Meillä ei pehmoilla – erikoisia unileluja
0Meillä ei pehmoilla – ainakaan öisin. Vaikka pehmopuput ja herra Hakkaraiset ovat aina kelvanneet tuttivahdeiksi ja painikavereiksi, kumpikaan lapsistamme ei ole koskaan innostunut nukkumaan pehmolelujen kanssa. Jostain syystä meillä suositaan erikoisia unileluja – ja sankaripupuja!
Autojen kera unille
Esikoisen ensimmäinen unilelu, jota ilman hän ei voinut mennä nukkumaan, oli kierrätysmuovista valmistettu punainen avoauto. Se oli kevyt ja pyöreäreunainen, ja usein esikoinen nukkuikin poski auton viileää pintaa vasten. Auto odotti iltaisin yöpöydällä sängyn vieressä, ja jos se joskus olikin päivän leikeissä kadonnut toisaalle, se piti etsiä ennen kuin nukkumisesta tuli mitään.
Esikoinen halusi nimetä unikamunsa edesmenneen isoäitini mukaan ja tuota nimeä auto kantaa edelleen, vaikkei se enää öitään esikoisen kainalossa vietäkään. Yöpöytä on kuitenkin yhä autolle pyhitetty. Sen viereen on ajan saatossa ilmestynyt myös keltavihreä Wolkswagen-bussi. Autot taitavat siis olla hyvien unien salaisuus, ainakin jos esikoiselta kysytään.
Esikoisen unta vartioivat autot
Harso naamalle ja kapuloita rattaisiin
Kun Mante alkoi opetella itsekseen nukahtamista, hän tarvitsi unikaverikseen hypistelyharson tai -liinan. Hetken hypistelyn jälkeen Mante teki harsosta kangasmytyn, painoi siihen kasvonsa ja nukahti.
Toinen vauvan lempparinukahtamiskonsti oli (tai on oikeastaan edelleen) hypistellä äidin hiuksia ja kiskoa niitä pieninä tukkoina päänahasta irti. Ei auttanut vaikka päähän olisi taikonut millaisen lettikampauksen. Mante oppi vapauttamaan hiussuortuvat ja vetämään ponnarit paikoiltaan.
Äidin kaljuuntumisen ehkäisemiseksi unileluksi alettiin tarjoilla muita vaihtoehtoja. Lopulta Mante löysikin tyyliinsä sopivat unikamut: rumpukapulan ja lätkämailan! Kummastakin saa hyvän halausotteen ja molemmat taitavat muutenkin lukeutua Manten tärkeimpiin aarteisiin.
Jääkiekkomailasta saa nukkuessa hyvön halausotteen
sankaripupu saapui perheeseen
Jokunen viikko sitten saimme uuden pehmoperheenjäsenen, kun Sankaripupu muutti meille asumaan. Se on ollut myös ensimmäinen pehmolelu, joka on ajoittain päässyt jopa esikoisen kainaloon. Onhan Sankaripupu lähtöisin ambulanssista!
Kyseessä on Helsingin pelastuslaitoksen #sankarinalle-kampanja, jossa lapsi saa ensihoitotilanteesta itselleen muistoksi sankariviitalla varustetun lahjoituspehmoeläimen. Sankaripupu muutti meille eräänä yönä, kun esikoinen ei yhtäkkiä saanutkaan enää henkeä. Tilanne paheni sen verran nopeasti, että päivystyksestä kehotettiin soittamaan hätänumeroon.
Selvisimme kuitenkin säikähdyksellä. Hengitysvaikeuksien aiheuttajaksi paljastui laryngiittikohtaus, joka ilmenee pienellä osalla lapsista normaalia rajummin. Syy voi olla esimerkiksi rakenteellinen. Sairaalaan emme kuitenkaan joutuneet, sillä hengittäminen helpottui pihalla, kirpeässä pakkasyössä istuskellessa. Muistoksi episodista jäivät kuitenkin ambulanssista saatu Sankaripupu, toimintaohjeet vastaisen varalle sekä haltioituneen esikoisen tarina piipaa-autoon pääsemisestä.
Tämä Sankaripupu asuu nykyään meillä. Kiitokset Helsingin pelastuslaitokselle, pupun lahjoittajalle ja #sankarinalle -kampanjalle!
Lue myös:
- Äitivaiva nimeltä jännetuppitulehdus
- Koliikista, valvomisesta ja vyöhyketerapiasta
- Affektikohtaus, unikauhukohtaus ja unissakävely – kolme kummallista ilmiötä, joita ei kannata pelästyä
Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista ja Facebookista!
Imurointiyrityksiä lapsiperheessä – miksi palkkasimme siivoojan?
Kolme ja puoli vuotta lapsiperhearjen kiireessä kotia siivottuamme nostimme lopulta kädet ilmaan, tartuimme puhelimeen – ja palkkasimme siivoojan. Tekoa leimasi häpeä: Miksi palkkasimme siivoojan? Emmekö selviä tästäkään itse?
Päätimme olla asiasta hissukseen, sillä koko touhu tuntui vähän turhan porvarilliselta tyyliimme. Mutta ihanaa se oli myös! Se tuli selväksi heti ensimmäisen siivoojakäynnin jälkeen. Ja kun vähitellen paljastimme lapsiperhearkea niin ikään eläville kavereillemme, mitä oli tullut tehtyä, moni kummastui: ”Mitä?! Eikö teillä ole ennen käynyt siivoojaa? Kyllä meille palkattiin heti, kun lapset syntyivät!”
imurointiyrityksiä lapsiperheessä
Esikoisemme ei vauva-aikanaan perustanut imuroinnista. Siivouspäiviksi piti soittaa isovanhemmat apuun kärrylenkittäjiksi, sillä pieni alkoi huutaa kuin syötävä heti imurin nähdessään. Ja koska juniorilla oli taito itkeä itseltään taju kankaalle, tavoitteellinen vauvan itkettäminen ei tuntunut varteenotettavalta vaihtoehdolta.
Nykyään esikoinen ei ole imurista enää oikein mitään mieltä – jollei lasketa sitä, että vekotin on usein junaleikkien tiellä. Mante sen sijaan rakastaa imuria. Tai tarkemmin sanottuna sen päälle ja pois painamista. Imurointi tapahtuukin yleensä muutaman sekunnin sykleissä virtanappia hakkaavan taaperon kikattaessa vieressä.
Mante rakastaa imuria – tai tarkemmin sanottuna sen päälle ja pois painamista.
Siivoojan palkkaaminen yllätti positiivisesti
Vuosien harkitsemisen jälkeen tulimme siihen tulokseen, että siivoojan palkkaaminen lisää perheemme hyvinvointia niin huomattavasti, että siihen kannattaa sijoittaa. Kun joku auttaa siivoamisessa edes kerran, pari kuukaudessa, me säästämme voimiamme, hermojamme ja aikaamme.
Jo ensimmäinen siivoojakäynti yllätti positiivisilla vaikutuksillaan ja ylellisyyskertoimellaan: Ilo siivoojan saapumisesta alkoi jo useampi päivä ennen h-hetkeä tajutessani, että voin jättää tiettyjä rutiininomaisia hinkutushommia hoitamatta. Se vapautti iltoihin heti muutamia minuutteja omaa aikaa. Siivouspäivänä lähdin jo heti aamusta Manten kanssa retkelle nautiskelemaan. Tieto siitä, että palaan raikkaantuoksuiseen ja puhtaaseen kotiin, jonka pinnoilta tahmatassujäljet ovat kadonneet, maksimoi retken hyvän fiiliksen.
Tiedän, että kun ensimmäinen lasku saapuu, mietin jälleen kerran, pitäisikö kotia puunata sittenkin itse. Ehkä silloin on syytä avata päiväkirja ja lukea esimerkiksi oheinen muistelus, niin päätös alkaa taas tuntua vain järkevältä.
Rakas päiväkirja: ”imuroinnin vaaroista”
”Äitiaivot eivät opi kerrasta. Tai sadasta.
Niillä on taito saada kantajansa vakuuttumaan, että juuri tänään kaikki on toisin! Siksi minäkin havahduin loistavaan imurointitilaisuuteen, kun päiväunet väliin jättänyt esikoinen säntäili onnellisen aropupun lailla itsekseen pallon perässä.
Siispä tartuin imuriin.
Eteisen imuroituani kuulin, kun koiran vesikuppi lensi seinään. Lähdin siivoamaan sotkua tajuamatta, että kyseessä oli itse asiassa vasta äidin harhautus lopullisen suunnitelman toteuttamiseksi. Varsinainen kohde oli keittiön kaappiin kätketty cashew-pähkinäpussi.
Noin kolme sekuntia vesivahinkoja siivottuani tajusin, että pähkinäpussi oli ottanut jalat alleen ja suuntasi kohti olohuoneen sohvaa. Ampaisin perään, mutta siinä vaiheessa esikoinen oli jo hotkaissut pussin pähkinöistä puolet – ei äiti niitä enää suusta vaatisi takaisin! Paitsi että pähkinöitä oli siellä vähän liikaa pienen pojan suun kokoon suhteutettuna.
Seuraavat hetket sisälsivät sekavaa pähkinäkakoilua ympäri kämppää. (Ohitan kuvailun ja jätän tilaa lukijan mielikuvitukselle.) Tästäkin kohelluksesta selvittiin kuitenkin taas kerran hengissä. Ja kiitos Pikku Kakkosen, pian esikoinen istui sohvalla puhtaat päällä, pyykit pyörivät, tuhot oli korjattu ja rauha laskeutunut.
Imuriin en kuitenkaan aio enää koskea. Hengenvaarallinen vekotin!”
Lue myös:
Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista ja Facebookista!