”Miksei kukaan kertonut, millaista se oikeasti on?” kysyy kirjailija Anna-Liisa Ahokumpu Helsingin Sanomien artikkelissa Synnytysjärkytys (Noora Arola, HS, su 18.4.2021). Kysymyksellä hän viittaa synnyttämiseen, joka osoittautui aivan toisenlaiseksi kokemukseksi kuin hän oli etukäteen kuvitellut. ”Kaikki, mitä hän oli synnyttämisestä kuullut, lukenut ja nähnyt, tuntui järkyttävän valheelliselta.” Ovatko synnytystarinat siis lainkaan totta?

Olen synnyttänyt kaksi lasta. Jos jotain luulin oppineeni ensimmäisestä kerrasta, toinen kerta osoitti kaikki luuloni vääriksi – raskaudet ja synnytykset olivat niin erilaisia keskenään. Esikoista odottaessani raskausaika oli pumpulista, suorastaan hekumallista, kunnes viimeisellä kolmanneksella aloin kärsiä pahasta huimauksesta. Puolen vuorokauden supistelujen ja ponnistusvaiheen yllätyskäänteiden jälkeen vauva saatiin maailmaan 20 senttisestä napanuorastaan huolimatta. Lopulta päädyin leikkaussalin kautta täpötäydelle vuodeosastolle, josta ensimmäiset tunnit vauvaa hoitanut isä lähetettiin kotiin. (Kyllä, välillä näin kävi ensisynnyttäjille myös aikana ennen koronaa.)

Toisen raskauden aikana hoidin menevää taaperoa samalla, kun kärsin raskauspahoinvoinnista, matalasta hemoglobiinista ja kipeistä supistuksista. Supistukset alkoivat kolme viikkoa ennen syntymää ja jatkuivat h-hetkeen saakka, aina välillä muutamaksi tunniksi tauoten. Muutaman viikon kärvistelyn jälkeen oli vaikea tietää, milloin pitäisi lähteä sairaalaan, mutta ehdimme kuitenkin – 8 minuuttia ennen vauvan syntymää. Koronasta huolimatta saimme perhehuoneen.

ei mennyt niin kuin elokuvissa

Ymmärrän Ahokummun ajatuksen siitä, että muun muassa elokuvat rakentavat erheellistä mielikuvaa synnyttämisestä: ”lapsivedet menevät, loiskis, sitten ponnistetaan, ja plops, lapsi on maailmassa.” Hänen väitettään siitä, että synnytyksistä vain hymistellään ja vihjaillaan epämääräisesti, en kuitenkaan allekirjoita. Väitän, että kyse on pikemminkin siitä, ettei ole olemassa kahta identtistä synnytystä – tai vaikka olisikin, ihmiset kokisivat ne silti eri tavoin.

Synnytysjärkytyksensä myötävaikutuksesta Ahokumpu päätti kirjoittaa synnytyksestä totuudenmukaisesti. Syntyi romaani Kolme rukousta äidille, jota Helsingin Sanomien jutussakin esitellään. Ja mitä tämä totuudenmukainen synnytyskertomus sitten pitää sisällään?

”Synnytystä ei mainita sivumennen, kuten fiktiossa usein”, artikkelissa paljastetaan. ”Siihen uppoudutaan ja upotaan – – Loputtomiin supistuksiin, vuorokausien valvomiseen ja lamauttavaan kipuun, joka vain jatkuu ja jatkuu.” Myös verestä, ulostamisesta ja imetyksen tuskallisesta alusta luvataan puhua, samoin kuin synnytyksen rankkuudesta ja vauvaan liittyvistä vierauden ja pelon tunteista.

Mitä tulee vereen ja eritteisiin, niitä osasin kyllä jo ensisynnyttäjänäkin odottaa, puhtaalla päättelyllä. Muistan tuolloin lähinnä miettineeni, miten ehkäistä sängynpatjojen ja auton etupenkin mahdollisia tuhoja, kun synnytys lopulta alkaisi. Vastaukset sain helposti – kysymällä jo lapsia saaneilta kavereiltani. Heidän neuvostaan sujautin lakanan alle äitiyspakkauksen pissasuojan pyyhkeiden kera ja jemmasin autoon jätesäkkirullan, eikä asiaa tarvinnut enää murehtia sen enempää.

ei ole kahta samanlaista totuutta

Loputtomalta tuntuvat supistukset ja vuorokausien valvominen tulivat tutuiksi toisessa raskaudessa, mutta Ahokummun kuvaamia, vauvaan liittyviä vierauden ja pelon tunteita en tunnista vielä kahdenkaan synnytyksen jälkeen. Ne eivät ole olleet osa minun synnytystotuuttani. Hurmioiduin molemmista vauvoista heti, kun sain heidät iholleni. Ja jos olinkin ennen toisen lapsen syntymää miettinyt, riittääkö rakkautta tarpeeksi molemmille, tuossa hetkessä ymmärsin, ettei rakkaus lopu kesken – sen määrä vain kasvaa perheen kasvaessa.

Ahokummun rehellisyyteen pyrkivä synnytyskuvaus kaatuu siis samaan mahdottomuuteen, joka on tehnyt muiden kertomuksista hänelle epätosia: Ei ole kahta samanlaista totuutta.

Yhteen Ahokummun esiin nostamaan huolenaiheeseen yhdyn kuitenkin täysin, ja se on synnytyssaliin pääsy. Jo esikoista odottaessani minulla oli absurdi pelko, etten tajua lähteä ajoissa synnyttämään, ja molempien lasten kohdalla jouduimmekin kiiruhtamaan autosta suoraan synnytyssaliin. Absurdi pelko on muuttunut siis jo kahdesti todellisuudeksi – monen tekijän summana, joista merkittävimpiä ovat olleet ruuhkautuneet synnytyssairaalat ja resurssien puute.

Jälkikäteen on toki helppo naureskella kätilön sanoille puhelimessa: ”Kun nämä kaikki neljä sairaalaa ovat nyt täynnä, niin olisi tosi hyvä, jos et synnyttäisi tänään.”

Lue myös:

• Havaintoja vanhemmuudesta ja supervoimista
• Luetuimmat vauvavuoden jutut- lukupaketti vauvaperheille

Psssst. Äijä-äidin löydät Instagramista , Facebookista – ja nyt myös TikTokista!