Hae
Äijä-äiti

Kellarimököttäjä ja koirankarvan kiskoja – koira vauvaperheessä

”Äitiiiii, Mante menee Pasin luo!”

Lapsiperhe-elomme on saavuttanut jälleen sen lakipisteen, jossa vaapero konttaa aamusta iltaan koiran kintereillä, tavoitteenaan kiskaista mahdollisimman iso tuppo karvaa irti eläinparan ylikasvaneesta turkista. Siksipä on oivallinen aika kerrata, millaisen matkan olemme taittaneet, jotta koiramme on tottunut lapsiperhearkeen.

Lapsillamme ei ole ollut totuteltavaa. Molemmat ovat syntyneet koiraperheeseen, eivätkä muusta tiedäkään. Cairnterrierimme Pasi sen sijaan oli jo 7-vuotias, kun se joutui osaksi uudenlaista menoa ja meininkiä…

Kellarimököttäjä lähtee laumasta

Pasi on ollut aina vähän dramaattisuuteen taipuvainen. Kun esikoisemme syntyi, olimmekin etukäteen selvittäneet, miten koira ja vauva kannattaisi tutustuttaa toisiinsa.

Kun Pasi palasi hoidosta luoksemme, eteisessä se sai nuuhkittavakseen vauvan pissavaipan. Haistelun ja jälleennäkemishalien jälkeen se pääsi sitten ihmettelemään nukkuvaa vauvaa – ja loukkaantui sydänjuuriaan myöten.

Pasi otti tassut alleen ja muutti kotimme kellarikerrokseen. Siellä se mökötti muutaman päivän laumasta eronneena, kunnes totesi ruokahuollon toimivan paremmin kerrosta ylempänä ja palasi luoksemme.

Valpas vaunuvahti vai rasittava remmiräyhääjä?

Alkushokista toivuttuaan Pasi otti tavakseen vahtia vaunuja ja räyhätä kaikille vähänkään tuntemattomammille, jotka niitä yritiivät lähestyä. Vaikka Pasin tarkoitusperät saattoivatkin olla hyvät, päädyimme suitsimaan koiran vahtitarmoa kolinapurkin avulla. Vaihe menikin nopeasti ohi ja Pasi tottui parissa päivässä kulkemaan hienosti vaunujen vierellä.

Cairnterrierejä pidetään yhtenä maailman itsepäisimpänä koirarotuna. Jästipää-Pasillammekin on tapana aika ajoin osoittaa mieltään ja sotkeentua vielä nykyäänkin tahallaan vaunuihin. Sen jälkeen se katsoo minua loukkaantuneena: Katso nyt, miten olet elämäni pilannut! Ajoittain tuntuukin, että kotonamme asuu kaksi uhmaikäistä, huomionkipeää isoveljeä…

Koirankarvan kiskoja

Pian Pasi unohti koko vauvan ja alkoi taas nauttia elämästään. (Se on aina ollut kovin nautinnonhaluinen cairniksi…) Vauva oli osa laumaa ja kotoalähdettäessä Pasilla oli tapana tarkistaa, että pikkukäärylekin oli varmasti mukana.

Seuraavan järkytyksen koira kuitenkin koki, kun esikoisemme oppi konttaamaan. Valitettavasti konttaavien vauvojen lempipuuhaa tuntuu olevan karvaisten otusten jahtaaminen ja niiden turkin repiminen – ja näin kävi meilläkin. Pasi ei tietenkään tästä kovin ilahtunut, mutta pyrki silti sinnikkäästi aina takaisin vauvan luo sille osoitetuista turvapaikoista ja väliporteista piittaamatta.

Tämä yhdistelmä teki meidän aikuisten elämästä aika haipakkaa. Pasi on lasten kanssa yllättävän kärsivällinen, mutta kun sen turkkiin riittävän kovaa tarraa, sekin puolustautuu. Se ei selvästi halua purra lapsiamme, mutta on keksinyt esimerkiksi, että tukea vasten seisovan turkinrepijän saa kätevästi kaadettua, jolloin itku alkaa mutta kiusanteko loppuu.

Läheltä piti -tilanteet eivät tietenkään tunnu mukavilta, joten välillä koira on viety vanhempien hermojen säästämiseksi kokonaan toiseen kerrokseen. Nykyään myös esikoisesta on kehittynyt oivallinen vahti ja varoittaja konttaajan ja koiran väliin.

Karvan verran kaverimpi

Lapsen ja koiran ystävyys sinetöidään monessa perheessä likimain samana päivänä, kun vauva aloittaa sormiruokailun. Näin kävi myös meillä. Yhtäkkiä melko kurinalaiseen ruokavalioon tottunut Pasi huomasi, että keittiönpöytämme alle oli avattu uusi ”syö niin paljon kuin jaksat” -buffetravintola.

Lapsiluvun kasvaessa tarjoilujen anti on vain parantunut, ja Pasi onkin oppinut, että paras noutopöytä sijaitsee tällä hetkellä Mante-vauvan syöttötuolin alla.

Samaa laumaa

Esikoinen oli jo alle parivuotiaana hyvä heittelemään tavaroita. Lentäviä esineitä kotona väistellessämme ja portaikkoon paiskottavia tavaroita pelastaessamme emme mieheni kanssa osanneet iloita uudesta taidosta – mutta Pasi osasi! Vihdoinkin joku jaksoi heitellä sille palloja aamusta iltaan.

Vaikka minullakin on ollut koira yhdeksänvuotiaasta, esikoisen koirankäsittelytaidoista huomaa jo nyt, että hän ei koirattomasta elämästä tiedäkään. Kolmevuotiaallamme on jo koirankomennusääni, jota Pasi pääosin myös uskoo. Hän tykkää myös taluttaa koiraa, eikä pienistä nykimisistä hätkähdä. Esikoinen jopa tietää, että hajujen maailmoihin unohtunutta koiraa kutsutaan kahdesti ennen kuin se remmiä kevyesti nykäisemällä pakotetaan palaamaan todellisuuteen ja jatkamaan matkaa.

Kaksi menee siinä missä yksikin

Kun Mante-vauva syntyi, odotimme suurella mielenkiinnolla Pasin reaktiota. Se kuitenkin vain nuuhkaisi pikaisesti uutta tulokasta, totesi että nyt niitä on sitten kaksi ja jatkoi elämäänsä enemmittä järkytyksittä. Ilmeisesti Pasikin on hyväksynyt kohtalonsa lapsiperhekoirana.

 

Lue myös:

Psssst. Äijä-äidin löydät Instagramista , Facebookista – ja nyt myös TikTokista!

Koronan keskellä kasvaneet

”Eiiiii, äiti ei mennä bussiin!” esikoinen huutaa ääni täynnä hätää. Vasta seuraavista sanoista ymmärrän, mistä pelko kumpuaa: ”Siellä voi olla korona!”

kun tavallinen onkin epätavallista

Helmikuussa julkaisin jutun Koronan keskellä syntyneet, jossa pohdin, millainen sukupolvi korona-aikana syntyneistä lapsista mahtaa kasvaa. Esikoisen bussiin nousemisen pelko on vain yksi esimerkki niistä vaikutuksista, joita pandemia on kasvatteihinsa jättänyt.

Kolmevuotiaamme ei muista koronatonta maailmaa. Toisin kuin 8-kuinen pikkuveljensä, hän on kuitenkin elänyt myös ”vanhassa normaalissa” vauvauinteineen, muskareineen, taaperotemppuiluineen ja lasten tapahtumineen. Esikoinen ehti myös tottua leikkimiseen ikätovereiden kanssa ennen sulkuja, ja sosiaalisten taitojen harjoittelu on onneksi jatkunut luontevasti päiväkodissa.

Mante-vauva sen sijaan koki elämänsä järkytyksen, kun viikko sitten järjestimme hänelle ensimmäiset leikkitreffit ikätoverin kanssa. Vanhempiin lapsiin vauva on kyllä tottunut, kiitos isoveljen, ja nähnyt myös paikoillaan makaavia vastasyntyneitä. Samoilla leluilla leikkivä, samanlaisia asioita touhuava ja yhtä kovia ääniä päästelevä vaapero oli kuitenkin liikaa. Itkien Mante kipusi turvaan äidin syliin, kerta toisensa jälkeen.

Myös esikoinen säikähti, kun uskaltauduimme järjestämään hänelle pienimuotoiset syntymäpäivät ja kutsuimme kotiimme kuusi vierasta. Oli ennenkuulumatonta nähdä sellaisen ihmismassan vyöryvän omaan kotiin, jossa kyläilijät ylipäätään ovat olleet harvinainen näky. Puolen tunnin sylissä sulattelun myötä päivänsankarikin alkoi nauttia juhlistaan, mutten voinut olla miettimättä, mahtaako taaperosukupolvemme koskaan innostua massatapahtumista.

korona osana elämää

Esikoinen on yllättävän perillä siitä, mistä koronassa on kyse: ”Ei voi mennä uimahalliin. Uimahalli on kiinni, koska on korona. Koronasta tulee kipeeksi. Kun korona helpottaa, pääsee taas bussiin ja uimaan.”

Tämän päivän taaperot ovat myös hyvin tietoisia käsienpesun tärkeydestä. Kenties heistä kehkeytyy kausiflunssat kiertävä sukupolvi?! Maskitkaan eivät pikkukansaa hetkauta, vaikka niiden alkuun ajateltiin pelottavan lapsia. Mante-vauva ainakin rakastaa hetkeä, jolloin äiti pukee maskin kasvoilleen – joku siinä on niin huvittavaa, että vauvaa jaksaa aina naurattaa!

paluu normaaliin voi pelottaa

Vaikka korona on lapsillemme jo monessa suhteessa uusi normaali, bussitapaus havahdutti minut tajuamaan, että pandemia myös pelottaa heitä. Ja mikä merkittävintä, koronan varjoissa kasvaneina heitä saattavat pelottaa asiat, joita me vanhemmat pidämme vain tervetulleena paluuna normaaliin. Julkiliikenne, kyläily, juhlat, kaupassakäynti ja hissin jakaminen tuntemattomien kanssa ovat heidän muistikuvissaan olleet aina kiellettyjä ja vaaraauhkuvia juttuja – ja yhtäkkiä me vanhemmat vakuutammekin niiden olevan vain osa normaalia elämää.

Vaan miten kävi bussireissumme?

Emme nousseet kyytiin, vaan isä huristeli hakemaan meidät kaupalta. Esikoisen hädästä ymmärsin, että yllätysbussireissu oli ollut minulta virheratkaisu. Sitä olisi pitänyt pohjustaa juttelemalla muuttunut koronatilanne ensin rauhassa läpi. Jutussa riittikin pureskeltavaa ja puhuttavaa koko loppupäiväksi, ja yhä esikoinen on sitä mieltä, ettei asian kanssa kannata ruveta höntyilemään.

”Ehkä ei mennä vielä tänään bussiin. Kesällä sitten. Kun korona on mennyt vähän enemmän pois.”

Lue myös juttusarjan avausosa: Koronan keskellä syntyneet