Olin ehkä yhdeksän kokiessani yhden elämäni säväyttävimmistä lukukokemuksista: Astrid Lindgrenin Veljeni Leijonamieli oli valikoitunut sattumalta kirjastosta mukaani. Tuon sattuman myötä tutustuin Joonataniin, Korppuun ja Nangijalaan, tarinaan elämästä ja kuolemasta, vilpittömästä veljeydestä ja rehdistä rohkeudesta. Kansien väliin oli vangittu jotakin niin sykähdyttävää, että muistan ensilukemisen kokemuksen vieläkin. Tuon päivän jälkeen kannoin kirjan kirjastosta kotiin vielä aika monta kertaa uudelleen.

Olinkin vilpittömän innoissani, kun kuulin Helsingin Kaupunginteatterin tekevän tarinasta näytelmäversion. Veljeni Leijonamieli sai ensi-iltansa teatterin suurella näyttämöllä 17.10.2024 ja minulla oli onni nähdä se vain pari viikkoa myöhemmin.

Helsingin Kaupunginteatteri – Veljeni Leijonamieli – Kuvassa Mikko Kauppila, Alexander Wendelin – Kuva Otto-Ville Väätäinen

Tarina veljeydestä ja rohkeudesta

”Nyt me kerromme tarinan veljeksistä, Kaarle ja Joonatan Leijonasta, ja siitä kuinka heistä tuli Leijonamieliä. Tämä tarina on niin kuin satu, ja vähän myös kummitusjuttu, mutta kaikki on kuitenkin totta.”

Veljeni Leijonamieli on Astrid Lindgrenin fantasiasatuklassikko kuoleman kohtaavista veljeksistä. Herkkä ja isoveljeään ihaileva pikkuveli, Korppu, on ollut sairas koko ikänsä ja hänen kuolemaansa on osattu odottaa. Touhukas ja auttavainen isoveli Joonatan puolestaan menehtyy yllättäen pelastaessaan pikkuveljeään tulipalosta.

Yhdessä veljekset päätyvät kuoleman tuolle puolen, kauniiseen Nangijalan maahan, josta pahuus on ottanut vallan. Tengil joukkoineen sortaa Nangijalan kansaa lohikäärme Katla aseenaan. Yhdessä veljekset taistelevat hyvyyden puolesta, pahuutta vastaan, ja samalla myös pelokkaasta Korpusta kasvaa rohkea Leijonamieli.

Näytelmässä veljeksiä esittävät Alexander Wendelin ja Mikko Kauppila valloittavat rooleissaan. Siinä missä Kauppila tavoittaa Joonatanin elämänmyönteisen rohkeuden, Wendelin on uskottava nuori ja epävarma Korppu, jonka kehittymistä Nangijalan sankariksi on ilo seurata. Wendelin ja Kauppila loihtivat lavalle tutun veljeskaksikon, lapsuuteni sankarit olemukseltaankin häkellyttävän samankaltaisina, jollaisiksi heidät aina kuvittelin. Ja miten kauniiksi veljeyden rihma heidän punomanaan rakentuukaan!

Helsingin Kaupunginteatteri – Veljeni Leijonamieli – Kuva Otto-Ville Väätäinen

Nukketeatterin ja liikkeentunnun taikaa

Veljeni Leijonamieli ei ole tarina kaikkein kesyimmästä päästä, mutta pelottavimpia kohtauksia on etäännytetty lavalla nukketeatterin keinoin. Heini Maarasen loihtimat erikokoiset ja -tyyppiset nuket ovat paitsi nerokkaan kekseliäitä, myös esiintyjäkaartin toimesta taidokkaasti ohjailtuja.

Tengilin sortojoukot ovat saaneet kasvottomien ja värinsä menettäneiden vaahtomuoviukkojen hahmon. Korppu ja Joonatan puolestaan muuttuvat tiukoissa paikoissa sympaattisiksi näköisnukeiksi. Esimerkiksi Korpun sukeltaessa pimeään ahtaaseen luolaan, pelottavan matkanteon hoitaa nukke, jonka liikekieli onnistutaan säilyttämään häkellyttävän samankaltaisena Wendelinin tulkinnan kanssa. On vangitsevaa seurata, miten näyttelijöiden yhteispeli luo nukkehahmojen liikekielen ja matkanteon tunnun moninaisissa maastoissa pienimpiä yksityiskohtia myöten.

Helsingin Kaupunginteatteri – Veljeni Leijonamieli – Kuva Otto-Ville Väätäinen

Upeita ovat myös uljaat eläinhahmot, esimerkiksi Korpun ja Joonatanin hevoset Rimma ja Fjalar, kainalosauvaraajoillaan kirmaavat sudet tai vapauden puolesta liihottavat origamikyyhkyt. Niiden toteutus on raikkaan kekseliäs, kuin lasten leikeistä temmattu, ja luo mahdollisuuksia näyttäville koreografioille sekä liikekielestä syntyvälle huumorille.

Pyörivä lava geometrisine muotoineen ja koreografisine oivalluksineen tukee illuusiota matkanteosta, jota tarinassa on paljon. Eteen piirtyvät laaksot ja vuoristot, joilla kiidetään, laukataan ja kiipeillään. Mukana lavasteissa pyörii myös näytelmän ällistyttävä muusikko, Senni Valtonen, jonka soitinrepertuaari tuntuu loputtomalta: Valtonen soittaa esityksen aikana muun muassa konserttikanteletta, pianoa, avainviulua, kansanhuiluja, klarinettia, harmonikkaa, säkkipilliä ja 16-kielinen kannelta.

Helsingin Kaupunginteatteri – Veljeni Leijonamieli – Kuva Otto-Ville Väätäinen

Helsingin Kaupunginteatteri – Veljeni Leijonamieli – Kuva Otto-Ville Väätäinen

Muutakin kuin satua ja nostalgiaa

En muista, että Veljeni Leijonamieli olisi lapsena tuntunut pelottavalta lukukokemukselta. Kutkuttavan jännittävä se kyllä oli ja kiehtovalla tavalla hurja, mutta ei pelottava. Teatterisalissa istuessa huomasin kuitenkin yllättyväni siitä, miten paljon julmuutta ja väkivaltaa tarinaan sisältyi. Vaikka nukkejen käytöllä pehmennettiinkin tarinan hurjimpia kohtia, omille, herkille lapsilleni (4 ja 6v) katselukokemus olisi ollut vielä liian pelottava.

Esitystä suositellaankin yli 9-vuotiaille. Silti yleisön joukossa tuntui olevan paljon nuorempaakin väkeä. Kun lavalla suoritettiin teloituksia, vilkaisin epäröiden ympärilläni istuvia pikkukatsojia. Rautahermoiset juniorit eivät kuitenkaan olleet tapahtumista moksiskaan vaan tuntuivat ainoastaan nauttivan sadun imusta – lienevätkö Lindgreninsä lukeneet?

Jos olinkin kuvitellut istuvani teatterinpenkkiin matkustaakseni taidokkaalle nostalgiamatkalle lapsuuteen, esityksen päätyttyä huomasin sen ravistelleen muutenkin. Mennyt kaksi ja puolituntinen oli ollut samaan aikaan jotain niin julmaa, koskettavaa ja kaunista! Vaikka Veljeni Leijonamieli on ”kuin satu, ja vähän myös kummitusjuttu”  pitää myös johdantontosanojen loppukaneetti paikkansa: Yli 50 vuotta sitten kirjoitetussa tarinassa on jotakin hyvin tuttua ja ajankohtaista myös meidän aikaamme vasten peilaten.

”Kaikki on kuitenkin totta.”

Helsingin Kaupunginteatteri – Veljeni Leijonamieli – Kuva Otto-Ville Väätäinen

Lue myös:

• 10 hyvää syytä ryhtyä vanhemmaksi – 10 syytä, miksi tarvitsemme lapsia
• Lasten kanssa metsässä – Miten retkeilijöitä kasvatetaan?
• Mihin Suomen lapset katosivat? – Avoin kirje päättäjille
• Viisi asiaa, jotka ovat yllättäneet perhe-elämässä

Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista ja Facebookista – ja nyt myös TikTokista!

Meillä vietettiin 4-vuotissynttäreitä, ja pikku-Mantestamme tuli ISO. Nämä olivat ensimmäiset juhlat, joista pikkuveli osasi ottaa kaiken ilon irti. Mante nimittäin aloitti synttäreidensä suunnittelun ja odotuksen jo kaksi kuukautta etukäteen. Vaan millaiset syntymäpäivät neljävuotiaamme itselleen suunnitteli?

Kaverisynttäreitä vietettiin työmaa-teemalla metsässä

”Tahdon työmaasynttärit!”

Yksi asia Mantelle oli selvää alusta asti: Hän tahtoi työmaasynttärit. Neljävuotias toivoi juhliinsa työkoneita, työmiehiä ja työmaatöitä. Vision toteutus jäi äidille.

Ei siis auttanut kuin alkaa suunnitella. ”Äiti, tuolla on työmaa. Kysy saadaanko sieltä kaivuri synttäreille!”  Mante avusti innokkaana. Lopulta synttäreille saatiinkin kaivinkone – se tosin oli hieman pienikokoisempi, hiekkalatikkoleikkeihin tarkoitettu versio.

Juhlakaupasta löysimme Manten kanssa muutakin teemaan sopivaa: työmaan eristysnauhaa, työkonelautasia ja -ilmapalloja. Lisäksi askartelin aasinhäntä-pelin inspiroimana seinään kiinnitettävän kaivurin, jolle kiinnitettiin kauha sokkona.

Aasinhäntä-peli toimi hyvin myös kaivuriversiona

”Kakussa on kymmenen kerrosta ja dinosauruksia”

Kakku oli Mantelle toinen suunnittelun tärkeimmistä elementeistä. Villeimmissä visioissa siitä oli tulossa kymmenkerroksinen ja niin suuri, että juhlat pitäisi siirtää kaverin kotiin, koska sinne kakku mahtuisi toisin kuin meidän kotiimme. Mante myös toivoi, että kakun päällä olisi dinosauruksia.

Lopulta luottokonditoriamme kinuskikakku kuitenkin kelpasi, kun tuunasin sitä dinosauruskoristeiden ja strösselin avulla. (”Ja kun ostettiin myös mutakakku”, Mante huomauttaa. ”Työmaallakin on mutaa.”)

Vaikkei kakku ollutkaan kymmenkerroksinen, kelpasi se dinoilla ja strösselillä höystettynä

”Juhlitaan koko yö ympäri”

Järjestimme kahdet erilliset juhlat: toiset sukulaisille ja toiset Manten kavereille. Juhlaa siis riitti koko viikonlopulle! Kaverisynttärit pidimme totuttuun tapaan metsässä ja jälleen kerran säidenhaltija oli meille suosiollinen.

Olin kyhännyt metsään erilaisia työmaarasteja, joita lapset saivat kiertää jäätelönsyönnin ja yleisen kirmaamisen lomassa. Rasteilla pääsi siirtämään käpykuormaa kaivurilla, ajelemaan työmaarataa erilaisilla ajopeleillä, kiinnittämään kaivurin kauhaa sokkona, puhaltamaan saippuakuplia työmaatunnelin läpi ja rakentamaan majaa.

Sukulaissynttäreitä vietimme perinteisemmin kotonamme, joskin osa juhlakansasta löysi myös tuolloin tiensä ulos auringonpaisteeseen pomppimaan trampoliinilla ja testailemaan kaverisynttäreiltä esiin jätettyjä rasteja. Mikäs sen parempaa!

Kun viimeiset sukulaiset lähtivät, Mante vaikutti hivenen pettyneeltä. ”Minä luulin, että juhlitaan koko yö ympäri”, tuore nelivuotiaamme huokaisi. Lopulta yhdessä totesimme, että juhlien täytyy joskus loppua, jotta seuraavat voivat alkaa.

Lahjaksi Mante sai toivomansa leikkitrumpetin.

”4-vuotisuus tuntuu…”

Jo varsinaisen syntymäpäivän aamuna kysäisin Mantelta, miltä tuntuu olla neljä. ”4-vuotisuus tuntuu ihan samalta kuin eilenkin”, Mante tuumi hivenen kummastuneena. Pian pikkumies oli kuitenkin jo ottanut uuden roolin haltuun. Syntymäpäivillään hän jo kuvaili juhlavieraille, että herättyään hänestä oli yhtäkkiä tullut ISO!

”Vaikka vielä eilen olin pieni.”

Lue myös:

• 10 hyvää syytä ryhtyä vanhemmaksi – 10 syytä, miksi tarvitsemme lapsia
• Lasten kanssa metsässä – Miten retkeilijöitä kasvatetaan?
• Mihin Suomen lapset katosivat? – Avoin kirje päättäjille
• Viisi asiaa, jotka ovat yllättäneet perhe-elämässä

Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista ja Facebookista – ja nyt myös TikTokista!