Mökkiloma ulkosaaristossa kahden pienen ja vauhdikkaan lapsen (9kk ja 3v) kanssa ei ehkä ole se rennoin lomailuvaihtoehto – mutta sitäkin seikkailullisempi.

ulkosaaristoon pienten lasten kanssa

Teimme miehen kanssa tietoisen päätöksen, että pari kesää vähän venyisimme ja lähtisimme ulkosaariston mökille silläkin uhalla, ettei rentoutumiselle juuri jäisi aikaa. Ajattelimme, että tällä tavoin tenavistamme varttuisi saariston lapsia kaiken muun sivutuotteena, eikä totuttelutyötä tarvitsisi tehdä enää myöhemmin.

Esikoiselle (3v) tämä on ollut jo neljäs kesä saaristossa – ja kenties ensimmäinen, josta hän tulee jotain muistamaan. Isoveljenä hän sai tänä vuonna opetella omatoimisen soutuveneessä istumisen ja hienosti meni! Viimeisenä mökkipäivänä esikoinen jo ilmoitti työntävänsä muut vesille ja hyppäävänsä viimeisenä veneen kyytiin. Päätimme kuitenkin yhteistuumin, että jotain jännitystä olisi hyvä jättää tulevillekin kesille.

Mante-vauvakin (9kk) tottui nopeasti kalliomaastoon ja soutuveneilyn saloihin kantorepusta käsin ja oppi varomaan pahimpia vaaranpaikkoja, kuten mökkituvan nokista ja nopeasti kuumenevaa kamiinaa (noin 50 nokipesun jälkeen). Kertaalleen Mante ehti tosin huomaamattamme sulkea kamiinan ilmanvaihtoluukut, ja kun roskien poltto alkoi, yllätys oli melkoinen. Kunnon tuuletuksella siitäkin selvittiin.

 

kaikenlaista sattuu ja tapahtuu

Kaikenlaista muutakin saaristoloman aikana toki sattui ja tapahtui, kuten perheessämme aina. Kesken juhannusaterian esikoinen onnistui potkaisemaan ruokapöydästä jalan irti, ja syöksyttyäni hätiin eläväksi pöydänjalaksi, Mante-vauva levitti puolikkaan jauhelihapihvin hiuksiini syöttötuolista käsin. Sitä saikin irrotella juhannussaunassa hyvän tovin.

Myös Pasi-koiramme piti huolen, ettei hänen shownsa jäänyt muiden jalkoihin. Tänä kesänä hauvelistamme on ensimmäistä kertaa alkanut huomata ikääntymisen merkkejä. Mielessään se on kuitenkin yhä nuori gaselli, joka loikkii rantakiveltä toiselle. Useamman kerran saimme käydä noukkimassa sitä kivien koloista tai rantavedestä, kun loikan mitta ei enää oikein riittänytkään.

Ruokasäätökin koettiin, kun pariksi päiväksi saareen seuraksemme tulleiden anopin ja isoäidin perunakuorma unohtui kotiin. Tovin jo muokkasimme perunoiden varaan laskettua ateriavalikoimaamme kuivamuonavarastoihin tukeutuen: riisiä ja silliä, pyttipannua spaghetilla… Mutta lopulta hätiin riennettiin mantereelta käsin ja perunat kiikutettiin yhteysalukseen, jolla ne seilasivat seuraavana aamuna luoksemme ulkosaaristoon.

Edes lähtöpäivältä ei jännitystä puuttunut, kun tajusimme mökin kellon jätättävän. Ikinä emme ole niin nopeasti saaresta soutaneet, purkaneet ja taas lastanneet kuormaa veneestä toiseen – ja soutuveneenkin muistimme kiinnittää ennen kuin yhteysalus irtosi laiturista – 8 minuuttia etuajassa!!

lapset oppivat saariston tavoille

Vaikka syke oli ajoittain kova ja touhua riitti, jäimme kuitenkin kirkkaasti positiivisen puolelle. Neljäntenä päivänä huomasimme lapsissa selkeän muutoksen: Saariston tavat toimia alkoivat olla heille tuttuja ja meille aikuisillekin jäi useampi tovi aikaa hengähtää. Esikoinen piirteli liiduilla kalliomaalauksia, teki kaisloista junia ja ajelutti niitä ympäri saarta. (Merta pitkin kulkevasta höyryjunasta myös uneksittiin!) Mante-vauva puolestaan maisteli käpyjä ja kiipeili väsymättä mökkiterassin portaita ylös, alas.

Vaan mitkä olivat esikoisen lempparijutut ulkosaaristossa?

”Kaislajunaleikit. Autoleikit. Käveleminen siltareittejä [eli pitkospuita] pitkin. Se kun käytiin purjeveneessä. Kauppalaivan jätskit. Uiminen. Munkit. Letut.”

(Myös jälkipolvemme osaa selkeästi arvostaa hyvää ruokaa.)

”Ja sitten se, kun [leikkikamut] tuli kylään!”

Lue myös: ”Saariston lapset – lapsiperhemökkeilyä ulkosaaristossa”

Kun mieheni vei minut ensi kertaa sukunsa ulkosaaristomökille, puitteet olivat mitä idyllisimmät: Aurinko paistoi, meri oli harvinaisen tyyni. Huokailin yhteysaluksen saapuessa kapeaan salmeen, josta paljastui idylli vastamaalattuine mökkeineen, kalastajakylineen ja kyläkouluineen. Laiturilla kävi kuhina, kun saarelaiset vastaanottivat vieraitaan ja mökkiläiset rantautuivat saaristoon tavarakuormineen. Mekin jäimme kyydistä keveine reppuinemme ja jatkoimme matkaa soutamalla omaan saareemme. Silloin sain ensikäsityksen siitä, millaista on mökkeily ulkosaaristossa.

Tuosta kerrasta on jo 15 kesää ja sen jälkeen mökkimatkoihin on mahtunut myös kaikenkastelevia sateita, myräköitä, kovaa merenkäyntiä, myöhästymisiä yhteysaluksesta ja monia muita kommelluksia. Perheen kasvaessa ja lomien pidentyessä myös tavaramäärä on kasvanut ja mökkimatkoja on täytynyt alkaa miettiä tarkemmin etukäteen.

Jo mökkimatka on seikkailu

Mökkimatkamme ulkosaaristoon on monivaiheinen. Ensin ajamme autolla yhteysalukselle, jolla jatkamme seuraavan etapin, noin 45 minuutin merimatkan. Sen jälkeen on vuorossa vartti soutamista ja lopuksi vielä vajaan 10 minuutin kipitys rantakallioita ylös mökille. Mante-vauva kulkee matkan vielä kantorepussa. Esikoista taas täytyy lähinnä auttaa rantautumisissa ja toppuutella, kun meno alkaa äityä vaarallisen vauhdikkaaksi – pelastusliivit ovat ehdoton juttu.

Yhteysalus kulkee 2-3 kertaa päivässä, joten jos mielii kyytiin, on oltava valmis matkantekoon säästä riippumatta, eikä pidä myöhästyä. Esikoinen pääsi viime kesänä ensi kertaa kokemaan matkan kaatosateessa ja kovassa tuulessa. Vastatuuli puhalsi niin kovaa, että saareen rantautuessa minun oli hypättävä soutuveneestä veteen ja vedettävä se naapurin rantaan. Sieltä sitten kipitimme läpimärkine tavaralasteinemme mökin kamiinan ääreen kuivattelemaan ja syömään lohtuvälipalaa. Se oli esikoisesta hurjan hauskaa.

Myös kotiinpaluumme viivästyi kertaalleen aikana ennen lapsia, kun myöhästyimme paluulautasta. Ei auttanut kuin odottaa seuraavaan päivään ja turvautua mökin kuivamuonavarastoihin. Sellaiset ovat saaristossa elintärkeät tällaisten tilanteiden varalta.

Minkä tuot, myös viet

Ulkosaaristossa ei ole roskiksia eikä jätehuoltoa lukuun ottamatta kerran vuodessa käyvää roskalaivaa. Perusajatus onkin, että mikä saareen tuodaan, myös lähtiessä mukana viedään, ellei se sitten ole maatuvaa tai poltettavaa.

Kestovaippailu olisikin saaressa fiksu juttu, mutta koska meillä eivät riitä siihen tällä hetkellä kädet, aika ja jaksaminen, olemme päätyneet kuljettamaan megalomaanisia likavaippasäkkejä muiden roskapussien mukana takaisin mantereelle.

Muuten tuotamme roskia mökkilomamme aikana niin vähän kuin mahdollista, mikä tarkoittaa harkintaa jo mökkireissun ruokaostoksia tehdessä. Katsellessamme saaressa yhä mökkeilevän isoäidin minimaalisia roskapusseja kuitenkin aina tajuamme, miten paljon meillä olisi vielä opittavaa.

Koska pidemmänkin mökkireissun varustus täytyy onnistua kuljettamaan perille soutuveneellä ja kallioita kipittäen, hommasimme jo esikoisen synnyttyä kevyet ja pieneen tilaan pakkautuvat taaperovarusteet. Matkasänkymme on frisbee-kiekoksi pakkautuva teltta ja syöttyistuin tuoliin kiinnitettävä, turvavöillä varustettu tyyny. Kummankin kantaa vaikka yhdellä sormella.

Kauppalaiva ja muita ihanuuksia

Saaristossa ei ole kauppaa, mutta koko lomareissun ruokia ei sentään tarvitse raijata kerralla mukana – kiitos kauppalaivan, joka piipahtaa saaristossa pari kertaa viikossa. Silloin pysäkkilaiturit kuhisevat elämää: kuulumisia vaihtavia saarelaisia, jäätelöä ahmivia lapsia, munkkipussien rapinaa ja koreista pilkottavia kevätsipuleita.

Moni asia perustuu saaristossa ihmisten omaehtoiseen aktiivisuuteen: lasten uimakoulu, kauppalaivatoiminta, kahvila ja kesäajan tapahtumat. Ilman aktiiveja saariston kesä olisi paljon hiljaisempi ja moni asia muuttuisi vielä haastavammaksi.

Kun jotain odottamatonta sattuu

Viime kesänä olin jo tukevasti raskaana, kun saavuimme saareen loman viettoon. Loppukesästä emme uskaltaneet mökille enää tullakaan, sillä synnyttämään ehtiminen olisi voinut olla vaikeaa: Yhteysalusta olisi saattanut joutua odottamaan seuraavaan päivään, ja sairaalastakin hätiin oltaisiin päästy vain helikopterilla.

Kun saaristossa sattuu, apu ei ole paikalla hetkessä. Ensivasteveneen numero on teipattu ulko-oven viereen, mutta monissa tilanteissa oma apu on paras apu. Mökillämme on käytetty voiveitsiä ranteen lastoittamiseen ja säikähdetty yön kynnyksellä tajunsa menettänyttä vauvaa.

Jälkimmäinen tapauksista sattui esikoisen ollessa kolmekuinen. Vauva itki mahakipujaan, kunnes yhtäkkiä meni tajuttomaksi. Olimme onneksi tietoisia siitä, että minäkin olin saanut lapsena affektikohtauksia ja että ne olivat vaarattomia, joten emme säikähtäneet niin pahanpiväisesti kuin olisimme muuten saattaneet. Tajuttomuuden aikana ehdin kuitenkin miettiä, miten helikopteri osaisi pimeydessä laskeutua oikeaan paikkaan, jos todellinen hätä tulisi.

Merelle ei ryttyillä

Meri on armoton. Vuosittain se ahmaisee mukaansa mökkiläisten laitureita, koettelee rakennusten maalipintoja ja pakottaa saarelaisia muuttamaan suunnitelmiaan. Kova merenkäynti voi viivästyttää mökille lähtöä tai kotiinpaluuta. Meri voi pakottaa veneilijän kiertotielle, jos suunnitellulla reitillä vesi sattuukin olemaan liian matalalla. Vedenpinnan noustessa meri puolestaan vohkii huolimattomalta omaisuutta – jopa veneen, jos se on kiinnitetty huonosti. Ja kun tuulensuunta kääntyy, kaikki voi muuttua nopeastikin, keliä myöten.

Saaristossa näkee paljon lapsia, jotka ovat taitavia veneen käsittelijöitä. Se on heille kuin pyörä kaupunkilaislapselle – menopeli, joka mahdollistaa kavereiden tapaamisen ja seikkailut. Kinkkiset kalliomaastot ja joka puolelle ulottuva meri vaativat pienten lasten vanhemmilta kuitenkin myös jatkuvaa valppautta – siksi ulkosaariston rantoja täplittääkin kirkkaisiin pelastusliiveihin puettu pikkuväki.

Lue myös:

• Ulkosaariston uusi sukupolvi – syntyikö saariston lapsia?
• Unelmia lapsista ja laskuvarjohyppäämisestä

Psssst. Äijä-äidinlöydät Instagramista , Facebookista – ja nyt myös TikTokista!