Viime talvena esikoinen sai luistimet ja kirjoitin jutun siitä, miten aloimme lajia harjoitella. Myös tämän vuoden polkaisimme käytiin luistellen upean aurinkoisessa pakkassäässä. Sen siivittämänä jaan jälleen kourallisen vinkkejä luistinradalle lasten kanssa.

Luistelun vinkkipankkinani tässäkin jutussa toimii jääkiekkovalmentajana työskentelevän mieheni.

Lähtötilanne

Esikoisemme sai ensimmäiset hokkarinsa vuosi sitten, kaksivuotiaana. Ensimmäisenä talvenaan hän lähinnä totutteli jäälläolemiseen, oppi seisomaan luistimilla ja liikkumaan itse eteenpäin kelkkaa apuna käyttäen.

Kuluneen syksyn aikana esikoisen päiväkotiryhmä kävi neljästi luistelemassa. Noiden kertojen aikana esikoinen ravisteli ruosteet yltään ja oppi kesän aikana unohtuneet viime talven taidot uudelleen. Olikin hauska päästä perheenä jatkamaan jäällä siitä, mihin viime vuonna jäimme.

Edellisvuoden luistelujutun löydät TÄÄLTÄ.

Vinkkejä luistinradalle lasten kanssa

Viime talvena Mante vielä nukkui luistelureissujemme ajan kentän laidalla, mutta tällä kertaa molemmat lapset pääsivät jäälle. Päätimme kokeilla istuttaa Manten (1v 3kk) pulkkaan ja vetää häntä perässä matkaradalla. Samalla sai itse hyvän luistelutreenin. Ja Mante tykkäsi!

Esikoinen sen sijaan laitettiin luistimille tällä kertaa ilman kelkkaa, sillä jos jäällä on aina apuvälineen kanssa, tasapaino ei kehity. Kelkka on hyvä apu alussa, kun jäätuntumaa vielä ihmetellään ja haetaan onnistumisen kokemuksia. Myöhemmin sen hyötyarvo kuitenkin liittyy lähinnä hauskanpitoon ja vauhdin hurmasta nauttimiseen.

Parhaiten luistelun oppimisessa pääsee alkuun, kun muistaa pitää jäällä hauskaa, tekee mukaan hyvät eväät ja harjoittelee taitoja vaivihkaa leikkien kautta.

Leikkejä jäälle

Yhden apuvälineen sentään otimme jäälle mukaan, nimittäin jääkiekkomailan. Mailaa kannattaa kuitenkin pitää leikeissä mahdollisimman alhaalla, jotta lapsi ei pysty nojaamaan siihen, vaan joutuu tekemään töitä tasapainon vahvistamiseksi.

Kaatuminen on kivaa

Olemme alusta asti yrittäneet tehdä kaatumisesta hassun jutun, joka ei pelota. Kaatuilla voi vaikka koko perheen voimin hurrausten kera tai näytösluontoisesti erilaisia kaatumisversioita kehitellään. Oppi on mennyt esikoiselle jopa niin hyvin perille, että hän oli päiväkodissa kertonut meidän välillä katsovan telkkarista, kun isä menee töihin jäälle kaatuilemaan [= live-striimatut lätkämatsit].

Kyykkyyn, ylös

Toisessa alkumetreiltä mukana kulkeneessa harjoituksessa mennään kyykkyyn ja ylös, luistimet jaloissa. Ensin esikoinen treenasi kyykkimistä luistimilla eteisen matolla, sitten samaa kokeiltiin jäällä. Myöhemmin harjoitusta voi tehdä myös luistellessa, liu’un aikana.

Pystyyn nousemInen

Jotta into ei lopahda heti ensimmäiseen kaatumiseen, täytyy luistimilla oppia nousemaan takaisin pystyyn. Aluksi harjoittelussa kannattaa käyttää apuna mailaa, jota aikuinen tarjoaa vaakasuorassa (mahdollisimman matalalla) pystyynnousun tueksi.

Ankkakävely mailan luo

Ankkakävelystä kaikki lähtee! Sillä tarkoitetaan luistimilla kävelemistä jään pinnalla jalat harallaan, jalkaterät auki v-asennossa ja polvet vähän koukussa. Kun lapsi oppii ankkakävelyn, töpsöttelyyn tulee vähitellen kuin itsestään liukua mukaan. Kävelyä täytyy kuitenkin jaksaa treenata. Me saimme esikoisen köpöttelemään matkaradan kolmesti ympäri niin, että aikuinen peruutti maila kädessä aina vähän matkaa rataa eteenpäin, ja esikoisen tehtävänä oli kävellä mailan luo. Kun maali saavutettiin, pikkumaestrolle annettiin hurjat suosionosoitukset. Mantekin oppi tuulettamaan ja huutamaan: ”JEEE!” Sitten sama toistettiin, vähitellen matkaa pidentäen.

Liu’unta mailan avulla

Mielenkiinnon säilyttämiseksi leikkejä on hyvä vaihdella ja vuorotella melko tiheään tahtiin. Ankkakävelylle hyvää vastapainoa tarjoaa vähän vauhdikkaampi leikki, jossa aikuinen antaa lapsen ottaa vaakasuorassa (mahdollisimman matalalla) pitämästään mailasta kiinni ja vetää lasta takaperin luistellen. Lapsi saa opetella liukumista ja luistinten pitämistä suorassa linjassa. Kun homma sujuu, tehtäviä voi vaikeuttaa. Lapsi voi esimerkiksi kokeilla hyppäämistä liu’un aikana, liukua yhdellä jalalla tai vaikkapa takaperin.

Yksi asia on hyvä pitää mielessä: Tärkeintä on, että on hauskaa! Siksi mekin nappasimme lopuksi kelkan itsellemme ja lähdimme hurjastelemaan rataa ympäri.

Lue myös:

• Ekaa kertaa luistimilla – miten aloittaa luistelu lapsen kanssa?
• Ekaa kertaa suksilla – miten aloittaa hiihtäminen taaperon kanssa
• Latuleikkejä taaperolle – pikkuhiihtäjän jatkokurssi

Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista ja Facebookista!

Viime viikonloppuna päätimme testata meille vielä tuntematonta retkikohdetta koko perheen voimin. Syysaurinko houkutteli ulkoilemaan ja miehelläkin sattui olemaan vapaapäivä. Kohteeksi valikoitui Vuosaarenhuippu.

Mante ihmettelemässä Vuosaarenhuipun infotauluja

kaatopaikasta sympaattiseksi ulkoilualueeksi

Vuosaarenhuippu on laaja ulkoilualue paikalla, jossa ennen sijaitsi Vuosaaren kaatopaikka ja maantäyttöalue. Viimeinen jätekuorma kaatopaikalle tuotiin tosin jo vuonna 1980, ja pitkän maisemointityön tuloksena alue muuntui persoonalliseksi virkistysalueeksi. Paikalle on tuotu röykkiöittäin kiviä Helsingin eri rakennustyömailta ja luonnonkasvien pistokkaita ympäri Suomea. Vuosaarenhuippu kätkeekin sisäänsä paljon ihania kummallisuuksia: kivimuureja, kiviröykkiöihin kätkeytyviä kuruja ja polkuja sekä istutettuja keloja – kesäisin kuulemma myös metsämansikoita kasvavan mansikkamaan.

Olimme kuulleet Vuosaarenhuipusta paljon hyvää ja se ehti olla retkilistallamme tovin ennen kuin lopulta pääsimme paikkaa omin silmin ihastelemaan. Ulkoilualue kun ei ole ihan helposti saavutettavissa ainakaan meidän  kotikulmiltamme, vaan vaati käyttöön auton. Lisäksi halusimme päästä paikalle kahden aikuisen voimin, jotta toinen meistä voisi irtautua rattaiden luota esikoisen matkaan, eli kiipeilemään kivikasoille ja sokkeloimaan kuruille ja poluille. Tällä tavalla homma toimikin oikein hyvin.

Auton sai näppärästi parkkiin ulkoilureitin aloituspisteelle. Sieltä löytyi myös retkipöytiä eväiden syöntiin sekä näyttävät infotaulut alueen historiasta ja nykytilanteesta kauniisti kuvitettuna. ”Joko syödään eväät?” esikoinen ehdottikin heti pöydät nähdessään.

Pasi todisti, että kyllä vanhemmallakin kivikkokoiralla vielä tassu nousee!

seikkailunnälkäisille lapsiperheille

Vuosaarenhuipun korkein kohta on 65 metrin korkeudessa ja sieltä avautuu kauniit näkymät Helsinkiin ja Vuosaaren satamaan. Vaikka polut kapenevat huippua lähestyttäessä, ainakin meidän tanakkarunkoisten rattaidemme kanssa selvisi ylös saakka. Huipulle pääsee kapuamaan myös kuntoportaita pitkin.

Me valitsimme kuitenkin varsinaisen reitin, josta koukkailimme aina tilaisuuden tullen kivipoluille seikkailemaan. Alkuun suurilla kivenjärkäleillä loikkiminen tosin hieman arvelutti esikoista (”Olethan äiti varovainen!”) – mutta kun kivillä koikkelehti ensin äiti ja sitten isäkin, oli esikoisenkin lopulta päästävä kokeilemaan. Ja kun vauhtiin päästiin, peuhaamisesta ei meinannut tulla loppua enää laisinkaan. Mante katseli menoa hetken rattaista käsin, mutta vaati päästä pian mukaan testailemaan kiipeilijän kykyjään. Kivimuureja oli kiva kipittää edestakaisin. Ja mikäpä siinä, kiipeily- ja loikkimisleikeissä lasten motoriset taidot kehittyvät kuin itsestään!

”Mennään seikkailureittiä!” esikoinen hihkaisi komean kalliokurun nähdessään ja pinkaisi kohti kivistä rakennettuja portaita. Vaikka äidinvaisto aina välillä koettikin korvan takaa supattaa, että kohta sattuu, päätin olla kuuntelematta. Vuosaarenhuipun mielikuvitusta ruokkivat kivimaastot olivat kuitenkin paljon turvallisempi leikkitanner seikkailunnälkäisille taaperoille kuin ne saariston merenrantakalliot, joissa minä ja mieheni olimme tottuneet lapsuutemme leikkimään.

Kurut ja kivipolut tarjosivat mielettömiä seikkailureittejä.

Eväshetki kruunaa retken

Olimme ajatelleet etsiä reitin varrelta eväidensyöntipaikan, mutta sää oli niin tuulinen, että alatasanteen suojaisat retkipöydät tuntuivat lopulta kovin houkuttelevalta vaihtoehdolta. Eikä haltioituneena sinne tänne sinkoileva esikoinen olisi ehtinyt seikkailun aikana mitään suuhunsa laittaakaan. ”Katsokaa, tuolla on meidän meri!” hän kiljui huipulla näköalan nähdessään. ”Saanko hypätä täältä alas?” 

Toiveistaan huolimatta esikoinenkin joutui taittamaan paluumatkan jalan. Ja jos matkanteko alkoikin välillä väsyttää, pikkujalkoihin tuli kummasti lisää vauhtia, kun muistutti maalissa odottavasta eväidensyöntihetkestä.

Vuosaarenhuipulle tulemme varmasti toistamiseenkin!

Kiipeileminen on loistavaa motorista harjoitusta – ja hauskaa tekemistä yhdessä lasten kanssa!

Lue myös:

• Viisi vähemmän tunnettua retkikohdetta lapsiperheille
• Kolme sadepäivien retkivinkkiä lapsiperheille Helsingissä
• Viisi vinkkiä saada taapero viihtymään rattaissa?