Meille odotetaan joulun aikaan kolmatta lasta! Omassa lapsuudessani kolmen lapsen perheet olivat normi. Sellaisessa perheessä minäkin vartuin, samoin kuin valtaosa kavereistani. Mahduimme helposti tavallisen auton takapenkille ja lomareissuilla hotellihuoneeseen. Vesipuiston perhepakettikin sisälsi pääsyliput viidelle. Nykyään moni asia on toisin. Kolmas lapsi on tilastopoikkeama – mutta miksi?

Miksi kolmas lapsi on nykypäivänä tilastopoikkeama?

Haaveita kolmannesta lapsesta

Kahden lapsen perhe tuntuu olevan nykypäivän normi. Se näkyy niin odotuksissa kuin käytännön asioissa: Perhepaketit on tarkoitettu useimmiten kahdelle aikuiselle ja kahdelle lapselle, hotellien perhehuoneet on mitoitettu neljälle, eikä auton takapenkillekään saa mahdutettua kuin kaksi turvaistuinta ilman melkoista salapoliisityötä. Myös julkinen keskustelu nostaa esiin monilapsisen perhe-elämän kaaosta ja siihen liittyvää problematiikkaa – aivan kuin elämä muuttuisi sitä haasteellisemmaksi, mitä useampi lapsi perheeseen siunautuu.

Jostain syystä minulle ja puolisolleni kolmilapsisten (tai sitä suurempien) perheiden meno on näyttäytynyt kovin toisenlaisena, kun olemme sivusta seuranneet lähipiirimme ”suurperheiden” elämää. Kaaosta ei käy kieltäminen. Se on osa lapsiperhearkea. Suurperheiden meininki vaikuttaa kuitenkin monesti kaiken sekoilun ja sähläämisen keskellä huomattavan hyväntuuliselta ja rennolta. Vanhemmilla tuntuu olevan kyky sietää ympäröivää hyrskynmyrskyä, suhtautua yllätyksiin huumorilla ja poimia nopeasti kaiken tapahtuvan keskeltä juuri ne sanat ja tilanteet, joihin kannattaa puuttua. Monesti mietinkin, päteekö perhe-elämään sama totuus kuin huolehtimiseen: Kun huolia ei ole, murehtii herkästi kaikenlaista turhaa. Kun ympärillä tapahtuu paljon, kirkastuu se, mihin kannattaa keskittyä.

Kaaoksellisen leppoisa elämän pohjavire on vaikuttanut meistä houkuttelevalta ja tavoittelemisen arvoiselta. Emme ole koskaan tehneet minkäänlaista suunnitelmaa sen suhteen, montaako lasta toivoisimme. Elämä on opettanut, ettei se usein edes ole omissa käsissämme. Jos vielä mahassani majaileva kuopuksemme lasketaan lukuun, olemme odottaneet kolmea lastamme yhteensä yhdeksän vuotta. Saatuamme esikoisemme ja suureksi yllätykseksemme vielä toisen lapsemme Manten, emme uskaltaneet edes ajatella, että meitä voisi joskus lykästää kolmannenkin kerran.

Elämä on opettanut, ettei lasten lukumäärä ole useinkaan omissa käsissämme. Sitä onnellisempia olemmekin kolmannesta tulokkaasta.

Kolme lasta – Kolme erilaista kokemusta

Olen kuullut sanottavan, että nykypäivänä ensimmäistä lasta ihastellaan, toisesta onnitellaan ja kolmas herättää hämmennystä. Kolmannen raskauden kohdalla olemmekin puolison kanssa usein naureskelleet, että ”oho” on ollut lähes yhtä yleinen reaktio kuin vilpitön onnittelukin. Onpa joku varovasti kysynyt sitäkin, oliko raskaus suunniteltu. Ilmiö paljastaa tämän päivän tottumuksen ja normit.

Lainkaan valehtelematta voin sanoa tämän olleen helpoin raskauteni alun pahoinvoinnista huolimatta. Ollessani ensimmäistä kertaa raskaana kaikki oli uutta ja vierasta ja olo usein epätietoinen. Toisen raskauteni aikaan esikoinen oli vauhdikas, kaikkialle sinkoileva taapero, ja loppuraskaus sijoittui kesähelteille ja odotukseen liittyi kaikenlaisia vaivoja. Tällä kertaa raskaus on tuntunut luontevalta osalta arkea ja elämää. Koen jo melko hyvin tietäväni, mitä kehossani tapahtuu ja mitä tuleman pitää. Tulevat isoveljetkin ovat seuranneet vauvan kasvua vatsassa äärimmäisen kiinnostuneina ja tulevaan valmistautuen. On itse asiassa ollut tavattoman ihanaa kokea raskausaika isompien lasten kanssa, tiivisti eri vaiheita yhdessä ihmetellen.

Vielä en uskalla arvuutella, millaiseksi arki muotoutuu. Sen tiedän, että heti joululoman jälkeen puolison lätkäkausi jatkuu ja vieraspelit kuljettavat häntä milloin minnekin, mikä tarkoittaa, että olen paljon itsekseni kolmen eri ikäisen lapsemme kanssa. Olen varma, että se vaatii totuttelua ja uuden opettelua. Toisaalta, tällä kertaa kolmestamme lapsestamme kaksi on jo hyvin omatoimisia verrattuna edelliseen vauvavuoteen, jolloin pikkuisia oli kaksi. Ja yksi asia, jonka tiedän aivan varmaksi on, että me opimme ja selviämme. Monesti huomaan jopa ajattelevani, että tästä tulee hauskaa!

Edellisen vauvavuoden aikaan molemmat lapsemme olivat pieniä.

Lue myös:

• 10 hyvää syytä ryhtyä vanhemmaksi – 10 syytä, miksi tarvitsemme lapsia
• Ja niin alkoi koulu – ekaluokkalainen perheessä
• Mihin Suomen lapset katosivat? – Avoin kirje päättäjille
• Viisi asiaa, jotka ovat yllättäneet perhe-elämässä

Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista ja Facebookista – ja nyt myös TikTokista!

Esikoinen oli jo pidemmän aikaa toivonut, että menisimme yhdessä teatteriin. Kun sitten huomasin, että Helsingin Kaupunginteatterin ohjelmistoon oli tulossa Mauri Kunnaksen samannimiseen lastenkirjaan perustuva musiikkinäytelmä Kuka kaappasi auringon, arvelin sopivan näytelmän löytyneen.

Mauri Kunnaksen Kuka kaappasi auringon sukeltaa Kalevalan tarinoiden maailmaan ja jatkaa näin jo vuonna 1992 ilmestyneen Koirien Kalevalan tassunjäljissä. Kun ahne Pohjolan akka Louhi saa päähänsä, että aurinko on puhdasta kultaa, päättää hän ryöstää sen taivaalta itselleen ja kalkuttaa siitä kasapäin kultarahoja. Liila Jokelinin ohjaamassa näytelmäversiossa sankariksi Väinämöisen rinnalle nostetaan pikku-Pirja (Inkeri Raittila), seppä Ilmarisen tomera ja touhukas pikkusisko, ja joitakin juonenkäänteitä lainataan myös Koirien Kalevalan sivuilta.

Helsingin Kaupunginteatteri – Kuka kaappasi auringon – Kuva: Saara Autere

Mukaansatempaavaa musiikkia ja näyttäviä koreografioita

Aavistukseni osuivat oikeaan: Kuka kaappasi auringon oli nappivalinta seitsemänvuotiaalle seuralaiselleni ja sai myös minut viihtymään. Penkissä pysyminen tosin oli paikoin hankalaa, sillä Studio Pasilassa esitetyn kaksituntisen näytelmän musiikit houkuttelivat lapsiyleisöäkin joraamaan mukana. Kun Väinämöinen tarttui kanteleeseensa, se muuttui mahtavaksi rokkisoittimeksi, jonka avulla upeaääninen Väinämöinen (Antti Timonen) otti lavan haltuun. Yhtä lailla nautin kuunnellessani Louhen (Sanna Saarijärvi) upeaa laulantaa hänen tummasävyisissä, jopa sinfoniallisissa sooloissaan. Vaikka Lauri Schreckin ja Liila Jokelinin säveltämän musiikin tyylilajit vaihtelivat, kaiken pohjalla soi kuitenkin kansanmusiikkimainen pohjavire.

Myös koreografioiden näyttävyyteen oli nähty vaivaa. Vaikka näyttelijöitä oli kaiken kaikkiaan vain kahdeksan, Arvo Jean-Michel Ärligin suunnittelemat tanssi- ja taistelukoreografiat täyttivät lavan intensiteetillä ja tarjosivat paljon katseltavaa. Katariina Kirjavaisen räväkän värikäs lavastus ja puvustus kunnioitti Mauri Kunnaksen kirjojen visuaalista ilmettä ja toi mukavaa vastapainoa auringon ryöstön myötä valonsa kadottaneelle maailmalle.

Helsingin Kaupunginteatteri – Kuka kaappasi auringon – Kuva: Saara Autere

VALON MERKITYKSESTÄ MUISTUTTAVA SANOMA ON AJANKOHTAINEN

Keskellä maailmamme myllerryksiä huumorin ja musiikin kudelmaan verhotun näytelmän sanoma on ajankohtainen. Se pohtii niin luottamusta sen pettämistä kuin uudelleenrakentamistakin ja muistuttaa, että maailma tarvitsee meitä kaikkia yhdessä – itsestämme kumpuavaa valoa ja lämpöä. Jos yksi ottaa kaiken, valo katoaa.

Inkeri Raittilan näyttelemä pikku-Pirja ihastuttaa sisukkaalla ja lavantäyttävällä energiallaan ja toimii hauskana vastaparina löysälle ja lakoniselle isoveli Ilmariselle. Siinä missä sankarit etsivät kadonnutta aurinkoa, etsivät he myös rohkeutta, reiluutta ja uskoa inhimilliseen ihmisyyteen.

Huumori rakentuu kaiken muun keskelle pienin teoin ja liikkein, mutta myös näyttelijäkaksikon Jouko Klemettilä ja Arttu Kapulainen toimesta. Heidän ylpeydestä pullistelevat kukkonsa naurattavat siinä missä purkkaa jauhavat, hieman hitaalla käyvät Taivaanhärätkin. Etenkin pikkuyleisön mieleen tuntuivat olevan myös Louhen tunaroivat tyttäret, Beta ja Delta (Leenamari Unho ja Sanna Majuri).

Helsingin Kaupunginteatteri – Kuka kaappasi auringon – Kuva: Saara Autere

ESIKOISEN (7v) LOPPUARVIO

Näytelmän päätyttyä pyysin esikoista arvioimaan näkemäänsä ja kokemaansa. Ensimmäisenä hän halusi tähdentää, ettei näytelmä ollut lainkaan liian pelottava tai jännittävä hänen ikäiselleen (7v): ”Ei pelottanut ollenkaan missään kohtaa. Musiikki tosin oli välillä aika kovalla.” Herkkäkorvaisemman kannattanee siis varustautua kuulosuojaimin tai korvatulpin.

Kun tiedustelin esikoisen lempihahmoa, vastausta ei tarvinnut kauaa miettiä: ”Väinämöinen. Sillä oli hyvä asenne ja hieno lauluääni. Ja äiti tykkäsi Taivaanhäristä, tai ainakin se nauroi niille paljon.”

Lempikohdatkin löytyivät helposti: ”Hauki. Ja se kun me päästiin yleisössä tähtinä mukaan näytelmään. Ja kaikki musiikit.”

Joku jäi kuitenkin vielä mietityttämään: ”Äiti, mitä me mennään katsomaan seuraavaksi?”

Helsingin Kaupunginteatteri – Kuka kaappasi auringon – Kuva: Saara Autere

Lue myös:

• • 10 hyvää syytä ryhtyä vanhemmaksi – 10 syytä, miksi tarvitsemme lapsia
  • Tuhat kirjaa vuodessa – tavoitteena lukevat lapset
  • Helsingin Kaupunginteatterin Veljeni Leijonamieli on kuin kaunis ja koskettava leikki

Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista ja Facebookista – ja nyt myös TikTokista!