Lopultakin vauva nukahtaa aamun ensimmäisille päiväunille. Lounas on tekemättä, ja esikoisen pitäisi päästä pihalle, jossa odottavat myös lumityöt. Vaan ei hätää, meitä aikuisia on paikalla kaksi!

Otan esikoisen kanssani pihalle lapiohommiin. Isä jää sisälle vauvanvahdiksi ja makkarakeiton tekoon. Hetkeä myöhemmin ulko-ovelta kuuluu komento: ”Nyt heräsi, vaihto!” Esikoinen jää lapioimaan, koira lapsenvahdiksi. Isä vetää oviaukossa takkia päälle samalla, kun minä nakkaan omani eteisen nurkkaan ja koppaan nälkää itkevän vauvan syliin. Vielä nopea tilannekatsaus ennen vaihtoa:

”Perunat ja porkkanat check. Kun kiehuu, lisää parsat. Kun kiehuu uudestaan, niin makkarat.”

”Me aloitettiin lumitöistä, ei päästy vielä pulkkamäkeen. [Esikoinen] on innostunut auton lapioinnista. Käytiin kyllä läpi, että harjalla, ei lapiolla, mutta sinne se taas suuntaa.”

vanhemmuuden tanssia ja yhdessä lomailua

Vanhemmuus on parhaimmillaan kuin tanssia ja tämän tanssin olemassaolosta olen nauttinut loman aikana kaikkein eniten. Arjessamme on tavallista, että olen kodin ainut aikuinen silloin, kun lapsia on paikalla kaksi. Valmentaja kun tekee työtään aamujen lisäksi yleensä myös iltaisin ja viikonloppuisin. Siksi yhteinen loma-aika on tuntunut vauvarokkoineen ja valvomisineenkin ihanalta vaihtelulta. Kahta lasta kohden on kahdet kädet, siis tasavahva tilanne!

Ystäväni kertoi taannoin lestadiolaisperheen äidin sutkautuksesta: Kaksi ei mene siinä missä yksi, ja kolme ei todellakaan mene siinä missä kaksi, mutta neljästä eteenpäin ei tunnu enää missään. Sanoihin kätkeytyvän totuuden ymmärsin vasta toisen lapsemme myötä.

alivoimasta on tullut arkea

Ennen vauvan syntymää olin kokenut alivoima-olotilan vain kerran – kun minulle iski kaamea vatsatauti ollessani esikoisen kanssa kaksin kotona. Nykyään alivoima on arkipäivää, tasavahvuus luksusta. Ja jos lapsia olisi kolme tai enemmän, täytyisi tottua elämään jatkuvassa alivoimatilassa. Toisaalta, toisen lapsen syntymä on jalostanut meistä vanhemmista entistä paremman tiimin. Ajoittain elämä tuntuu jopa helpommalta, kun olemme oppineet sovittamaan askelkuviomme aiempaa sulavammin yhteen.

Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä pian 14 vuotta, jo pitkään ennen lapsiakin. Olemme tehneet töitä yhdessä, läpikäyneet vaikeita asioita, seuranneet toistemme aikuiseksi kasvamista, työuran kehittymistä, unelmien jahtaamista. Kaiken sen myötä tiedän, että rinnalla on juuri se ihminen, jonka kanssa tahdon jakaa elämän ja arjen – ja paras mahdollinen vaihtoehto lastemme isäksi.

Kuormittavan arkirytmin jaksaa, kun yhdessä on aidosti hauska ja hyvä olla silloin, kun yhteistä aikaa siunaantuu. Sen suurempaa salaisuutta meillä ei ole sille, miten saamme kaikin puolin pöljän ja kömpelösti yhteiskunnan rakenteisiin istuvan elämänrytmimme toimimaan. (Lue lisää arkirytmistämme täältä.) Ja meitä on kuitenkin kaksi. On niitäkin, joilla ei ole koskaan rinnalla toista aikuista jakamassa arjen kuormaa.

paluu arkeen

Uudenvuodenpäivänä isä palaa töihin. Päivät sujuvat mukavasti, kiitos entiselleen tervehtyneen, reippaan esikoisen, joka osallistuu vauvan viihdytykseen, haeskelee pudonnutta tuttia ja leikkii hetkittäin myös itsekseen.

Istumme iltapalapöydässä. Esikoinen nakertaa omenaa, vauva juo nautiskellen iltamaitoa – kunnes tulee selkäkakka. Kehotan esikoista jatkamaan rauhassa syömistä ja lähden vauvan kanssa vaipan- ja vaatteiden vaihtoon. Puolivälissä keittiöstä alkaa kuulua pahaenteisiä ääniä. Heitän vaatteettoman vauvan lämmikkeeksi viltin ja riennän keittiöön, jossa esikoinen on kyllästynyt olemaan iso ja itsenäinen. Banaaniviipaleet on nakeltu pitkin seiniä ja lattioita, mukin sisältö on kaadettu pöydälle. Tempauksestaan hurmioitunut esikoinen hakkaa kämmeniään lätäkköön ja hieroo käsiä sen jälkeen hiuksiinsa. Laadin juuri mielessäni toimintasuunnitelmaa, kun isä saapuu kotiin.

”Kumman haluat?” hän kysyy tilanteen nähdessään ja minä huokaisen helpotuksesta. Tanssimme jatkuu, eikä pieni kaaoskaan tunnu enää kaaokselta vaan ihan tavalliselta arjelta.

En ole sellainen pullantuoksuinen äiti, joka viihtyisi keittiössä ja osaisi loihtia taianomaisia herkkuja. Olen kyllä etevä syömään! Ja haluaisin, että tarjolla olisi aina hyvänmakuista, monipuolista ja terveellistä ruokaa. VAIKEA YHTÄLÖ! Hyvästä syystä tartun kyllä taikinakulhoon ja teen, minkä pystyn. Ja eilen todella tarvittiin kakkua, sillä kävimme viimeistä kertaa lämpimän-lempeän neuvolahoitajamme vastaanotolla ennen hänen eläköitymistään.

Meillä on ollut onni saada nauttia saman neuvolatädin huolenpidosta ensimmäisestä raskaudesta tähän päivään asti. Hänestä on tullut tuttu ja läheinen – ihminen, joka todella tuntee perheemme ja matkamme vanhemmiksi. Ymmärtää huonoja vitsejämme ja tietää, miten esikoisemme lepytetään.

Tiedän, ettei kaikilla ole käynyt näin hyvä tuuri. Että joillain hoitajat vaihtuvat jatkuvasti ja neuvolakäynnit ovat pikemminkin pikasuoritus kuin odotettu kohtaaminen.

Se on sääli, sillä etenkin ensimmäisen lapsen kohdalla turvallinen neuvolatätimme oli korvaamaton rinnallakulkija. Hän kehui, kannusti ja tarvittaessa myös komensi. Kun suhtauduin neuvolatädin mielestä turhan vähättelevästi raskaudenaikaiseen huimaukseen, hän ilmoitti soittavansa 24 tunnin kuluttua lääkärille puolestani, jollen ole itse sitä siihen mennessä tehnyt. Sanojen siivittämänä tartuin puhelimeen, ja huimaukseenkin löytyi lopulta syy.

Kiitos siis kaikille teille neuvolatädeille, -sedille ja -henkilöille, jotka kiireestäkin huolimatta onnistutte luomaan meille perheellisille kiireettömyyden harhan! Teille, jotka kuuntelette, välitätte ja kohtaatte lämpimästi hymyillen kuin itsellänne ei koskaan olisi päänsärkyä tai huonosti nukutun yön painoa harteillanne. Teille, jotka muistatte lastemme nimet, lempilelut ja edelliskerralla esiin nouseet arjen asiat välillä paremmin kuin me vanhemmat – aivan kuin teillä olisi rajaton muistikapasiteetti käytössänne.

Tontut olivat tuoneet esikoisen joulukalenteriin kakkuun liittyvän tehtävän.