Touhua ja tekemistä joulunodotukseen – mitä joulukalenteriin?
0Ensinnäkin, STOP kummilapset perheineen! Älkää lukeko eteenpäin, etteivät joulunodotuksen yllätykset paljastu. Tänäkin vuonna olen nimittäin tehnyt kullekin kummilapsistani oman touhujoulukalenterin heidän toiveidensa ja kiinnostuksenkohteidensa inspiroimina. Tässä tällä kertaa keksimiäni ideoita, mitä joulukalenteriin voi kätkeä!
Valmiit joulukalenterit odottelemassa toimitusta eteenpäin
Kuusi kalenteria
Tänä vuonna kalentereita valmistui jo kuusi, sillä nuorinkin kummilapsistani on kasvanut kalenteri-ikään. Nuorimmalle tein kierrätysaiheisen kalenterin: taikasäkin, josta saa nostaa aarteen joulunodotuksen joka päivänä. Suurin osa aarteista oli omille lapsilleni suurta iloa tuottaneita kirjoja tai tavaroita (esim. villasukat, kylpylelu), joista he ovat kuitenkin jo kasvaneet ohi.
Vanhin kummilapsistani, varsin tuore koiranpennun omistaja, sai luonnollisesti koira-aiheisen kalenterin. Prinsessakalentereita mahtui joukkoon parikin, sillä pikku-prinsessat sellaisia itse toivoivat. Lego-fanin kalenterista muotoilin legopalikan ja yhteen perheeseen lähti kalenteri, jonka kyljessä kulkee junarata, jota pieni veturi puksuttaa.
Kalentereiden punaisen langan muodosti tänä vuonna runomuotoon kirjoitettu joulusatu, johon myös osa luukkujen sisällöistä liittyi.
Karkkiprinsessan aarrearkku on enää timantteja vailla
Minne lie tämä juna puksuttaa?
Kuninkaallinen joulukalenteri vaatii tietysti yleviä kankaita ja sulkia!
Mitä luukuista löytyy?
Yritän aina koostaa kummilasten kalentereiden sisällöt niin, ettei kotiin kertyisi niiden myötä hirveästi uutta muovikrääsää, vaan että lapset saisivat touhua ja tekemistä joulunodotukseen. Toki yritän kullekin toteuttaa myös jokusen toiveen, mahdollisuuksien mukaan.
Koska kummilapset ovat saaneet kalenterit jo useampana vuonna, toiveetkin ovat usein hyvin maltillisia, esimerkiksi suosikkijuttuja edellisistä kalentereista. Tänä vuonna toivottiin muun muassa eskaritehtäviä, kimaltavia askartelutarvikkeita, askartelusettejä, palapelejä, kynsitarroja, suklaata ja legoja.
Tämän vuoden erityisjuttuna hommasin kalentereihin teatterinaamioita, joita lapset saavat itse värittää ja koristella. Kunkin kalenteriin sujahti myös crocseihin kiinnitettävä jibbitz-koriste, mausteiden tunnistustehtävä (tuoksun perusteella) sekä ohje neilikka-appelsiiniin tekoon. Isommille kummilapsille löysin myös näkymätöntä mustetta sisältävät salapoliisikynät, joissa on kynänjäjen näkyviin tuova valo.
Arvaatteko, mikä näissä kalentereissa on parasta? Paitsi että olen saanut päivittää kummilasten kuulumiset kalentereita tehdessä ja viedessä, yleensä kuulen kummilapsista useampaan otteeseen myös joulukuun aikana, kun he availevat kalentereitaan. Omien ruuhkavuosien aikana saan silti olla heille yhden kuukauden ajan intensiivisesti läsnä – ainakin kalenterin muodossa!
Lue myös:
- Tonttuovesta se alkoi – meille muutti tonttu!
- Touhujoulukalenteri – erilainen lahja lapselle
- Lettuja ja laturetkiä – millaista on viettää joulu Lapissa?
Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista ja Facebookista – ja nyt myös TikTokista!
Koiranpennun omistajan kalenteri vaatii vielä aimo satsia tassunjälkiä…
Ai mistä päättelit tämän kalenterin saajan pitävän legoista?
Työmaa – eväiden kera tietenkin!
Helsingin Kaupunginteatterin Veljeni Leijonamieli on kuin kaunis ja koskettava leikki
Kaupallinen yhteistyö: Helsingin Kaupunginteatteri
Olin ehkä yhdeksän kokiessani yhden elämäni säväyttävimmistä lukukokemuksista: Astrid Lindgrenin Veljeni Leijonamieli oli valikoitunut sattumalta kirjastosta mukaani. Tuon sattuman myötä tutustuin Joonataniin, Korppuun ja Nangijalaan, tarinaan elämästä ja kuolemasta, vilpittömästä veljeydestä ja rehdistä rohkeudesta. Kansien väliin oli vangittu jotakin niin sykähdyttävää, että muistan ensilukemisen kokemuksen vieläkin. Tuon päivän jälkeen kannoin kirjan kirjastosta kotiin vielä aika monta kertaa uudelleen.
Olinkin vilpittömän innoissani, kun kuulin Helsingin Kaupunginteatterin tekevän tarinasta näytelmäversion. Veljeni Leijonamieli sai ensi-iltansa teatterin suurella näyttämöllä 17.10.2024 ja minulla oli onni nähdä se vain pari viikkoa myöhemmin.
Helsingin Kaupunginteatteri – Veljeni Leijonamieli – Kuvassa Mikko Kauppila, Alexander Wendelin – Kuva Otto-Ville Väätäinen
Tarina veljeydestä ja rohkeudesta
”Nyt me kerromme tarinan veljeksistä, Kaarle ja Joonatan Leijonasta, ja siitä kuinka heistä tuli Leijonamieliä. Tämä tarina on niin kuin satu, ja vähän myös kummitusjuttu, mutta kaikki on kuitenkin totta.”
Veljeni Leijonamieli on Astrid Lindgrenin fantasiasatuklassikko kuoleman kohtaavista veljeksistä. Herkkä ja isoveljeään ihaileva pikkuveli, Korppu, on ollut sairas koko ikänsä ja hänen kuolemaansa on osattu odottaa. Touhukas ja auttavainen isoveli Joonatan puolestaan menehtyy yllättäen pelastaessaan pikkuveljeään tulipalosta.
Yhdessä veljekset päätyvät kuoleman tuolle puolen, kauniiseen Nangijalan maahan, josta pahuus on ottanut vallan. Tengil joukkoineen sortaa Nangijalan kansaa lohikäärme Katla aseenaan. Yhdessä veljekset taistelevat hyvyyden puolesta, pahuutta vastaan, ja samalla myös pelokkaasta Korpusta kasvaa rohkea Leijonamieli.
Näytelmässä veljeksiä esittävät Alexander Wendelin ja Mikko Kauppila valloittavat rooleissaan. Siinä missä Kauppila tavoittaa Joonatanin elämänmyönteisen rohkeuden, Wendelin on uskottava nuori ja epävarma Korppu, jonka kehittymistä Nangijalan sankariksi on ilo seurata. Wendelin ja Kauppila loihtivat lavalle tutun veljeskaksikon, lapsuuteni sankarit olemukseltaankin häkellyttävän samankaltaisina, jollaisiksi heidät aina kuvittelin. Ja miten kauniiksi veljeyden rihma heidän punomanaan rakentuukaan!
Helsingin Kaupunginteatteri – Veljeni Leijonamieli – Kuva Otto-Ville Väätäinen
Nukketeatterin ja liikkeentunnun taikaa
Veljeni Leijonamieli ei ole tarina kaikkein kesyimmästä päästä, mutta pelottavimpia kohtauksia on etäännytetty lavalla nukketeatterin keinoin. Heini Maarasen loihtimat erikokoiset ja -tyyppiset nuket ovat paitsi nerokkaan kekseliäitä, myös esiintyjäkaartin toimesta taidokkaasti ohjailtuja.
Tengilin sortojoukot ovat saaneet kasvottomien ja värinsä menettäneiden vaahtomuoviukkojen hahmon. Korppu ja Joonatan puolestaan muuttuvat tiukoissa paikoissa sympaattisiksi näköisnukeiksi. Esimerkiksi Korpun sukeltaessa pimeään ahtaaseen luolaan, pelottavan matkanteon hoitaa nukke, jonka liikekieli onnistutaan säilyttämään häkellyttävän samankaltaisena Wendelinin tulkinnan kanssa. On vangitsevaa seurata, miten näyttelijöiden yhteispeli luo nukkehahmojen liikekielen ja matkanteon tunnun moninaisissa maastoissa pienimpiä yksityiskohtia myöten.
Helsingin Kaupunginteatteri – Veljeni Leijonamieli – Kuva Otto-Ville Väätäinen
Upeita ovat myös uljaat eläinhahmot, esimerkiksi Korpun ja Joonatanin hevoset Rimma ja Fjalar, kainalosauvaraajoillaan kirmaavat sudet tai vapauden puolesta liihottavat origamikyyhkyt. Niiden toteutus on raikkaan kekseliäs, kuin lasten leikeistä temmattu, ja luo mahdollisuuksia näyttäville koreografioille sekä liikekielestä syntyvälle huumorille.
Pyörivä lava geometrisine muotoineen ja koreografisine oivalluksineen tukee illuusiota matkanteosta, jota tarinassa on paljon. Eteen piirtyvät laaksot ja vuoristot, joilla kiidetään, laukataan ja kiipeillään. Mukana lavasteissa pyörii myös näytelmän ällistyttävä muusikko, Senni Valtonen, jonka soitinrepertuaari tuntuu loputtomalta: Valtonen soittaa esityksen aikana muun muassa konserttikanteletta, pianoa, avainviulua, kansanhuiluja, klarinettia, harmonikkaa, säkkipilliä ja 16-kielinen kannelta.
Helsingin Kaupunginteatteri – Veljeni Leijonamieli – Kuva Otto-Ville Väätäinen
Helsingin Kaupunginteatteri – Veljeni Leijonamieli – Kuva Otto-Ville Väätäinen
Muutakin kuin satua ja nostalgiaa
En muista, että Veljeni Leijonamieli olisi lapsena tuntunut pelottavalta lukukokemukselta. Kutkuttavan jännittävä se kyllä oli ja kiehtovalla tavalla hurja, mutta ei pelottava. Teatterisalissa istuessa huomasin kuitenkin yllättyväni siitä, miten paljon julmuutta ja väkivaltaa tarinaan sisältyi. Vaikka nukkejen käytöllä pehmennettiinkin tarinan hurjimpia kohtia, omille, herkille lapsilleni (4 ja 6v) katselukokemus olisi ollut vielä liian pelottava.
Esitystä suositellaankin yli 9-vuotiaille. Silti yleisön joukossa tuntui olevan paljon nuorempaakin väkeä. Kun lavalla suoritettiin teloituksia, vilkaisin epäröiden ympärilläni istuvia pikkukatsojia. Rautahermoiset juniorit eivät kuitenkaan olleet tapahtumista moksiskaan vaan tuntuivat ainoastaan nauttivan sadun imusta – lienevätkö Lindgreninsä lukeneet?
Jos olinkin kuvitellut istuvani teatterinpenkkiin matkustaakseni taidokkaalle nostalgiamatkalle lapsuuteen, esityksen päätyttyä huomasin sen ravistelleen muutenkin. Mennyt kaksi ja puolituntinen oli ollut samaan aikaan jotain niin julmaa, koskettavaa ja kaunista! Vaikka Veljeni Leijonamieli on ”kuin satu, ja vähän myös kummitusjuttu” pitää myös johdantontosanojen loppukaneetti paikkansa: Yli 50 vuotta sitten kirjoitetussa tarinassa on jotakin hyvin tuttua ja ajankohtaista myös meidän aikaamme vasten peilaten.
”Kaikki on kuitenkin totta.”
Helsingin Kaupunginteatteri – Veljeni Leijonamieli – Kuva Otto-Ville Väätäinen
Lue myös:
- 10 hyvää syytä ryhtyä vanhemmaksi – 10 syytä, miksi tarvitsemme lapsia
- Lasten kanssa metsässä – Miten retkeilijöitä kasvatetaan?
- Mihin Suomen lapset katosivat? – Avoin kirje päättäjille
- Viisi asiaa, jotka ovat yllättäneet perhe-elämässä
Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista ja Facebookista – ja nyt myös TikTokista!