Kun tuttavamme tiedusteli esikoiselta, onko tämä nähnyt tonttuja ikkunoissa kurkistelemassa, seurauksena oli massiivinen itkukohtaus: ”Eiiiii! Ei kurki tontut ikkunoista!”

Vasta silloin tulin ajatelleeksi, että joulu voi olla hämmentävä asia lapselle, jolla ei ole muistikuvia aiemmista jouluista. Aikuiset puhuvat hymyillen pienistä, punaisista ukkeleista ikkunoiden takana ja kantavat puita sisään koteihin kuin se olisi maailman normaalein asia.

Miltä tuntuu odottaa jotain oman käsityskyvyn ulkopuolella olevaa?

Ensimmäinen laskuvarjohyppyni oli kenties jotain sen kaltaista. Kuivaharjoittelu maan pinnalla paljasti vain murto-osan siitä, mitä lentokoneesta hypättyäni koin. Tai äidiksi tulo – siihenkin minua kyllä valmisteltiin yhdeksän kuukautta, mutta uuden edessä olen yhä lähes päivittäin. Laskuvarjohyppy ja äidiksi tulo mullistivat kuitenkin vain minun maailmani, kun taas joulusta hössöttävät kaikki.

Ehkä kurkistus pienen ihmisen mieleen auttaa ymmärtämään, miltä käsittämätön tuntuu. Kysytään esikoiselta!

Esikoinen tutustuu tonttuihin ensimmäisenä joulunaan 2018

[Ä: Mitä jouluna tapahtuu?]
”Jouluna juodaan glögiä, leikitään autoilla, laitetaan punaiset verhot ja lauletaan Tuiki, tuiki tähtönen. Joulupukki tulee.”

[Ä: Mitä joulupukki tekee?]
”Joulupukilla on tonttulakki.”

[Ä: Mitä sinä teet jouluna?]
”Pipareita. Mä meen seisomaan pöytään ja teen pipareita. Sitten ne menee uuniin.”

”Valot tuikkii.”
[Ä: Ai laittaako ihmiset jouluna valoja?]
”Ei jouluna. Pimeällä.”

[Ä: Mitä tontut tekee?]
”Ne laulaa LAA LAA VIUH VAUH.”

[Ä: Mitä sanoisit joulupukille, jos näkisit hänet?]
”Moi vaan joulupukki! Joulu tulee.”

”Tehdään joulupukille pitsaa.”
[Ä: Ai onko pukilla nälkä?]
”On!”

Siinä se! Joulun suuri salaisuus on melko pienistä asioista tehty. Ja pikkuihmisillä on päätähuimaava havainnointikyky, mitä tulee meidän aikuisten vouhotukseen. Jopa vaihtamani jouluverhot on noteerattu! Niihin on ihastunut myös vauvamme, jonka mielestä joulunpunainen väri on maagisin asia maailmassa.

Huomionarvoista on myös se, että lapset muistavat ajatella joulupukinkin hyvinvointia. Eihän meille kiireisille aikuisille tule edes mieleen, että kun monta sataa vuotta vanha ihminen kiertää vuorokaudessa koko maapallon tonttulakki hiestä märkänä ILMAN ruokataukoa, niin täytyyhän siinä tulla nälkä!

Taidanpa lähteä pizzan paistoon.

Lokakuun lopussa esikoinen ilmoittaa, että on aika kirjoittaa joulupukille.

JOULUPUKILLE?!?

Kaksivuotiaamme on liikkeellä hyvissä ajoin. Ällistyttävintä on kuitenkin se, että hän ylipäänsä tietää joulupukista. Emmehän ole ehtineet vielä edes esitellä heitä toisilleen! Saati sitten kertoa, että joulupukille on tapana laatia toivelistoja joulun alla. Ilmeisesti tämä lapsiin sisäsyntyisesti rakennettu tieto on ohjelmoitu aktivoitumaan kahden vuoden iässä kaamosajan alkaessa.

Esikoinen tarttuu tottunein ottein ojentamaani kynään ja paperiin ja alkaa tuhertaa. Kun kirje on valmis, kysyn tunnustelevasti haluaisiko hän, että kirjoittaisin kirjeen vielä puhtaaksi siltä varalta, ettei pukki saa käsialasta täysin selvää. Kaksivuotias ryhtyy sanelemaan. Ensin seuraa pitkä lista ihmisiä, jotka kirjeen kuvaan on piirretty. Sitten päästään varsinaiseen asiaan.

”Mä oon kiltti. Isu on kiltti. Mante-vauva on kiltti. Äiti on tuhma.

Haluun farkut ja Ryhmä Haun ja pulkkamäkeen. Tykkään autoista. Äiti tykkää kirjoista. Vauva tykkää tuteista ja kirjoista. Isu tykkää jääkiekosta. Ja mä tykkään vielä tanssia.

Joulupukki soittaa ovikelloa. Pimpom. Pasi-koira haukkuu. Mä tulen avaamaan. Pimpom siihen vielä uudestaan. Mä meen piiloon.”

Sitten enää nimmari alle ja kirje on valmis postitettavaksi Korvatunturille.

Esikoinen siirtyy sohvalle katsomaan Ryhmä Hauta ja tiedustelee, voitaisiinko seuraavaksi maalata sormiväreillä. Minä jään tuijottamaan kirjettä typertyneenä.

Kaikkesi teet äitinä, ja silti toiminnastasi kannellaan joulupukille!