Hae
Äijä-äiti

Koira lasten armoilla – mitä kuuluu Pasi?

Jääkaapin ovi käy, sitten kuuluu foliopakkauksen rapinaa. Kahdelta tuo ääni ei jää koskaan kuulematta ja tunnistamatta. ”MAKSALAATIKKOA!” kiljuu olohuoneesta rynnistävä esikoinen innoissaan, ja heti perään portaikostakin kuuluu tuttu rapina. Pasi on herännyt päiväuniltaan maksalaatikon kutsuun.

Cairnterrierimme Pasi juhli vastikään 11. syntymäpäiväänsä. Esikoinen huolehti hyvissä ajoin etukäteen, että synttäritarjoiluna olisi varmasti maksalaatikkoa ja jäätelöä – ja niin paljon, että niistä riittäisi päivänsankarin lisäksi muillekin. Näin myös tapahtui. Koira ja esikoinen olivat silminnähden tyytyväisiä juhla-ateriaan.

Vauvan syntymä on koirallekin iso muutos

Pasi on viime vuosien aikana joutunut kokemaan melkoisen mankelin. Kun se puolitoistavuotiaana muutti meille, läpikävimme pitkät koulutusrupeamat (koirankorjaukseksi sitä muistaakseni kutsuttiin), sillä Pasi oli elänyt koko alkuelämänsä koiralaumassa, eikä osannut tehdä yksilönä aina kovin hyviä ratkaisuja. Korjausliikkeet kuitenkin tuottivat tulosta, ja monta vuotta Pasi sai nauttia leppoisan aktiivisesta elämästä, jossa sille riitti tilaa, aikaa ja huomiota.

Mutta sitten tuli vuosi 2018 ja mankeli hyrähti käyntiin. Jo raskauden alkuvaiheessa Pasi otti tavakseen tulla mahalleni köllöttelemään, kunnes kumpu kasvoi niin suureksi, että touhu alkoi muistuttaa vuorikiipeilyä. Sairaalakassiin Pasi teki pesän jo kauan ennen h-hetkeä ja seurasi vaappuvaksi muuttuneita askeleitani huolestuneena perässä.

Synnytyssairaalasta Pasille lähetettiin vaippatervehdys, jotta uuden tulokin hajut tulisivat heti tutuiksi. Shokki se oli silti. Paikka äidin sylissä oli viety, kodin hiljaisuus rikottu itkulla ja metelöinnillä ja kaikki nurkat täytetty uudella roinalla, jolla ei kuitenkaan saanut leikkiä. Eikä siinä vielä kaikki – kun uusi mini-ihminen lähti liikkeelle, sen elämäntehtävä tuntui olevan koirankarvojen kiskominen.

Pahimpaan järkytykseen auttoivat kuitenkin aika ja pöydän alle putoilevat todisteet sormiruokailun alkamisesta. Jossain vaiheessa Pasi huomasikin saaneensa uuden leikkikaverin, joka jaksoi reuhata ja heitellä palloa paljon pidempään kuin kukaan koskaan aiemmin. Lenkkikilometritkin olivat lisääntyneet mukavasti. Paitsi että sitten tuli vuosi 2020 ja sama karuselli alkoi uudelleen!

Kaksi menee siinä missä yksikin

Manten syntymä ei ollut Pasille enää samanlainen järkytys kuin esikoisen syntymä aikoinaan. Se tuntui ottaneen asenteekseen, että kaksi menee siinä, missä yksikin. (Minäkin kokeilin – ei toiminut.) Tuntui kuin koira olisi oppinut ajattelemaan: ”Se on vain VAIHE.” (Tämän opin minäkin!)

Turkinkiskonnan alkaessa Pasi etsi itselleen päiväunipaikkoja korkeammalta, ja vauvan opittua kiipeämään se alkoi nukkua nokoset eri kerroksessa. Ruoka-aikaan koira oppi asettumaan vauvan syöttötuolin juurelle. Esikoiselta kun ei enää putoillut oikein mitään. Vain se Pasia on erityisesti kismittänyt, ettei vinkuleluilla saa riehua pikkupoikien mentyä nukkumaan – silloin olisi paras hetki leikille!

Kotimme vauvavuosien aikana esikoinen ja koira ovat yhteenhitsautuneet. Öisin Pasi tykkää vallata itselleen esikoisen säkkituolin tämän sängyn vierestä. Päiväkodin edustalla Pasilla on oma puunrunkoparkki, johon sidottuna se odottaa, kun esikoinen käydään hakemassa. Hihnassa talutettaessakin se tottelee kolmevuotiastamme yllättävän hyvin. Esikoiselle on jo kehittynyt komentoääni.

Yhdestä asiasta Pasi kuitenkin olisi valmis luopumaan: nimittäin juoksulenkeistä kanssani niin, että esikoinen paahtaa edellä menemään potkupyörällään. Hikipäissä juokseminen ei ole koiria varten, jos Pasilta kysytään. Se ei ole koskaan ollut rehkimiseen taipuvainen. Kauriitakin se jahtaa viisi loikkaa ja lopettaa sitten, ettei kulu turhaa energiaa.

Vanha koira on sympaattinen otus

Ensimmäinen cairnterrierini eli yli 16-vuotiaaksi. Se oli läpi elämänsä rodun tyypillinen edustaja: aktiivinen, sosiaalinen ja energiaapursuva. Pasi sen sijaan on ollut nuoresta asti rauhallinen, laiska ja mukavuudenhaluinen. Se ei voi sietää muita poikakoiria korttelissaan – kaduille mahtuu vain yksi macho kerrallaan – mutta tytöistä vanhalla pojalla menee vieläkin pää ihan sekaisin.

Pasin tavassa vanheta on kuitenkin paljon samaa ensimmäisen koirani kanssa. Täytettyään kymmenen Pasi alkoi muuttua aiempaa leikkimielisemmäksi. Se löysi teini-iän myrskyissä hylkäämänsä lelut uudelleen ja alkoi tehdä komeampia loikkia kuin koskaan aiemmin. Esikoisen riehaantuessa Pasi tempautuukin herkästi tunnelmaan mukaan.

Vauhdin vastapainona välillä on mukava käydä vähän hitaalla. Iltapissalle hiippaillessaan Pasi saattaa unohtua pitkäksi aikaa terassille maailman tuoksuja nuuhkimaan niin, että ulkoilun varsinainen tarkoitus on unohtua unohtua. Eikä yhä pidemmiksi muuttuvilta päiväunilta aina jaksaisi herätä ollenkaan – etenkään sadesäällä. Silloin ei huvittaisi myöskään ulkoilla. Pasilla onkin tapana ampaista sateella ulko-ovelta karkuun ja piiloutua lavuaarikaapin alle. Kurakeleillä kiroankin, kun sinne tänne sinkoilevaa vauvaa ja taaperoa uloslähtöön valmistellessa pitäisi juosta vielä pakenevan koirankin perässä.

Kun maksalaatikkovuoka on nuoltu viimeistä murenaa myöten, on lahjojen vuoro. Paketeista löytyy pientä hyvää ja pari uutta vinkulelua. Silmänräpäyksessä ne ovat molemmat kadonneet. Pasi seisoo polleana sohvalla piipittävä koripallo suussaan. Toinen leluista kuuluu liikkuvan kohti portaikkoa. Mante-vauva on napannut sen suuhunsa Pasin mallin mukaisesti ja konttaa menemään kurnuttava vinkulisko suupielistä pilkottaen.

Samaa laumaa kaikki!

Lue lisää aiheesta koira lapsiperheessä:

Kellarimököttäjä ja koirankarvankiskoja – koira vauvaperheessä

Päivä, jolloin vauva lähti kävelemään

Oli perjantai. Juttelin kylään tulleen ystäväni kanssa keittiössä. Mante kaiveli hedelmäsoseita esiin kehnoksi osoittautuneesta kätköpaikasta, valitsi mangostruutin ja ojensi sitä minulle.

”Se on välipala”, huomautin. ”Kohta syödään lounasta.”

Itsepintaisesti Mante kuitenkin yhä heilutteli löytämäänsä mangostruuttia, nousi valintansa vakuudeksi jaloilleen ja käveli struutti kädessä luokseni. Se oli hänen ensikävelynsä. Vauvamme (11,5 kk) oli muuttunut silmänräpäyksessä taaperoksi.

En muista esikoisen ensiaskelia. Hän piti meitä pitkään jännityksessä: tallusteli puoli vuotta tuen varassa ja oli jo puolitoistavuotias lähtiessään kävelemään. Mutta vain viikko ensiaskelistaan hän oppi jo juoksemaan. Sen muistan – ja hämmennykseni!

Esikoisen kävelemään lähtemisen ajankohta tuntuu kuitenkin näin jälkikäteen ajateltuna täydelliseltä. Ensinnäkin, hänen ymmärryksensä maailmasta ja sen lainalaisuuksista oli ehtinyt kypsyä verraten enemmän kuin alle vuoden ikäisellä Mantella. Esikoinen esimerkiksi ymmärsi, etteivät rappuset, pöydänpäälliset ja sohvan selkänoja ole parhaita paikkoja tuoreen taidon treenaamiseen. Mante siirtyi näihin sirkushuveihin pari päivää kävelemistä harjoiteltuaan.

Toiseksi, esikoisen yöunet ehtivät hetkeksi rauhoittua ennen kuin liikkellelähteminen teki niistä taas karusellia. Me vanhemmat lyhensimme univelkojamme, mikä pelasti paljon, sillä esikoisen myöhempi unissakävelyvaihe oli rajumpaa sorttia. Manten kehitysvaiheet puolestaan ovat seuranneet toisiaan niin kiivaalla tahdilla, että edellisestä kunnon yöstäni on tänään 1 vuosi ja 8 päivää. Kolme tuntia yhtämittaista unta olen nukkunut viimeisten kuuden viikon aikana kahdesti. Mutta ehkäpä yöt pian helpottavat nyt, kun Mante on saanut maailman ja askeleet haltuunsa.

”Äitiii, Mante kävelee taas pöydällä!” esikoinen huutaa olohuoneesta. Onneksi isoveli on ottanut asiakseen toimia veljensä henkivartijana. Nytkin ehdin hätiin juuri, kun taidoistaan hurmioitunut vauva on putoamassa pöydän reunalta.

Mantea naurattaa! Tämä uusi leikki on sangen verraton. Sen nimi on ”catch me if you can”.

Lue myös:

Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista , Facebookista – ja nyt myös TikTokista!