Lapsista ja läsnäolosta

Yleinen | 3.10.2021

”Huomaatko, ettet ole ollenkaan läsnä?” mies huomautti lenkittäessämme koiraa mökkitiellä koko perheen voimin.

Takana oli seitsemän kuukautta valvomista ja miehen reissujen tahdittama loppukevät, jolloin olin paljon yksin lasten kanssa. Yhteiseen lomaan oli puolestaan osunut nippu lasten erilaisia vaiheita, jotka eivät ainakaan edesauttaneet akkujen latautumista. En ollut 9 kuukauteen ollut poissa lasten luota muutamaa tuntia pidempään, ja koska vähäuniset lapsemme eivät nukkuneet juuri meitä aikuisia enempää, ei vuorokaudesta tuntunut löytyvän aikaa hengähtää.

”Huomaan”, vastasin. ”Mutta kun ei ole voimia olla läsnä koko aikaa.”
”Sama fiilis”, mies myötäili.

Me kyllä yritimme. Riehuimme lasten kanssa rantavedessä, jahtasimme saippuakuplia ja metsästimme metsämansikoita. Opettelimme veneilyä, uintia ja vihtomista. Luimme. Piirsimme liiduilla kalliomaalauksia ja juttelimme milloin ujostuttamisesta, milloin täytekakkumauista. Mutta hetkittäin myös tuijotimme lasittunein silmin maisemaa tai kännykän ruutua. Tai hautauduimme niin syvälle ajatuksiimme, että vaikutimme varmasti unissakävelijöiltä.

Ennen lapsia ajattelin, että minusta tulisi täydellisen läsnäoleva äiti: Eläisin joka hetkestä nauttien, kuuntelisin herkällä korvalla lasten juttuja, kehittelisin leikkejä, retkiä ja yhteistä tekemistä. Kun esikoinen syntyi, laitoinkin kännykän äänettömälle (siinä moodissa se on muuten edelleen) ja otin ilon irti yhteisestä ajastamme.

Sitten tuli korona, syntyi toinen lapsi ja todellisuus muuttui toiseksi. Huomasin, että niin ihania kuin läsnäolon hetket ovatkin, niiden intensiivisyys on voimiavievää. Ja koska varsinaisia palautumishetkiä ei enää ollut katkonaista yöunta lukuun ottamatta, omien minuuttien varastamisesta kehittyi oma taiteenlajinsa.

Nykyään olenkin se yleisönosastokirjoituksissa parjattu äiti, joka tuijottaa kännykän ruutua rattaita työntäessään, turvautuu ruutuaikaan, torkkuu bussin nytkähtäessä liikkeelle ja sukeltaa mukaan nappaamaansa jättimäiseen kahvikuppiin lasten tutkiessa pihalla ruohonkorsia.

Yritän opetella olemaan potematta asiasta huonoa omatuntoa. Oivalsin nimittäin, että vaikka nykyajan vanhempia kannustetaan tietoiseen läsnäoloon ja syyllistetään ruutuajasta (omasta ja lasten – välillä varmasti myös aiheesta), kaikkein tärkeintä on vanhempien jaksaminen. Intensiivinen läsnäolo kaatuu omaan mahdottomuuteensa, jos sillä kuluttaa voimavarat loppuun viikossa, kuukaudessa tai vuodessa. Lapsetkin ovat oppineet leikkimään paremmin itsekseen, kun äiti ei ole ehtinyt olla koko ajan vieressä huseeraamassa. Vai mitä esikoinen?

”Äiti, älä häiritse! Minulla on junaleikki kesken!”

Sitä paitsi hyviä lapsia syntyi ennenkin – jopa aikoina, jolloin lapsenvahteina toimivat leikkikehät ja reikätuolit.

Myönnettäköön asia vielä ääneen: Latautuessani en ole läsnä. Mutta kuten kaikilla vanhemmilla, minullakin on herkät tuntosarvet, jotka kertovat, milloin pitää aktivoida korvienväli ja palata lasten luo tähän hetkeen. Asiassa auttaa myös lasten kovaääninen kutsuhuuto:

”Äitiiiii!”
[Ä: ”Mikä hätänä?”]
”Haluan syödä puolukoita!”
[Ä: ”Nyt on kesä. Puolukat on kypsiä vasta syksyllä.”]
”Mutta haluan syödä puolukoita!”
[Ä: ”Kelpaisko mustikat? Ne on jo kypsiä.”]
”Joo.”

Koronan keskellä kasvaneet

Yleinen | 3.10.2021

1 Like

”Eiiiii, äiti ei mennä bussiin!” esikoinen huutaa ääni täynnä hätää. Vasta seuraavista sanoista ymmärrän, mistä pelko kumpuaa: ”Siellä voi olla korona!”

kun tavallinen onkin epätavallista

Helmikuussa julkaisin jutun Koronan keskellä syntyneet, jossa pohdin, millainen sukupolvi korona-aikana syntyneistä lapsista mahtaa kasvaa. Esikoisen bussiin nousemisen pelko on vain yksi esimerkki niistä vaikutuksista, joita pandemia on kasvatteihinsa jättänyt.

Kolmevuotiaamme ei muista koronatonta maailmaa. Toisin kuin 8-kuinen pikkuveljensä, hän on kuitenkin elänyt myös ”vanhassa normaalissa” vauvauinteineen, muskareineen, taaperotemppuiluineen ja lasten tapahtumineen. Esikoinen ehti myös tottua leikkimiseen ikätovereiden kanssa ennen sulkuja, ja sosiaalisten taitojen harjoittelu on onneksi jatkunut luontevasti päiväkodissa.

Mante-vauva sen sijaan koki elämänsä järkytyksen, kun viikko sitten järjestimme hänelle ensimmäiset leikkitreffit ikätoverin kanssa. Vanhempiin lapsiin vauva on kyllä tottunut, kiitos isoveljen, ja nähnyt myös paikoillaan makaavia vastasyntyneitä. Samoilla leluilla leikkivä, samanlaisia asioita touhuava ja yhtä kovia ääniä päästelevä vaapero oli kuitenkin liikaa. Itkien Mante kipusi turvaan äidin syliin, kerta toisensa jälkeen.

Myös esikoinen säikähti, kun uskaltauduimme järjestämään hänelle pienimuotoiset syntymäpäivät ja kutsuimme kotiimme kuusi vierasta. Oli ennenkuulumatonta nähdä sellaisen ihmismassan vyöryvän omaan kotiin, jossa kyläilijät ylipäätään ovat olleet harvinainen näky. Puolen tunnin sylissä sulattelun myötä päivänsankarikin alkoi nauttia juhlistaan, mutten voinut olla miettimättä, mahtaako taaperosukupolvemme koskaan innostua massatapahtumista.

korona osana elämää

Esikoinen on yllättävän perillä siitä, mistä koronassa on kyse: ”Ei voi mennä uimahalliin. Uimahalli on kiinni, koska on korona. Koronasta tulee kipeeksi. Kun korona helpottaa, pääsee taas bussiin ja uimaan.”

Tämän päivän taaperot ovat myös hyvin tietoisia käsienpesun tärkeydestä. Kenties heistä kehkeytyy kausiflunssat kiertävä sukupolvi?! Maskitkaan eivät pikkukansaa hetkauta, vaikka niiden alkuun ajateltiin pelottavan lapsia. Mante-vauva ainakin rakastaa hetkeä, jolloin äiti pukee maskin kasvoilleen – joku siinä on niin huvittavaa, että vauvaa jaksaa aina naurattaa!

paluu normaaliin voi pelottaa

Vaikka korona on lapsillemme jo monessa suhteessa uusi normaali, bussitapaus havahdutti minut tajuamaan, että pandemia myös pelottaa heitä. Ja mikä merkittävintä, koronan varjoissa kasvaneina heitä saattavat pelottaa asiat, joita me vanhemmat pidämme vain tervetulleena paluuna normaaliin. Julkiliikenne, kyläily, juhlat, kaupassakäynti ja hissin jakaminen tuntemattomien kanssa ovat heidän muistikuvissaan olleet aina kiellettyjä ja vaaraauhkuvia juttuja – ja yhtäkkiä me vanhemmat vakuutammekin niiden olevan vain osa normaalia elämää.

Vaan miten kävi bussireissumme?

Emme nousseet kyytiin, vaan isä huristeli hakemaan meidät kaupalta. Esikoisen hädästä ymmärsin, että yllätysbussireissu oli ollut minulta virheratkaisu. Sitä olisi pitänyt pohjustaa juttelemalla muuttunut koronatilanne ensin rauhassa läpi. Jutussa riittikin pureskeltavaa ja puhuttavaa koko loppupäiväksi, ja yhä esikoinen on sitä mieltä, ettei asian kanssa kannata ruveta höntyilemään.

”Ehkä ei mennä vielä tänään bussiin. Kesällä sitten. Kun korona on mennyt vähän enemmän pois.”

Lue myös juttusarjan avausosa: Koronan keskellä syntyneet