogini tekoon eli ”tehdä äidin kanssa töitä”. Joskus hän saattaa jopa ehdotella minulle hyviä jutunaiheita:

”Ryhmä Hau, jäätelöauto, sankari…
ÄITI, KUORMA-AUTO VIE LUNTA LUMENKAATOPAIKALLE!”

Silloinkin kun sovin kaupallisia yhteistöitä, joissa esikoinen saattaa vilahtaa, kysyn häneltä haluaako hän tehdä äidin kanssa työn, josta palkintona on uusi kirja tai vaikkapa uudet uimatossut. Jos mahdollista, pyrin vielä sopimaan yhteistyön niin, että esikoinen saisi itse valita saamansa tuotteen.