”Alivoimaa pelaavat usein työteliäät, puolustusvoittoisemmat pelaajat – – ja heitä kutsutaan muun muassa ’työmyyriksi’ ja ’puurtajiksi’. – – Alivoimalla olevan joukkueen ensisijainen tarkoitus on estää vastustajajoukkueen maali.” (Wikipedia: Erikoistilanteet jääkiekossa)

Viikonloput töissä

Monissa perheissä alkava viikonloppu tarkoittaa kiireettömiä aamuja ja yhdessä vietettyä aikaa. Meillä viikonloput merkitsevät yleensä koti- tai vieraspelejä.

Kotipeli-viikonloppuina saamme tavallisesti nauttia joko pitkistä aamuista tai yhteisistä illoista koko perheen voimin. Silloin mekin viikonloppuilemme: Viivytämme heräämistä sängyssä löhöillen. Paistamme croisantteja aamiaispöytään. Teemme retken. Saunomme ja tilaamme pizzaa. Vieraspeli-viikonloppuina isä on puolestaan reissussa yhden tai kaksi päivää, ja kotona tehoillaan alivoimalla.

Rauhallisena kotipeliaamuna ehtii avata Hesarinkin.

Alivoimaa kotona

Alivoima-viikonlopuissa ei sinällään ole mitään kamalaa. Niihin asennoituu kuin normaalia rankempiin työpäiviin. Tavoitteena on pitää oma maali puhtaana, eli katastrofit loitolla, ja keskittyä perusasioihin.

Kun tiedän, että olen päiväkodin vapaapäivinä yksin lasten kanssa, jemmaan jääkaappiin helppoa ruokaa, varaan rutiineihin normaalia enemmän aikaa ja suunnittelen päivään omaa olemista keventävän spesiaaliohjelman: retken, leikkikamujen tapaamisen tai vaikka sormiväri-iloittelun. (Onnea on suuri kylpyhuone, jonka saa suihkutettua puhtaaksi!) Normaalisti kaikki sujuu ongelmitta, mutta jos olosuhteet pääsevät yllättämään, asetelma kääntyy nopeasti päälaelleen.

Heräsimme valkeakuuraiseen aamuun.

Mennyt viikonloppu oli vauvan syntymän jälkeen ensimmäinen, jolloin isä lähti pidemmälle pelireissulle. Soolovanhemmuuteni alkoi lauantaina herättyämme ja päättyi sunnuntaina lasten mentyä nukkumaan. Kuinka ollakaan, myös vauvan rotarokote osui saman viikon loppuun ja teki yllätyshyökkäyksensä juuri alivoimapäiviksi.

Mutta onneksi lapsillamme on ihanat isovanhemmat! Ja onnekseni olin sattunut sopimaan yökyläreissun omien vanhempieni luokse muistamatta koko rokotetta.

Se pelasti paljon. Juuri koliikista toenneen vauvamme rotaitku nimittäin alkoi työmatkaa edeltäneenä yönä ja päättyi puoli tuntia ennen isän kotiinpaluuta.

Yökylään isovanhemmille

Lauantaiaamuna heräsimme valkeakuuraiseen pakkasaamuun esikoisen hurratessa sängyssään: ”Tänään mennään yökylään!” ja vauvan vatsan aloitellessa aamukouristuksiaan. Istutin esikoisen ikkunan ääreen ihmettelemään valkoista maailmaa ja laskemaan pihalla pomppivia pupujusseja samalla, kun laitoin vauvan valmiiksi. Edellispäivän puuroa oli jäänyt sopivasti yli, joten aamiainenkin hoitui helposti. Päivän ensimmäinen uhmakohtaus (= kaksi itkevää lasta) tuli vasta ulkovaatteita pukiessa.

Hentoinen lumivaippa ja kirpeä pakkassää tekivät aamupäiväulkoilusta kuitenkin sellaisen seikkailun, että siinä unohtuivat niin itkut kuin uhmakärttyilytkin. ”Se on kylmää!” totesi esikoinen moneen otteeseen lunta tutkiessaan, eikä olisi millään malttanut pitää hanskoja käsissään. Ja kun lumen ihmettelyyn uuvahtanut esikoinen kellahti päiväunille, kamojen pakkaaminen ja auton lastaaminen hoituivat rotapotilas kantorepussa. Sitten oltiinkin jo tien päällä…

Esikoinen on jo niin tottunut vauvamme itkun ääneen, että nukahtaa sen tuudittamana niin päivänokosille kuin yöunille. Eikä mahani päällä vaikeroivan nyytin nyyhke tunnu häiritsevän edes iltasatuhetkeä. Silti yökylässä oli ihana saada keskittyä esikoisen kanssa olemiseen myös ilman itkun ääntä – ja tietää, että samaan aikaan vauvaa heijattiin ja hyssyteltiin osaavissa käsissä. Kiitos lisäkäsien, pääsin illalla esikoisen nukahdettua vielä yksin saunomaankin. Ja mikä parasta, jokin maailmankaikkeuden mahti väänsi rotaitkun off-asentoon yön ajaksi! Sain nukkua.

Kotiinpaluuiltana uhma tuli kylään. Niinpä juoksin koiran iltalenkillä karkailevan esikoisen perässä itkeviä vaunuja työntäen, siivosin iltapalat keittiön seiniltä ja petasin patjan ympäriltä revityt lakanat kolmesti uudelleen esikoisen sänkyyn. Uhma on kovin epäkohtelias vieras, mutta tajusi sentään iltayhdeksän jälkeen lähteä matkoihinsa. Silloin unta vastaan taistellut, totaalisen yliväsynyt esikoinen kiipesi ”sykkyyn” sydäntäsärkevästi nyyhkien ja vauvakin alkoi tyyntyä rotaitkustaan. Siinä me olimme, kolme väsyneen onnellista yhdessä.

Ensimmäisestä alivoima-viikonlopusta selvitty

Loppujen lopuksi selvisimme ensimmäisestä alivoima-viikonlopustamme varsin kivuttomasti. Esikoiselle jäi päällimmäisenä mieleen se, että hän pääsi kylpyyn isoon ammeeseen ja näki junia: ”Yy, kaa, koo, nee, viisi junaa! Junan pilli soi, sanoo TUUT TUUT.” Sunnuntai-iltana sylistäni omaan sänkyyn siirtyessään hän kuitenkin tuumasi: ”Kohta isu tulee kotiin, mä oon jo nukkumassa. Aamulla herään ja huudan: ’Isu on tullut kotiin! Huraa, tittidii!”

Alivoimalla hyvä, koko joukkueen voimin paras!

”Äiti, Mante-vauva itkee. Masu on kipee”, esikoinen huomauttaa, kun en heti ehdi reagoida vauvan itkuun. Tuore isoveli ehtii itkijän luo ensin, ottaa kädestä kiinni ja lohduttaa: ”Ei hätää Mante-vauva. Kun masu on kipee, tee kuperkeikka!”

En olisi villeimmissä toiveunissanikaan voinut kuvitella, miten hyvät isovelitaidot 2,5-vuotiaalle voi kehittyä kahdessa kuukaudessa. Olin varautunut viikkoja kestäviin kiukunpuuskiin ja mustasukkaisuuskohtauksiin sekä siihen, että suurin osa yksinoloajastani kahden lapsen kanssa kuluisi vauvan varjeluun. Olihan temperamenttinen esikoinen tottunut saamaan jakamattoman huomioni vietettyäni hänen kanssaan kotona yli kaksi vuotta.

valmistautumista vauvan tuloon

Valmistauduimme uuden vauvan tuloon puhumalla, ihmettelemällä ja lukemalla yhdessä esikoisen kanssa. Hyviksi lukukokemuksiksi osoittautuivat ainakin Fiksut faktat -sarjan ”Mistä vauvat tulevat” -luukkukirja sekä paraskirjani-sivustolta tilattu yksilöity satu ”[Nimi] on kohta isoveli”. Vauva oli siis iso osa elämäämme jo kuukausia etukäteen, vaikka elelikin vielä vatsanahan toisella puolella.

Nämä kirjat auttoivat paljon vauvan tuloon valmistautumisessa!

Lopulta esikoisemme joutui kuitenkin kasvamaan isoveljeksi kirjaimellisesti yhdessä yössä. Hän heräsi aamulla sängystään ja huomasi, että vanhempien sängyssä nukkuivatkin isovanhemmat. Onneksi olin juuri edellisiltana jutellut hänen kanssaan siitä, että niin voi käydä, ja yhden yön mittainen yökyläily-harjoituskin oli ehditty tehdä. Sairaalareissun venyttyä neljän päivän pituiseksi esikoinen joutui kuitenkin kasvamaan hetkessä aika lailla.

isoveljeksi muuttuminen voi ottaa koville

Vaikka olen itse isosisko ja perheen vanhin lapsi, ei minulla ole muistikuvia isosiskoutumisesta tai siitä, miten järisyttävä ja kaiken mullistava kokemus se ensimmäiselle lapselle on. Muuttuuhan kaikki totuttu hetkessä aivan toisenlaiseksi, kun oma paikka perheen vauvana riistetään kertarysäyksellä. Sen täytyy olla hirvittävä kriisi pienelle ihmiselle! Ei ihme, jos muutos aiheuttaa pienempää tai suurempaa oireilua.

Ensimmäisinä päivinä kotiutumisen jälkeen meilläkin vaikutti siltä, että pelkoni olivat osuneet oikeaan. Yhdellä hetkellä kaikki oli hyvin: Esikoinen halusi syöttää vauvaa tuttipullolla tai ylpeili vauvalta saamallaan isoveli-lahjalla. Ja hetkeä myöhemmin ei enää ollutkaan! Vaikka neuvolasta lohduteltiin, että vanhemmat sisarukset purkavat pahan mielensä yleensä äitiin, meillä tähtäimessä oli äidin läimimisen rinnalla myös vauvan eliminoiminen. Ensimmäistä kertaa ymmärsin, että pyörillä kulkevat ensisängyt onkin oikeastaan tarkoitettu lapsiperheeseen syntyvien vauvojen turvasatamiksi!

Pyörällinen ensisänky muuttui entistä tarpeellisemmaksi toisen lapsen kohdalla.

Vaihe kesti kuitenkin vain joitakin päiviä. Vähitellen vauvaan ja äidin imetyshetkiin kohdistuvat kiukunpuuskat vähenivät ja korvautuivat isoveljen ylpeydellä:

”Mante-vauva juo tissimaitoo. Ei saa juoda isoo maitoo. Mä juon isoo maitoo.”

”Mante-vauva ei osaa käydä potalla. Ei osaa istua. Kun Mante-vauva osaa, mä opetan.”

Sitä paitsi, vauva osoittautui esikoisen silmissä nopeasti hauskaksi veijariksi, joka tanssii musiikin tahdissa jaloillaan sätkien, nauraa yhdessä isoveljen kanssa ja mikä tärkeintä – PAUKUTTELEE! Ja paljon! Kun aloimme värittää arkea vielä satunnaisilla isovelietuuksilla, esikoinen huomasi jäävänsä uudessa roolissaan sittenkin voiton puolelle. Pääseehän hän aika ajoin muun muassa uimahalliin, jonne vauvalla ei ole vielä mitään asiaa. (Ja siellä saa uinnin päätteeksi jäähilejuomaa!!!)

jo kuukausi on taaperolle ikuisuus

Vaikka uuden perheenjäsenemme syntymästä on vasta kaksi kuukautta, esikoinen on uuteen rooliinsa jo niin tottunut, ettei hän tunnu enää edes muistavan aikaa ilman vauvaa. Sen hän kyllä muistaa, että äidillä oli joskus maha. Ja että mahassa asui vauva. Ja tuo sama vauva on nyt tullut mahasta ulos. Silti esikoinen on yhdessä asiassa järkähtämätön: Mante-vauva on ollut olemassa aina – ihan niin kuin isoveljensäkin. Joku totuus taitaa olla vanhassa viisaudessa, että taaperon ikuisuus yltää kahden viikon päähän…

Kun esikoinen lähtee aamuisin päiväkotiin, hän säntää juuri ennen lähtöä halimaan vauvan, antaa pusun ja pitää hetken kädestä. Äiti saa tyytyä pelkkiin heippoihin ja vilkutukseen. Ihmiset tärkeysjärjestykseen – turhiin halailuihin kun ei enää nykyään ole aikaa. Vaikka kyllä esikoisen lähtöheipatkin jäävät aina mieltä lämmittämään.

”Moi moi! Nähdään pian! Tullaan takas!”

Ylpeä isoveli ohjaksissa