”Äiti, minä haluan meidän kotiin hissin”, esikoinen tokaisi iltakävelyltä kotiin palatessamme. ”Voisitko rakentaa sen? Sinä olet niin tosi taitava rakentamaan!”

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun lapseni pääsi yllättämään minut sillä, miten horjumaton usko hänellä on kykyihini – supervoimiini vanhempana. Hissien rakentamisen lisäksi osaan myös muun muassa ohjata lentokoneita  (”Voisitko hakea minut joskus  päiväkodista lentokoneella?”)

Olen niin vahva, että voisin nostaa paljain käsin ilmaan vaikka talon – ja välillä kuulemma niin nälkäinen, että jaksaisin myös syödä sen. Hiukseni ovat niin ”mahtavan punaiset”, että niillä voi varmasti taikoa. Ja jos juoksisin junan kanssa kilpaa, olisin nopeampi.

Siis ainakin, jos esikoistamme on uskominen. Tai sitten hän on oppinut jo nuorena imartelemaan.

Lapsena minullakin oli luja usko supervoimiin – myös omiini! Kuva on Teräsmies-teemaisilta nelisvuotissynttäreiltäni.

En ole supervoimieni kanssa yksin. Kyselin seuraajilta Instagram-tilin puolella, millaisia supervoimia heille on vanhempina (lasten mukaan) suotu. Joukossa oli niin keijukaisia kuin salamannopeita isejä ja äitejä. Yksi osasi lentää, toinen muuttua näkymättömäksi, kolmannelle mikään ei ollut mahdotonta.

Vaikka me suomalaiset pidämme vaatimattomuuttamme hyveenä, meillä voisi olisi lujasta lapsenuskosta myös jotakin opittavaa. En tiedä, mitä työnantajat tuumisivat, jos kirjaisin oheisen supervoimieni rimpsun työhakemukseen ja merkitsisin esikoiseni suosittelijaksi (hauskaa se kyllä olisi!) – mutta joitakin supervoimia vanhemmuus on kuitenkin tuonut mukanaan.

En ole koskaan ennen ollut näin tehokas tai osannut käyttää jokaista omaa minuuttiani yhtä harkiten. En ole koskaan tiennyt, miten monta asiaa pystyn tekemään yhtä aikaa tai miten monta kuukautta valvottuani olen yhä kohtalaisen toimintakykyinen. Upeaa on ollut huomata myös, miten hyvä tiimi meistä on mieheni kanssa vanhempina muodostunut, vaikka puolison työ ei meitä aina helpolla päästäkään.

Ehkäpä lisään ansioluettelooni vahvuuksien kohdalle: ”vanhemmuuden supervoimat”. Pitäisikö sinunkin päivittää oma CV:si?

Lue myös:

• Läpsystä vaihto – tanssi nimeltä vanhemmuus
• Kun äiti ei tuoksukaan pullalta

Esikoisemme aloitti päiväkotitaipaleensa vuosi sitten reippaana ja iloisena. Tutustumispäivien jälkeen hän halasi ja jäi leikkimään muiden kanssa. Jossain vaiheessa halauksetkin jäivät – ei semmoisiin ollut aikaa, kun muilla oli jo meneillään kaikkea mielenkiintoista.

Myös minä olin tosi reipas. Kun päiväkodista ohjeistettiin itkemään vasta portin jälkeen, minua lähinnä hymyilytti. Mitäpä sitä itkemään, kun kaikki on mukavasti: Esikoinen viihtyi ja itsekin pääsin hetkeksi työelämään kääntymään ennen seuraavan lapsen syntymää.

Vastikään starttasi esikoisen toinen päiväkotivuosi. Vaikka tarhaan paluu selvästi jännitti, tunnelma oli edellisvuoden tapaan iloisen odottava ja reipas. Ja mikä parasta, uusi lukuvuosi tarkoitti myös siirtymistä ISOJEN puolelle – eli ISON liukumäen puolelle!

Minäkin olin taas tosi reipas. Pakkasin illalla reput ja rensselit valmiiksi, asettelin lippiksen ja lenkkarit ovensuuhun ja ajattelin, että jippii – nyt ehdin ehkä juoda lounaskahvit arkisin rauhassa Manten nukkuessa päiväunia. Mutta sitten vilkaisin ikkunaan ja näin loittonevan, kepeästi hyppelevän esikoisen reppu selässään, enkä ollutkaan enää yhtään reipas. Alkoi itkettää.

Lue myös:

• ”Mistä on pienet pojat tehty” – ja muita tulenarkoja sukupuolikysymyksiä
• Kun äiti ei tuoksukaan pullalta
• Äiti, hassuttelu kielletty!
• Kolmekymmentäviisi ja kiertotieni äidiksi

Psssst. Äijä-äidin löydät Instagramista , Facebookista – ja nyt myös TikTokista!