Tämä elokuu on ollut perheessämme erilainen: Esikoisemme nimittäin aloitti koulun! Minä puolestani jäin virkavapaalle opettajan töistäni, osittain tukeakseni esikoisen koulunalkua, osittain keskittyäkseni keväällä ilmestyneen esikoiskirjani kanssa kiertämiseen ja seuraavan kirjoittamiseen. Vaan millaista on ollut uudenlainen arki, kun on ekaluokkalainen perheessä?

JA NIIN ALKOI KOULU

Töissä pääsen joka syksy seuraamaan vierestä, kun uudet ekaluokkalaiset astelevat taloon ja alkavat opetella uudenlaista arkeaan, siihen vähitellen tottuen. Kenties siitä johtuen aavistelin jo etukäteen, että tänä syksynä minua saatettaisiin kaivata kotona hieman normaalia enemmän.

Meiltäkin koulutielle lähti innokas ekaluokkalainen, täynnä tarmoa ja odotuksia uuden oppimisesta. Iloisen jännittyneitä ja innostuneita keltalippalakkisia koulualokkaita löytyi myös naapuruston perheistä. Olemme koulunaloituksen suhteen olleet monessa suhteessa onnekkaita: Esikoinen sai aloittaa koulun samassa rakennuksessa, jossa hän on käynyt myös päiväkodin ja eskarin. Tutusta talosta löytyvät ykkös- ja kakkosluokka, joten koululaisuuteen saa kasvaa turvallisessa ja pienessä yhteisössä ennen seuraavaan vaiheeseen siirtymistä. Herkästi kuormittuvalle lapselle tällainen ratkaisu on monin tavoin toimiva.

Myös iso osa tuoreista luokkatovereista oli jo ennestään tuttuja, mikä helpotti jännitystä, kun kavereiden kanssa sai puida tulevaa yhdessä jo kesäloman viimeisinä päivinä. Sama koski luonnollisesti myös meitä vanhempia – tuttu vertaistuki löytyi lähikortteleista. Kylämäisellä asuinalueella koulumatkoillekin löytyy aina seuraa, ja kun lasten ympärillä viipottaa paljon tuttuja aikuisia, toimii ”koko kylä kasvattaa” -periaatekin.

EKALUOKKALAINEN PERHEESSÄ

Koulumatka oli esikoiselle jo päiväkotivuosilta tuttu, mutta koulunalkua edeltävänä päivänä kävelimme sen vielä yhdessä läpi. Pari ensimmäistä koulupäivää saatoimme ja haimme esikoisen, kunnes hän ilmoitti selviytyvänsä matkoista itsekseen. Aamutoimet sujuvat jo suhteellisen kivuttomasti ja nopeasti (kun palkintona on tovi omaa puuhailuaikaa ennen kouluunlähtöä), joskin lähtemisessä esikoinen tarvitsee vielä hieman alkuvauhtia ja reppu unohtuisi päivittäin kotiin, jollen siitä huomauttaisi.

Iltapäiviksi esikoinen menee koulun iltapäiväkerhoon, mutta päivien pituutta olemme yrittäneet säädellä kuormittuneisuuden ja väsymyksen mukaan. Senkin virkavapaani on mahdollistanut. Iltapäivisin olen iloinnut pihalle tupsahtavista tutuista lapsista, jotka ovat päättäneet tulla nopeasti piipahtamaan ja tervehtimään käveltyään esikoisen kanssa kotiin yhtä matkaa. Koen, että kun paljon puhutaan lapsiperheiden tukiverkostojen supistumisesta, tämä voisi olla ongelmaan yksi ratkaisu: Kun lähiperheet ovat toisilleen riittävän tuttuja, on lapsilla ympärillään paljon aikuisia, joihin he uskaltavat tarvittaessa tukeutua ja turvautua.

Kuten nykyään monissa paikoissa on tapana, esikoisenkin koulussa kaksi luokallista ykkösiä aloitti koulunsa yhdessä isossa ryhmässä, kahden opettajan voimin. Vaikka tällainen startti voi olla osalle pieniin eskariryhmiin tottuneista lapsista pienimuotoinen shokki, on ratkaisulla kuitenkin myös perustellut etunsa.

Järjestely antaa opettajille mahdollisuuden muodostaa jonkinlaisen kokonaiskuvan siitä, millaisia koulupolkunsa aloittavat oppilaat ovat. Lisäksi he ehtivät saada tietoa kunkin tarpeista ja vahvuuksista sekä osaamistasosta eri oppiaineissa. Näin myöhemmin tehtäviä luokka- ja opetusryhmätuntijakoja ei tarvitse tehdä summamutikassa, vaan esimerkiksi jo lukevat oppilaat ja vielä lukemista opettelevat saadaan heti eriytettyä sopiviksi ryhmiksi. Tällöin vältetään turhautumista ja mahdollistetaan kullekin onnistumisen kokemukset.

Ihanat, kamalat läksyt

Aluksi päivät ovat hyvinkin kevyitä. Koulun osuus on ollut vain kolme tuntia päivästä, joskin valtaosalla päivä jatkuu vielä iltapäiväkerhojen puolella. Ensimmäisten viikkojen perusteella uudenlainen arki on silti vaatinut veronsa aika monessa perheessä. Iltaisin kiukuttaa, väsyttää ja itku on herkässä, vaikka päivän aikana olisikin muuten ollut kivaa. Jännittäminen ja lisääntynyt vastuunotto kuormittavat, samoin se että yhtäkkiä aikuisia onkin paljon lapsia kohden. Vapaalle leikillekään ei enää ole aikaa niin paljon kuin päiväkodissa ja eskarissa, vaikka nykykoulussa monipuolisesti huomioidaankin levon ja työskentelyn vuorottelu sekä oppilaiden yksilölliset tarpeet.

Vaikka esikoisemme suhtautuu koulutehtäviin innokkaasti, aiheuttivat ensimmäiset läksyt aikamoisen äläkän: Yhtäkkiä säädeltiin myös vapaa-aikaa ja saneltiin, mitä sen aikana on pakko tehdä! Parin viikon totuttelun jälkeen läksyihinkin on kuitenkin jo rutinoiduttu ja esikoinen muistaa huolehtia niistä yleensä itse, joskin tarvitsee aikuista usein viereen motivaatiota ylläpitämään.

Uusien asioiden opettelu ja koulutehtävät taitavat olla yksi niistä koulun aloittamiseen liittyvistä asioista, jotka jakavat lasten mielipiteitä. Toisille ne ovat paras juttu koulussa ja se asia, jota ekaluokkalaisuudessa on eniten odotettu. Toisilta taas jo pelkkä paikoillaan olemisen ja yhteisten toimintatapojen noudattamisen opettelu vie niin paljon energiaa, että tehtävät tuntuvat sen päälle raskaalta. Esikoinen oli ensimmäisinä koulupäivinä jopa pettynyt, kun kouluhommiin ei heti ryhdyttykään.

Kun tehtävien tekeminen muutamaa päivää myöhemmin alkoi oli tasapainon löytäminen niidenkin suhteen hankalaa: Liian helpot tehtävät turhauttivat. Osa tehtävistä taas ei kiinnostanut – ja kun oli silti pakko tehdä, kiukku nousi helposti pintaan. Tässähän toisaalta ollaan äärimmäisen tärkeiden taitojen äärellä: Tunnesäätelyn lisäksi elämässä täytyy oppia hoitamaan sellaisetkin tehtävät, jotka eivät aina syystä tai toisesta motivoi. Ajoittaista tylsyyttäkin pitäisi oppia sietämään. Ja sitten taas kaiken vastapainona, välillä kohdalle osui niin mukava tehtävä, että se tuntui suoranaiselta palkinnolta. Tai ”lepohetkeltä”, niin kuin esikoinen itse asian ilmaisi.

koulu ja muu elämä

Kinkkisimmäksi arjen haasteeksi koulun rinnalla on (hieman yllättäen) osoittautunut harrastaminen. Jo ekaluokkalaisilla yksikin harrastus nimittäin tarkoittaa monesti jo useampia treenejä viikon aikana. Jos kyseessä on lapsi, joka tykkää harrastaa, on kuormittumisen kanssa tasapainottelu jo todellinen haaste. Olimme etukäteen ajatelleet selviävämme harrastusrumbasta melko helpolla: Asummehan alueella, jossa harrastuksiin voi liikkua kävellen tai pyörällä – jopa niin ettei matkalla tarvitse välttämättä ylittää teitä. Lisäksi saimme ajoitettua lasten harrastukset samoille päiville, niin että viikkoon jäi myös tyhjiä hengähdyspäiviä, jolloin kenelläkään ei ole illalla mitään suunniteltua ja aikataulutettua.

Sitä emme kuitenkaan olleet tajunneet ajatella, että nykyään vanhempia velvoitetaan olemaan useissa harrastuksissa paikalla melko isojenkin lasten kanssa. Ei siis auta, vaikka ekaluokkalaisemme vannoisi selviävänsä suorasta treenireitistä itsekseen siinä missä koulumatkastakin. Vanhemman on monessa seurassa oltava myös treeneissä läsnä tasaamassa tunnekuohuja ja laittamassa laastareita. Tämä on toki ymmärrettävää ja monesti myös perusteltua. Me 80-luvun, avainnaru kaulassa viipottaneet lapset emme vain ehkä aina tule ajatelleeksi sitä. Siispä kun kahdella lapsella on harrastus samana päivänä ja puoliso sattuukin olemaan iltatöissä, vaaditaan jo ulkoista apua, että muuten näennäisesti helposta hommasta selvitään.

Me olemme antaneet esikoisen harrastaa useampaa asiaa, koska hän on itse niin halunnut. Treenimäärät olemme kuitenkin vetäneet minimiin, jotta harrastuksia olisi vain kolmena iltana viikossa. Vielä tänä vuonna se on mahdollista, mutta jo tokaluokkalaisilla sallittu minimimäärä nousee useissa harrastuksissa. Tuntuu hurjalta ajatukselta, että jo kahdeksanvuotiaan kanssa viikkoa pitäisi joka päivä rytmittää niin, että koulupäivän jälkeiseen päivään ei jäisi aikaa vapaalle leikille, spontaaneille jutuille ja kavereiden kanssa hengailulle. Jollekin lapselle tällainenkin arki toki saattaa sopia, mutta monilapsisessa perheessä homma alkaa hyvin nopeasti kuormittaa vähintään treeneissä suihkivia laastarinlaitto-vanhempia.

Kohti rutiinia

Esikoinen kaivaa repustaan lukujärjestyksen. Tulevalla viikolla suuri, yhdessä koulutiensä aloittanut oppilasjoukko jakautuu kahdeksi pienemmäksi ryhmäksi. Se tarkoittaa taas muutosta ja pientä jännitystä siitä, pääsevätkö parhaat kaverit samaan ryhmään. Muutos on kuitenkin myös odotettu: Kun on vähemmän oppilaita samassa luokassa, on myös vähemmän liikettä, ääntä ja actionia. ”Ja toivottavasti enemmän matikkaa!” tuumaa esikoinen.

Lue myös:

• 10 hyvää syytä ryhtyä vanhemmaksi – 10 syytä, miksi tarvitsemme lapsia
• Lasten kanssa metsässä – Miten retkeilijöitä kasvatetaan?
• Mihin Suomen lapset katosivat? – Avoin kirje päättäjille
• Viisi asiaa, jotka ovat yllättäneet perhe-elämässä

Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista ja Facebookista – ja nyt myös TikTokista!

Kuvittele kaikkialle ulottuva meri, sitä täplittävät saaret ja äänimaailma, joka koostuu merilintujen kirahduksista, tuulen tanssittamista aalloista ja kauempaa kantautuvien veneiden äänistä. Kesämökkimme sijaitsee ulkosaaristossa, kaukana kaikesta, keskellä merta. Mökkeily täällä on hyvin toisenlaista kuin vaikkapa sukuni järvimökillä, sillä jo pelkkä perille pääseminen on aina pienimuotoinen seikkailu. Tänne me silti aina haluamme, ja lapsemmekin ovat tottuneet saaristomökkeilyyn syntymästään lähtien. Mutta millaista on mökkeily ulkosaaristossa?

Mökkimatka on seikkailu

Tänä kesänä keksimme aikaistaa mökille lähtöämme päivällä vain tuntia ennen kuin meidän piti olla lähtövalmiina yhteysalukselle. Se tarkoitti melko intensiivisiä minuutteja pakkailun ja lähtövalmistelujen suhteen. Ajatus seuraavan aamun heräämisestä saaristossa oli kuitenkin sen verran kutkuttava, ettei tunnin huhkiminen haitannut.

Kuinka ollakaan, tuntia myöhemmin perhe istui autossa valmiina lähtöön, emmekä loppujen lopuksi unohtaneetkaan kovin montaa asiaa. Lapset ja koira vaikuttivat takapenkillä niin ikään tyytyväisiltä tehtyyn ratkaisuun.

Mökkimatkamme ensimmäinen osuus taitetaan autolla. Lauttarannassa matkakuorma puretaan ja siirretään yhteysaluksen kyytiin, auto jää parkkiin ja matka jatkuu meriteitse. Yhteysaluksen etappi kestää noin tunnin. Sen jälkeen siirrämme itsemme ja omaisuutemme soutuveneeseen ja matka jatkuu.

Yhteysaluksen jälkeen matka jatkuu soutuveneellä.

Kun kyydissä on parin viikon mökkikamppeet, ruoat, nelihenkinen perhe ja koira, vene on melko täynnä tavaraa. Jokunen vuosi sitten matkassa oli tosin mukana vielä saaristossa tarvittavat vauvatarvikkeet ja välillä yksi isoäitikin. Silloin soutuvenekuntamme oli aikamoinen näky – varsinkin kun mökillepääsystä innostunut koiramme onnistui kaiken huipennukseksi loikkaamaan useampaan kertaan veneen laidan yli mereen.

Seitsenvuotias esikoisemme on tänä kesänä alkanut harjoitella rantautumistaitoja. Nykyään hän on se, joka yleensä hyppää ensimmäisenä kyydistä ja kiskoo muut rantaan tai työntää muut vesille ja loikkaa viimeisenä mukaan veneeseen. Se helpottaa paljon mökkimatkamme seuraavaa vaihetta: saapumista mökkisaarelle.

Kun soutuvene karahtaa rantaan, täytyy tavarat saada raijatuksi apostolinkyydillä ylös kallioita ja polkuja pitkin mökille. Nykyisin se ei tosin ole kuin pieni ponnistus, kun lapset osaavat loikkia kalliotaipaleet itsekseen. Kun tavarakuorman lisäksi kantorepussa nukkui vauva ja käsipuolessa veuhtoi kaikkialle suihkiva taapero, hommassa oli ihan toisenlaista jännitystä – varsinkin jos matkalla niskaan osui vielä kaikenkasteleva sadekuuro.

Pääsaaren vanhaa uimahuonetta voi tarvittaessa käyttää sateensuojana. Se on myös suosittu leikkipaikka.

Lasten mielikuvitus ja kyky kehitellä ympärilleen leikkejä voimistuvat jo muutamassa päivässä saaristoon tulon jälkeen.

Luontoa ja luvallista lorvimista

Ensimmäiset pari päivää kulutamme asettumiseen. Joku voisi kutsua sitä lorvimiseksikin, mutta se on onneksi lomalla sallittua. Lapset askaroivat rantakallioille puroja ja taiteilevat niiden pintaan katuliitumaalauksia. Kiipeilemme puihin, rakennamme palapelejä ja maalaamme kiviä – viimeistä Mante on odottanut malttamattomana läpi pitkän talven. Välillä pesemme perunat ja kannamme saunavedet kaivolta, sitten jatkamme maailman ihmettelyä. Illalla luemme aivan liian monta iltasatua ja valvomme aivan liian myöhään. Toisena mökkiaamuna molemmat lapset nukkuvat yhdeksään. Se on perheemme tähänastinen nukkumaennätys!

Mante on askarrellut löytämistään linnunsulista ”vihdan”.

Saaristossa ei ole kiire kuin korkeintaan kahdesti viikossa käyvälle Kauppalaivalle ja kotiinlähtöpäivän yhteyslaukselle. Koska täällä ei ole kauppoja tai kahviloita, voi kaiken aikansa käyttää mihin tahansa muuhun. Kolean alkukesän jäljiltä meri on yhä kylmä, joten rantaleikit antava yhä odottaa itseään. Luonto kuitenkin tarjoaa omia näytöksiään monta kertaa päivässä.

Ihmettelemme merikotkan lentonäytöstä ja rantakivellä takaisin tuijottavaa haikaraa. Seuraamme lähestyvää saderintamaa sen ensimmäisiä pisaroita pyydystäen. Kohtaamme naapurisaaren neljä peuraa ja ihmettelemme niiden kokoa totuttuamme takapihallamme yöpyviin siroihin kauriisiin. Löydämme kutua ja hyttysentoukkien kotiojan. Seuraamme kuinka tyyni meri muuttaa muotonsa vaahtopäiden virraksi ja vaihtaa suuntaa. Lapset ovat ihastuksissaan, aikuiset istuvat mykistyneinä sileillä rantakallioilla, kerrankin riittävän pysähtyneinä kiinnittymään hetkeen.

Vihdoinkin Manten odotus palkitaan ja pääsemme taas maalaamaan kiviä!

Vaikka meri on vielä turhan kylmä pidempään pulikointiin, rantaan saa silti viriteltyä hyvät leikit.

LuontoRetki On elämys

Pari päivää lorvittuamme kaipaamme tekemistä. Siispä soudamme naapurisaareen retkelle. Lapset saavat päättää, kuljemmeko lyhyemmän reitin laavulle, jolla on tarkoitus paistaa makkaraa ja syödä lounaseväät, vai menemmekö kiertoteitä kiipeilypuumetsän ja jännittävän kalliorannan halki. Lapset valitsevat seikkailun, vaikka se tarkoittaakin reilun viiden kilometrin kulkemista välillä melko hankalassakin maastossa. Jopa nelivuotiaamme kuitenkin suoriutuu koitoksesta kunnialla.

Luonnossa liikkumisessa on monia etuja. Ensinnäkin, metsät ja merenrannat tarjoavat upeita temmellyskenttiä, joilla vilkasluontoiset lapsemme saavat purettua virtavarantojaan. Ne myös ruokkivat mielikuvitusta ja houkuttelevat keksimään monenlaisia leikkejä. Paluumatkalla kuljen esikoisemme kanssa parin kilometrin matkan tien sijaan kivillä ja juurakoilla pomppien, sillä maa on muuttunut laavaksi. Se käy treenistä aikuisellekin!

Luontoretkillä riittää ihmeteltävää ja ihasteltavaa.

Lisäksi luonto haastaa liikkujaa motorisesti – etenkin jos valitsee metsäteiden sijaan pienemmät kinttupolut. Useamman tunnin luontoretki myös opettaa sinnikkyyttä. Ja usein väsymisen hetkellä motivaattoriksi riittää muistutus mukanakulkevista eväsherkuista. Luonnossa riittää ihmeteltävää: kippuraan kasvavia puita, lähistölle osuvia eläimiä, luolia, kivenhalkeamia ja kiipeilypuita.

Ja ai että eväät maistuvat hyviltä nuotiotulen loimussa meren piirtämää maisemaa katsellessa! Vaikka Mante ensin ilmoittaakin nukkuvansa laavun laverilla pienet päikkärit, rannan kiipeilymännyt huomattuaan hän ei maltakaan jäädä aloilleen.

Mikähän on tämän kippuraan kasvaneen puun tarina?

Kun saaristossa tapahtuu

Retkipäivää seuraa erityisen tapahtumarikas päivä. Kauppalaivan visiitti ja saariston pop up -kahvilan aukiolopäivä osuvat nimittäin samaan aamuun. Koska ulkosaaristossa ei ole kauppaa eikä jätehuoltoa, oman perheen kulutusta tulee mietittyä paljon harkitummin kuin mantereella. Koska roskia ei halua raijata mantereelle kilokaupalla, omia valintoja tulee harkittua pariin kertaan. Ja koska kauppaan pääsee vain kahdesti viikossa, on syytä muistaa ostaa kerralla kaikki tarvittava useamman päivän tarpeisiin. Välillä toki mökkivieraatkin tuovat täydennyksiä ja mökillä on aina hätävaramuonaa yllätysten varalle.

Lapsille Kauppalaiva-päivä tarkoittaa myös jätskipäivää. Sekin on siis kahdesti viikossa. On tyypillistä, että saariston lapset lipovat jäötelöitään laiturilla samalla, kun aikuiset kiertävät Kauppalaivan tarvittavat ostokset keräten. Nykyisin jo suunnilleen muistan hyllyjen järjestyksen ulkoa. Se helpottaa kauppalistan tekoa, mikä puolestaan auttaa siinä, että laivan kiertäessä muistaa poimia kaiken mukaan jo heti ensimmäisellä kierroksella.

Kahvilapäivistä on kiittäminen saariston aktiiveja. Silloin saarelaiset kokoontuvat herkuttelemaan vanhan kyläkoulun tiloihin. Perheet kohtaavat ja lapset ystävystyvät kirmatessaan koulun pihalla. Isommat lapset saapuvat paikalle jopa itsekseen, taitavasti veneitään ohjaten. Hieman vartuttuaan meidänkin lapsemme kenties soutelevat saaristossa kavereidensa luo kesäpäiviä viettämään.

Kauppalaiva-päivä!

Saariston kahvilapäivistä on kiittäminen aktiiveja.

Aamulla heräämme mahtavaan ukonilmaan. Jyrähdysten voima tuntuu villasukkien alla mökin lattiassa asti. Lapset ihmettelevät salamoiden välkettä nenät liimautuneena ikkunaan. Koiraa pelottaa, se tahtoo syliin. Meri on hurjistunut ja heittelee vaahtopäitä sinne tänne. Sitten repeää taivaskin ja sade ryöppyää maahan. Onneksi ei ole kotiinlähtöpäivä. Tällä kelillä yhteysalus tuskin kulkisi.

Tuntia myöhemmin aurinko paistaa ja pilvet lipuvat loitommalle. Merituuli kuivattaa kallioita sellaisella tarmolla, että pian kaikki merkit menneestä ukonilmasta on puhallettu pois. Koirakin on rauhoittunut ja nukkuu aamun uuvuttamana rauhallista untaan.

Saunapäivä! Kuvissa näkyvät saunatakit on saatu aiemmasta kaupallisesta yhteistyöstä Versonpuodilta.

Lue myös muut jutut ulkosaaristomökkeilystä lasten kanssa:

• Saariston lapset – lapsiperhemökkeilyä ulkosaaristossa
• Ulkosaariston uusi sukupolvi – syntyikö saariston lapsia?
• ”Minä rakastan tätä paikkaa” – ulkosaaristossa lasten kanssa
• 17 kesää ulkosaaristossa

Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista ja Facebookista – ja nyt myös TikTokista!