Vihaan päiväunia!!!

Kun perheessä on kaksi vähäunista lasta ja arjen suurimmat haasteet liittyvät nukkumiseen, nokoset tulisivat kyllä tarpeeseen. Usein katselen kadehtien onnellisena torkkuvaa miestäni, jolle päiväunet ovat luontainen osa vuorokausirytmiä. Toisaalta, koska hän perheessämme ainoa, jolla on suuri unentarve, ilman päiväuniaan hän ei kauaa jaksaisikaan.

valvominen muutti yökukkujaksi

Kun esikoinen aikanaan läpikävi vauva-ajan vaiheiluja unissakävelystä unikauhukohtauksiin, muutuin yökukkujaksi. Esikoisella oli tapana kiivetä unissaan mahdollisimman korkealle ja heittäytyä sieltä alas – niinpä en lopulta uskaltanut enää ummistaa silmiäni, ettei mitään peruuttamatonta pääsisi tapahtumaan. Mante-vauvan kanssa univajeeni kroonistui entisestään koliikin, rangankiertymän kipujen ja alun vaiheilujen valvottaessa öisin. Ensimmäiset seitsemän kuukautta ehdin kerryttää unta 4-5 tuntia vuorokaudessa. Muun ajan päivästä jompikumpi lapsista valvoi.

Tilanteeseen tarjottiin kahta helppoa ratkaisua: Me vanhemmat voisimme vuorotella yöheräämisissä tai meille voitaisiin järjestää lähipiiristä apua, että pääsisin päiväunille. Vaihtoehdoista ensimmäinen kyllä kokeilimme, mutta se kaatui sulaan mahdottomuuteensa. Nukkumisvuoroillani heräsin herättelemään sikeäunista miestäni, ja lopulta olimme molemmat rättiväsyneitä sen sijaan, että toinen meistä olisi ollut voimissaan.

Toinen ratkaisu taas kompastui päiväuniallergiaani.

päiväunet eivät sovi kaikille

Päiväuniallergia ei ole virallinen termi, vaan leikillinen nimitykseni ilmiölle, joka on saanut minut kaihtamaan päiväunia. Ongelmaani on nimitetty myös tyhmyydeksi. Minulle on vakuuteltu, että päiväunet ovat vain tottumiskysymys ja huomauteltu, ettei ihmisen tarvitse olla aina tehokas. Lopulta kuitenkin kohtasin neuvolassa ihmisen, joka tunnisti ja tunnusti ongelmani!

Mitä siis tarkoitan puhuessani päiväuniallergiasta?

Lyhyiltäkin nokosilta herätessäni oloni on samanlainen kuin kovassa kuumeessa: päätä särkee, iho on kipeä, lihaksia kolottaa, hikoiluttaa ja viluttaa. Olo kestää loppupäivän, mikä on kova hinta pikkulevosta, eikä edesauta latautumaan lasten kanssa touhuamiseen.

Päiväunet eivät sovi kaikille, vahvistaa myös unitutkija Mikael Sallinen Hesarin samannimisessä jutussa (Emmi-Liia Sjöholm, HS 17.2.2020). Sallinen kertoo osan ihmisistä kärsivän päiväunilta herättyään voimakkaasta uni-inertiasta. Tila menee useimmilla nopeasti ohi, mutta toisilla se voi jäädä päälle pitkäksikin aikaa. Samaa geenien aikaansaamaa ilmiötä käsitellään myös The Washington Postin artikkelissa Naps don’t work for everyone. Genetic differences are why (Allison Hirschlag, 7.3.2020).

Molemmat artikkelit selittävät ilmiön johtuvan unirytmieroista: Unen vaiheiden kestot ovat yksilöllisiä samoin kuin se, kauanko vie nukahtaa syvään uneen. Siksi päiväunet eivät saisi olla liian pitkät, vaan ne pitäisi mitoittaa niin, ettei nukkuja ehdi vaipua syvään uneen. Osa meistä kuitenkin siirtyy tuohon unen vaiheeseen hyvinkin nopeasti.

päiväuniallergiaan on syynsä

Mitä tulee yöuniin, olen aina ollut nuijanukahtaja. Ennen nukkumaanmenoa luen hetken kirjaa ja silmät suljettuani olen yleensä saman tien sikeässä unessa. Artikkelien kuvausten perusteella varttikin on minulle torkkujen pituudeksi liikaa, sillä onnistun jo tuossa ajassa hankkimaan itselleni pahan ja pitkäkestoisen uni-inertian. Toisaalta olen aina ajatellut, että koska vaivun iltaisin nopeasti uneen ja nukun yöt hyvin (ilman häiriötekijöitä), minulle riittää vähempi uni kuin vaikkapa miehelleni, jonka uni on laadultaan selvästi heittelevämpää. Ennen lapsia nukuin säännöllisesti 7-8 tunnin yöunet ja heräsin aamuisin virkeänä, yleensä muutama minuutti ennen herätyskellon soittoa.

”Voimakas päiväunien jälkeinen uni-inertia voi johtua siitä, ettei nuku tarpeeksi yöllä”, Sallinen paljastaa Hesarin asiantuntijalausunnossaan. Hänen mukaansa tällöin syntyy univajetta, jota elimistö pyrkii korjaamaan päiväunilla. Tämänhetkisessä elämäntilanteessa univaje saattaisi hyvinkin selittää päiväuniallergialleni. Olen kuitenkin kärsinyt ilmiöstä niin kauan kuin muistan – silloinkin kun olen nukkunut varmasti riittävästi. Myös esikoisemme on jo pitkään karttanut päiväunia ja selittänyt niiden olevan ”pelottavia”. Pitkään ajattelimme hänen näkevän painajaisia, mutta taaperomme ilmaisukyvyn kehityttyä olen alkanut epäillä, että esikoinen onkin perinyt päiväuniallergiani.

Myös tottumattomuus torkkuiluun mainitaan yhdeksi epämiellyttävän uni-inertian syyksi molemmissa artikkeleissa. The Washington Postin jutussa tarjotaan myös ratkaisua ongelmaani: Päiväuniallergiasta eroon päästäkseni minun pitäisi löytää luontaiseen unirytmiini istuva ajankohta ja pituus nokosille ja noudattaa torkkurutiinia kellontarkasti päivittäin. Näin kehoni tottuisi päiväuniin vähitellen. Ehdotus on ihan kiva, mutta nykyarjessamme sataprosenttisen mahdoton toteuttaa.

rentoutuminenkin on vaihtoehto

Lämpenen enemmän Mikael Sallisen ajatukselle siitä, ettei tarvitse nukkua, jos nukahtaminen ei onnistu tai tunnu miellyttävältä. Myös muunlainen lepääminen ja rentoutuminen ovat hyviä vaihtoehtoja. Olen siis ollut oikeilla jäljillä vakuutellessani ihmisille, että koen akkujeni latautuvan, kun luen, kirjoitan tai teen musiikkia. Siunauksen sanoilleni antaa myös psykologian tohtori Sara Mednick Time-lehden (Markham Heid, 1.10.2014) artikkelissa You Asked: Is It Good or Bad to Take a Nap?:

Me ihmiset olemme erilaisia – kaikki eivät ole päiväunityyppiä. Tärkeintä on löytää itselle sopivat keinot, jotka auttavat jaksamaan.

Oletko jo lukenut Uni-juttusarjan muut osat:
Vähäunisista lapsista
Mistä unissapuhujien perheessä jutellaan öisin?

Olen unissapuhuja, samoin mieheni, ja opittuaan puhumaan myös esikoisemme on liittynyt seuraamme. Kotonamme jutut eivät siis lopu öisinkään. Ja kiitos yöimetysten, olen saanut kuunnella unipuheita viime kuukausien aikana aitiopaikalta!

Kun isovanhempani vielä elivät, kävimme aina välillä heidän luonaan yökylässä isommallakin joukolla. Tapana oli, että vieraat nukkuivat siskonpedissä suuren vinttikamarin lattialla. Erään yön jälkeen äitini oli tikahtua naurusta. Hän kertoi, että olimme mieheni kanssa käyneet unissamme pitkää dialogia. Mieheni oli tosin puhunut jääkiekosta ja minä vastaillut hänelle aivan muihin aiheisiin liittyen.

Nyt on puolestaan ollut minun vuoroni jumppauttaa nauruhermojani.
Vaan mistä unissapuhujien perheessä jutellaan öisin?

Maitoa – isältä pojalle

”Maitooo, maitoooo!” mies alkoi eräänä yönä huutaa unissaan.
Aamiaispöydässä kysäisin, oliko hän ollut yöllä kovastikin janoinen, ja kerroin tapahtuneesta. Esikoista juttu huvitti suuresti.

Seuraavana yönä havahduin siihen, että sama toistui uudelleen.
”Maitooo, maitoooo!” joku kailotti pimeässä.
Tällä kertaa huutaja ei kuitenkaan ollut mieheni, vaan umpiunessa jutteleva esikoisemme.

Piiloleikkejä ja höyryjunia

Esikoisella on kaksi unissapuhumisunta, joita hän tuntuu näkevän usein. Toisessa hän leikkii piilosta isovanhempiensa kanssa, toisessa matkustaa höyryjunalla. Usein nämä unet ajoittuvat aamutunneille ja heräämisen hetkiin. Monesti viimeiset sanat ennen heräämistä ovatkin: ”Mummi, Pappa, missä olette?” tai ”Pillistä kuuluu tuut tuut!”

Höyryjuna-uni on niin todellinen, että esikoinen uskoo olleensa monena yönä oikeasti höyryjunan kyydissä. Matkoja muistellaan vielä aamuisin hymyssäsuin. Myös isovahempia on moneen otteeseen etsitty vielä heräämisen jälkeen siltä varalta, että Mummi sittenkin vielä piilottelee jossain…

Karanneet mansikat ja muita harmillisia tapauksia

Esikoinen hymyili ja maiskutteli huuliaan – aivan samalla tavalla kuin Mante-vauva hetkeä aiemmin maitoateriasta uneksiessaan. Mutta sitten esikoisen silmät rävähtivät auki, maiskutus loppui puolitiehen ja vaihtui suureen pettymykseen:

”Ne hävis! Mihin ne hävis? Mä löysin mansikoita. Mä HALUUN mansikoita.”

Lohdutin, että mansikat taisivat olla vain unta, kunnes tajusin, ettei esikoinen ollut hereillä vaan kyyristeli yhä metsän mansikka-apajilla marjoja etsien. Kokeilin toista lähestymistapaa.

[Ä: ”Nyt ei ole mansikoita, mutta kelpaisiko mansikkakakku?”]
”Mmmmm, kakkua!” esikoinen huokaisi ja jatkoi herkkujen mussuttamista samalla, kun pää painui takaisin tyynylle.

Katoavan ruoan lisäksi yleisiä harminaiheita esikoisen unissa tuntuvat olevan putoaminen, jumiin jääminen ja se, ettei pääse jonnekin mukaan. Ai mistäkö tiedän? Riittää, että kuuntelen, mitä sängynpohjalta kuuluu:

”Minä tipun!”
”Mä oon jumissa!”
”Haluan mukaan. Minä tulen mukaan!”
”Ei saa mennä kauppaan, minäkin haluan sinne!”

Äidin käpälöimät unet

Jossain vaiheessa huomasin, että pystyn vaikuttamaan esikoisen unien kulkuun silloin, kun hän puhuu unissaan. Taktiikka on osoittautunut korvaamattomaksi erityisesti silloin, kun unet ovat olleet lipsumassa levottomiksi. Olen jo oppinut, että kahden asian soluttaminen unimaailmaan auttaa aina: toinen on kakku ja toinen Ryhmä Hausta tuttu Vainu-koira.

Kas näin se käy:

”Apua!”
[Ä: ”Ei hätää, Vainu auttaa.”]
”Missä Vainu?”
[Ä: ”Minä olen tässä vieressä nukkumassa. Vuh.”]

”Minulla on nälkä.”
[Ä: ”Tuossa on sinulle kakkua.”]

Naurukuoro ja maailman nuorin hevilaulaja

Öisen makuuhuoneemme äänimaailma on kirjava. Jutustelun lisäksi meillä lauletaan ja nauretaan.

Mante-vauva on osoittanut synnynnäistä lahjakkuutta örinäheviin ja hän käyttää öistä leijonanosan taitojensa harjaannuttamiseen. Välissä saattaa kikatuttaa.

Joitakin öitä sitten vauva kikatteli taas tavalliseen tapaansa, kun nauruun yllättäen yhtyi myös esikoinen. Sitten naurahti myös isä. Jos pimeässä huoneessa olisi saanut minkäänlaista videota aikaiseksi, olisin takuulla kaivanut kamerani esiin. Kolme naurajaa vuorotteli: yksi hörähti, toinen naurahteli ja kolmas kikatti. Hetken hiljaisuuden jälkeen joku taas purskahti nauramaan.

Näytös oli lyhyt, mutta kovin vaikuttava. Hieman minulle tuli myös sellainen olo, että jäin jostain kovin hauskasta ulkopuoliseksi.

Kun koskaan ei saa nukkua ja muita sympaattisia unia

”Haluan nukkua!”

Tiuskaisu kuului esikoisen sängyn suunnalta kahden aikaan yöllä. Arvasin hänen olevan sikeässä unessa – ei hän muuten olisi tuollaisia toiveita esittänyt. Hereilläollessä toive kuului pikemminkin: ”EN halua nukkua”, erityisesti viikonloppuaamuisin ja iltaisin nukkumaanmenon kynnyksellä.

”En halua herätä. Haluan nukkua”, esikoinen nurisi toistamiseen ehtiessäni hänen sänkynsä luo.
[Ä: ”Kulta, sä olet nukkumassa. Nuku vaan, nyt on yö.”]

Tästä unesta tykkäsin! Sain kerrankin olla se kiva, lapsen tahtoon myöntyväinen äiti. Ja pääsin vielä bonuksena itse jatkamaan unia – koska lapseni niin vaati!

Muita sympaattisia lemppareitani esikoisen univalikoimassa ovat jo aiemmin esittelemäni höyryjunaunet sekä mekonhuhuilu-unet, jotka tosin vaikuttavan jääneen viime aikoina historiaan. Näissä unissa esikoinen huhuili mekkoa kuin ystävää tai piilossaolijaa. Olisi ollut kiinnostava tietää, mitä itse unessa tapahtui.

Mante-vauva on puolestaan urakoinut öisin uusien taitojen oppimisen parissa. Vain vähän ennen kuin hän oppi kääntymään, heräsin yöllä kummalliseen ponnisteluun: ”HNNNNNNNNGH ÖRF BFFFFFG!” Umpiunessa olevalla vauvallamme oli vimmainen kääntymistreeni menossa. Paria päivää myöhemmin homma alkoikin sujua myös valveillaollessa!

Yksi liikuttavimmista unissapuhumismuistoista on joidenkin kuukausien takaa. Vauva oli vastikään syntynyt ja esikoinen alkanut puhua kokonaisin lausein. Eräänä aamuna heräsin esikoisen nauruun. Hän nauroi niin, että vesi valui silmistä ja pomppi pinnasängyssään sen laidasta tiukasti kiinni pitäen. Ja kun uni karisi yltäni, sain vihdoin selvää, mitä hän hihkui niin innoissaan:

”Pappa tuli avaamaan oven!”