Olen unissapuhuja, samoin mieheni, ja opittuaan puhumaan myös esikoisemme on liittynyt seuraamme. Kotonamme jutut eivät siis lopu öisinkään. Ja kiitos yöimetysten, olen saanut kuunnella unipuheita viime kuukausien aikana aitiopaikalta!

Kun isovanhempani vielä elivät, kävimme aina välillä heidän luonaan yökylässä isommallakin joukolla. Tapana oli, että vieraat nukkuivat siskonpedissä suuren vinttikamarin lattialla. Erään yön jälkeen äitini oli tikahtua naurusta. Hän kertoi, että olimme mieheni kanssa käyneet unissamme pitkää dialogia. Mieheni oli tosin puhunut jääkiekosta ja minä vastaillut hänelle aivan muihin aiheisiin liittyen.

Nyt on puolestaan ollut minun vuoroni jumppauttaa nauruhermojani.
Vaan mistä unissapuhujien perheessä jutellaan öisin?

Maitoa – isältä pojalle

”Maitooo, maitoooo!” mies alkoi eräänä yönä huutaa unissaan.
Aamiaispöydässä kysäisin, oliko hän ollut yöllä kovastikin janoinen, ja kerroin tapahtuneesta. Esikoista juttu huvitti suuresti.

Seuraavana yönä havahduin siihen, että sama toistui uudelleen.
”Maitooo, maitoooo!” joku kailotti pimeässä.
Tällä kertaa huutaja ei kuitenkaan ollut mieheni, vaan umpiunessa jutteleva esikoisemme.

Piiloleikkejä ja höyryjunia

Esikoisella on kaksi unissapuhumisunta, joita hän tuntuu näkevän usein. Toisessa hän leikkii piilosta isovanhempiensa kanssa, toisessa matkustaa höyryjunalla. Usein nämä unet ajoittuvat aamutunneille ja heräämisen hetkiin. Monesti viimeiset sanat ennen heräämistä ovatkin: ”Mummi, Pappa, missä olette?” tai ”Pillistä kuuluu tuut tuut!”

Höyryjuna-uni on niin todellinen, että esikoinen uskoo olleensa monena yönä oikeasti höyryjunan kyydissä. Matkoja muistellaan vielä aamuisin hymyssäsuin. Myös isovahempia on moneen otteeseen etsitty vielä heräämisen jälkeen siltä varalta, että Mummi sittenkin vielä piilottelee jossain…

Karanneet mansikat ja muita harmillisia tapauksia

Esikoinen hymyili ja maiskutteli huuliaan – aivan samalla tavalla kuin Mante-vauva hetkeä aiemmin maitoateriasta uneksiessaan. Mutta sitten esikoisen silmät rävähtivät auki, maiskutus loppui puolitiehen ja vaihtui suureen pettymykseen:

”Ne hävis! Mihin ne hävis? Mä löysin mansikoita. Mä HALUUN mansikoita.”

Lohdutin, että mansikat taisivat olla vain unta, kunnes tajusin, ettei esikoinen ollut hereillä vaan kyyristeli yhä metsän mansikka-apajilla marjoja etsien. Kokeilin toista lähestymistapaa.

[Ä: ”Nyt ei ole mansikoita, mutta kelpaisiko mansikkakakku?”]
”Mmmmm, kakkua!” esikoinen huokaisi ja jatkoi herkkujen mussuttamista samalla, kun pää painui takaisin tyynylle.

Katoavan ruoan lisäksi yleisiä harminaiheita esikoisen unissa tuntuvat olevan putoaminen, jumiin jääminen ja se, ettei pääse jonnekin mukaan. Ai mistäkö tiedän? Riittää, että kuuntelen, mitä sängynpohjalta kuuluu:

”Minä tipun!”
”Mä oon jumissa!”
”Haluan mukaan. Minä tulen mukaan!”
”Ei saa mennä kauppaan, minäkin haluan sinne!”

Äidin käpälöimät unet

Jossain vaiheessa huomasin, että pystyn vaikuttamaan esikoisen unien kulkuun silloin, kun hän puhuu unissaan. Taktiikka on osoittautunut korvaamattomaksi erityisesti silloin, kun unet ovat olleet lipsumassa levottomiksi. Olen jo oppinut, että kahden asian soluttaminen unimaailmaan auttaa aina: toinen on kakku ja toinen Ryhmä Hausta tuttu Vainu-koira.

Kas näin se käy:

”Apua!”
[Ä: ”Ei hätää, Vainu auttaa.”]
”Missä Vainu?”
[Ä: ”Minä olen tässä vieressä nukkumassa. Vuh.”]

”Minulla on nälkä.”
[Ä: ”Tuossa on sinulle kakkua.”]

Naurukuoro ja maailman nuorin hevilaulaja

Öisen makuuhuoneemme äänimaailma on kirjava. Jutustelun lisäksi meillä lauletaan ja nauretaan.

Mante-vauva on osoittanut synnynnäistä lahjakkuutta örinäheviin ja hän käyttää öistä leijonanosan taitojensa harjaannuttamiseen. Välissä saattaa kikatuttaa.

Joitakin öitä sitten vauva kikatteli taas tavalliseen tapaansa, kun nauruun yllättäen yhtyi myös esikoinen. Sitten naurahti myös isä. Jos pimeässä huoneessa olisi saanut minkäänlaista videota aikaiseksi, olisin takuulla kaivanut kamerani esiin. Kolme naurajaa vuorotteli: yksi hörähti, toinen naurahteli ja kolmas kikatti. Hetken hiljaisuuden jälkeen joku taas purskahti nauramaan.

Näytös oli lyhyt, mutta kovin vaikuttava. Hieman minulle tuli myös sellainen olo, että jäin jostain kovin hauskasta ulkopuoliseksi.

Kun koskaan ei saa nukkua ja muita sympaattisia unia

”Haluan nukkua!”

Tiuskaisu kuului esikoisen sängyn suunnalta kahden aikaan yöllä. Arvasin hänen olevan sikeässä unessa – ei hän muuten olisi tuollaisia toiveita esittänyt. Hereilläollessä toive kuului pikemminkin: ”EN halua nukkua”, erityisesti viikonloppuaamuisin ja iltaisin nukkumaanmenon kynnyksellä.

”En halua herätä. Haluan nukkua”, esikoinen nurisi toistamiseen ehtiessäni hänen sänkynsä luo.
[Ä: ”Kulta, sä olet nukkumassa. Nuku vaan, nyt on yö.”]

Tästä unesta tykkäsin! Sain kerrankin olla se kiva, lapsen tahtoon myöntyväinen äiti. Ja pääsin vielä bonuksena itse jatkamaan unia – koska lapseni niin vaati!

Muita sympaattisia lemppareitani esikoisen univalikoimassa ovat jo aiemmin esittelemäni höyryjunaunet sekä mekonhuhuilu-unet, jotka tosin vaikuttavan jääneen viime aikoina historiaan. Näissä unissa esikoinen huhuili mekkoa kuin ystävää tai piilossaolijaa. Olisi ollut kiinnostava tietää, mitä itse unessa tapahtui.

Mante-vauva on puolestaan urakoinut öisin uusien taitojen oppimisen parissa. Vain vähän ennen kuin hän oppi kääntymään, heräsin yöllä kummalliseen ponnisteluun: ”HNNNNNNNNGH ÖRF BFFFFFG!” Umpiunessa olevalla vauvallamme oli vimmainen kääntymistreeni menossa. Paria päivää myöhemmin homma alkoikin sujua myös valveillaollessa!

Yksi liikuttavimmista unissapuhumismuistoista on joidenkin kuukausien takaa. Vauva oli vastikään syntynyt ja esikoinen alkanut puhua kokonaisin lausein. Eräänä aamuna heräsin esikoisen nauruun. Hän nauroi niin, että vesi valui silmistä ja pomppi pinnasängyssään sen laidasta tiukasti kiinni pitäen. Ja kun uni karisi yltäni, sain vihdoin selvää, mitä hän hihkui niin innoissaan:

”Pappa tuli avaamaan oven!”

Lopultakin vauva nukahtaa aamun ensimmäisille päiväunille. Lounas on tekemättä, ja esikoisen pitäisi päästä pihalle, jossa odottavat myös lumityöt. Vaan ei hätää, meitä aikuisia on paikalla kaksi!

Otan esikoisen kanssani pihalle lapiohommiin. Isä jää sisälle vauvanvahdiksi ja makkarakeiton tekoon. Hetkeä myöhemmin ulko-ovelta kuuluu komento: ”Nyt heräsi, vaihto!” Esikoinen jää lapioimaan, koira lapsenvahdiksi. Isä vetää oviaukossa takkia päälle samalla, kun minä nakkaan omani eteisen nurkkaan ja koppaan nälkää itkevän vauvan syliin. Vielä nopea tilannekatsaus ennen vaihtoa:

”Perunat ja porkkanat check. Kun kiehuu, lisää parsat. Kun kiehuu uudestaan, niin makkarat.”

”Me aloitettiin lumitöistä, ei päästy vielä pulkkamäkeen. [Esikoinen] on innostunut auton lapioinnista. Käytiin kyllä läpi, että harjalla, ei lapiolla, mutta sinne se taas suuntaa.”

vanhemmuuden tanssia ja yhdessä lomailua

Vanhemmuus on parhaimmillaan kuin tanssia ja tämän tanssin olemassaolosta olen nauttinut loman aikana kaikkein eniten. Arjessamme on tavallista, että olen kodin ainut aikuinen silloin, kun lapsia on paikalla kaksi. Valmentaja kun tekee työtään aamujen lisäksi yleensä myös iltaisin ja viikonloppuisin. Siksi yhteinen loma-aika on tuntunut vauvarokkoineen ja valvomisineenkin ihanalta vaihtelulta. Kahta lasta kohden on kahdet kädet, siis tasavahva tilanne!

Ystäväni kertoi taannoin lestadiolaisperheen äidin sutkautuksesta: Kaksi ei mene siinä missä yksi, ja kolme ei todellakaan mene siinä missä kaksi, mutta neljästä eteenpäin ei tunnu enää missään. Sanoihin kätkeytyvän totuuden ymmärsin vasta toisen lapsemme myötä.

alivoimasta on tullut arkea

Ennen vauvan syntymää olin kokenut alivoima-olotilan vain kerran – kun minulle iski kaamea vatsatauti ollessani esikoisen kanssa kaksin kotona. Nykyään alivoima on arkipäivää, tasavahvuus luksusta. Ja jos lapsia olisi kolme tai enemmän, täytyisi tottua elämään jatkuvassa alivoimatilassa. Toisaalta, toisen lapsen syntymä on jalostanut meistä vanhemmista entistä paremman tiimin. Ajoittain elämä tuntuu jopa helpommalta, kun olemme oppineet sovittamaan askelkuviomme aiempaa sulavammin yhteen.

Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä pian 14 vuotta, jo pitkään ennen lapsiakin. Olemme tehneet töitä yhdessä, läpikäyneet vaikeita asioita, seuranneet toistemme aikuiseksi kasvamista, työuran kehittymistä, unelmien jahtaamista. Kaiken sen myötä tiedän, että rinnalla on juuri se ihminen, jonka kanssa tahdon jakaa elämän ja arjen – ja paras mahdollinen vaihtoehto lastemme isäksi.

Kuormittavan arkirytmin jaksaa, kun yhdessä on aidosti hauska ja hyvä olla silloin, kun yhteistä aikaa siunaantuu. Sen suurempaa salaisuutta meillä ei ole sille, miten saamme kaikin puolin pöljän ja kömpelösti yhteiskunnan rakenteisiin istuvan elämänrytmimme toimimaan. (Lue lisää arkirytmistämme täältä.) Ja meitä on kuitenkin kaksi. On niitäkin, joilla ei ole koskaan rinnalla toista aikuista jakamassa arjen kuormaa.

paluu arkeen

Uudenvuodenpäivänä isä palaa töihin. Päivät sujuvat mukavasti, kiitos entiselleen tervehtyneen, reippaan esikoisen, joka osallistuu vauvan viihdytykseen, haeskelee pudonnutta tuttia ja leikkii hetkittäin myös itsekseen.

Istumme iltapalapöydässä. Esikoinen nakertaa omenaa, vauva juo nautiskellen iltamaitoa – kunnes tulee selkäkakka. Kehotan esikoista jatkamaan rauhassa syömistä ja lähden vauvan kanssa vaipan- ja vaatteiden vaihtoon. Puolivälissä keittiöstä alkaa kuulua pahaenteisiä ääniä. Heitän vaatteettoman vauvan lämmikkeeksi viltin ja riennän keittiöön, jossa esikoinen on kyllästynyt olemaan iso ja itsenäinen. Banaaniviipaleet on nakeltu pitkin seiniä ja lattioita, mukin sisältö on kaadettu pöydälle. Tempauksestaan hurmioitunut esikoinen hakkaa kämmeniään lätäkköön ja hieroo käsiä sen jälkeen hiuksiinsa. Laadin juuri mielessäni toimintasuunnitelmaa, kun isä saapuu kotiin.

”Kumman haluat?” hän kysyy tilanteen nähdessään ja minä huokaisen helpotuksesta. Tanssimme jatkuu, eikä pieni kaaoskaan tunnu enää kaaokselta vaan ihan tavalliselta arjelta.