Halusin äidiksi jo pikkutyttönä. Kuvitelmissani minulla oli leikkisä mies ja viisi lasta, joiden kanssa asuin Huvikumpua muistuttavassa kodissa. Muistan tuolloin ajatelleeni, että äitinä saisin aikuisenakin riehua ja rellestää, leikkiä ja kuvitella – ja leikkiseura löytyisi omasta takaa! Ajattelin, että minusta tulisi hassu, lämmin ja lempeä äiti – muttei missään nimessä pullantuoksuinen imurinvarressa pyörijä! En myöskään halunnut olla sellainen äiti, joka ompelee ja hallitsee valtakuntanaan keittiötä.

Minusta tulisi äiti, joka tarttuu vasaraan, kiipeää puuhun, leikkii ja hyppii laskuvarjolla!

kaikille kaikkea

Vartuin perheessä, jossa kaikki saivat tehdä kaikkea sukupuolesta riippumatta. Totuin siihen, että oli aivan normaalia pyytää isältä vaatteidenkorjausapua tai löytää äiti kantamassa kaksi kertaa itseään suurempia multasäkkejä pitkin pihaa. Siitä olen kiitollinen!

Jo lapsena sain kuitenkin huomata, että tietyt tavat istuivat tiukassa. Kun koulussa tuli aika valita joko tekninen tai tekstiilityö ja valitsin ensimmäisen, ei valintaa hyväksyttykään. Ja kun ensimmäistä kertaa kiinnostuin armeijasta, minulle kerrottiin että sinne pääsivät vain pojat. Vaikka näihin asioihin tuli muutos paria vuotta myöhemmin, olin jo ehtinyt ymmärtää, että maailmassa on olemassa näkymättömiä seiniä estämässä – tai vähintäänkin vaikeuttamassa – tiettyjä valintoja. Itsepäisen pikkutytön tarmolla kuitenkin päätin, että minun kulkuani ne eivät estäisi.

Haluaisin uskoa tuon päätöksen kantaneen tähän päivään. Uskoa, että sisälläni asuu yhä tuo omia polkujaan kulkeva, särmikäs tyttö, joka ei anna näkymättömien seinien pysäyttää itseään. Mutta mikä mahtaa olla totuus?

äitinä minut nähdään toisin

Pyysin sosiaalisessa mediassa minut eri elämänvaiheissa tunteneilta ihmisiltä intuitiivisia ja kaunistelemattomia kuvauksia siitä, millainen olen tai olin tuntiessamme. Vastauksia tuli 23: lapsuudenkavereilta, ystäviltä, sukulaisilta, opiskelu- ja työkavereilta, aikuisiän tuttavilta.

Vastausten perusteella moni piirre on pesinyt minussa läpi elämän: luovuus, periksiantamattomuus (tai itsepäisyys), aktiivisuus, iloisuus, myönteisyys – mutta on jokin muuttunutkin. Nuoren minän humoristisuus ja hauskuus ovat vaihtuneet pehmeämpiin määritelmiin, sellaisiin kuin lämminsydäminen ja lempeä. Jokunen särmä on siis matkan varrella tainnut pyöristyä.

Erikoisinta kyselyn tuloksissa on se, että piirteet, jotka ovat saaneet eniten mainintoja kaikilta muilta, puuttuvat täysin äitiysloma-aikaisten tuttavuuksieni vastauksista. Useimmin minuun liitetyt piirteet: ennakkoluulottomuus, itsenäisyys, pelottomuus, rohkeus heittäytyä ja piilovilleys, ovat siis ilmeisesti jääneet taka-alalle äitinä hyöriessäni. Tai sitten ne ovat ominaisuuksia, joita emme tule liittäneeksi äiteihin.

Maailmasta löytyy kuitenkin kaksi ihmistä, jotka varmasti parhaiten osaavat kertoa, millainen äiti olen. Ja koska vasta toinen heistä osaa puhua, päästän esikoisen ääneen.

”Äiti on pöljä, joskus tomppeli. Ja kiva. Äidillä on takkutukka. Hassua. Hassu äiti. – – Äidillä on mahtavan punaiset hiukset. Äiti villimöi, riehuu ja leikkii.”

Sitten se kaikkein kiperin kysymys: Onko äiti pullantuoksuinen?

”Ei. Äiti tuoksuu puklulta ja hammastahnalta – ja pullalta.”

Hyvää äitienpäivää kaikenlaisille äideille pullantuoksun määrästä ja persoonasta riippumatta!

Vihaan päiväunia!!!

Kun perheessä on kaksi vähäunista lasta ja arjen suurimmat haasteet liittyvät nukkumiseen, nokoset tulisivat kyllä tarpeeseen. Usein katselen kadehtien onnellisena torkkuvaa miestäni, jolle päiväunet ovat luontainen osa vuorokausirytmiä. Toisaalta, koska hän perheessämme ainoa, jolla on suuri unentarve, ilman päiväuniaan hän ei kauaa jaksaisikaan.

valvominen muutti yökukkujaksi

Kun esikoinen aikanaan läpikävi vauva-ajan vaiheiluja unissakävelystä unikauhukohtauksiin, muutuin yökukkujaksi. Esikoisella oli tapana kiivetä unissaan mahdollisimman korkealle ja heittäytyä sieltä alas – niinpä en lopulta uskaltanut enää ummistaa silmiäni, ettei mitään peruuttamatonta pääsisi tapahtumaan. Mante-vauvan kanssa univajeeni kroonistui entisestään koliikin, rangankiertymän kipujen ja alun vaiheilujen valvottaessa öisin. Ensimmäiset seitsemän kuukautta ehdin kerryttää unta 4-5 tuntia vuorokaudessa. Muun ajan päivästä jompikumpi lapsista valvoi.

Tilanteeseen tarjottiin kahta helppoa ratkaisua: Me vanhemmat voisimme vuorotella yöheräämisissä tai meille voitaisiin järjestää lähipiiristä apua, että pääsisin päiväunille. Vaihtoehdoista ensimmäinen kyllä kokeilimme, mutta se kaatui sulaan mahdottomuuteensa. Nukkumisvuoroillani heräsin herättelemään sikeäunista miestäni, ja lopulta olimme molemmat rättiväsyneitä sen sijaan, että toinen meistä olisi ollut voimissaan.

Toinen ratkaisu taas kompastui päiväuniallergiaani.

päiväunet eivät sovi kaikille

Päiväuniallergia ei ole virallinen termi, vaan leikillinen nimitykseni ilmiölle, joka on saanut minut kaihtamaan päiväunia. Ongelmaani on nimitetty myös tyhmyydeksi. Minulle on vakuuteltu, että päiväunet ovat vain tottumiskysymys ja huomauteltu, ettei ihmisen tarvitse olla aina tehokas. Lopulta kuitenkin kohtasin neuvolassa ihmisen, joka tunnisti ja tunnusti ongelmani!

Mitä siis tarkoitan puhuessani päiväuniallergiasta?

Lyhyiltäkin nokosilta herätessäni oloni on samanlainen kuin kovassa kuumeessa: päätä särkee, iho on kipeä, lihaksia kolottaa, hikoiluttaa ja viluttaa. Olo kestää loppupäivän, mikä on kova hinta pikkulevosta, eikä edesauta latautumaan lasten kanssa touhuamiseen.

Päiväunet eivät sovi kaikille, vahvistaa myös unitutkija Mikael Sallinen Hesarin samannimisessä jutussa (Emmi-Liia Sjöholm, HS 17.2.2020). Sallinen kertoo osan ihmisistä kärsivän päiväunilta herättyään voimakkaasta uni-inertiasta. Tila menee useimmilla nopeasti ohi, mutta toisilla se voi jäädä päälle pitkäksikin aikaa. Samaa geenien aikaansaamaa ilmiötä käsitellään myös The Washington Postin artikkelissa Naps don’t work for everyone. Genetic differences are why (Allison Hirschlag, 7.3.2020).

Molemmat artikkelit selittävät ilmiön johtuvan unirytmieroista: Unen vaiheiden kestot ovat yksilöllisiä samoin kuin se, kauanko vie nukahtaa syvään uneen. Siksi päiväunet eivät saisi olla liian pitkät, vaan ne pitäisi mitoittaa niin, ettei nukkuja ehdi vaipua syvään uneen. Osa meistä kuitenkin siirtyy tuohon unen vaiheeseen hyvinkin nopeasti.

päiväuniallergiaan on syynsä

Mitä tulee yöuniin, olen aina ollut nuijanukahtaja. Ennen nukkumaanmenoa luen hetken kirjaa ja silmät suljettuani olen yleensä saman tien sikeässä unessa. Artikkelien kuvausten perusteella varttikin on minulle torkkujen pituudeksi liikaa, sillä onnistun jo tuossa ajassa hankkimaan itselleni pahan ja pitkäkestoisen uni-inertian. Toisaalta olen aina ajatellut, että koska vaivun iltaisin nopeasti uneen ja nukun yöt hyvin (ilman häiriötekijöitä), minulle riittää vähempi uni kuin vaikkapa miehelleni, jonka uni on laadultaan selvästi heittelevämpää. Ennen lapsia nukuin säännöllisesti 7-8 tunnin yöunet ja heräsin aamuisin virkeänä, yleensä muutama minuutti ennen herätyskellon soittoa.

”Voimakas päiväunien jälkeinen uni-inertia voi johtua siitä, ettei nuku tarpeeksi yöllä”, Sallinen paljastaa Hesarin asiantuntijalausunnossaan. Hänen mukaansa tällöin syntyy univajetta, jota elimistö pyrkii korjaamaan päiväunilla. Tämänhetkisessä elämäntilanteessa univaje saattaisi hyvinkin selittää päiväuniallergialleni. Olen kuitenkin kärsinyt ilmiöstä niin kauan kuin muistan – silloinkin kun olen nukkunut varmasti riittävästi. Myös esikoisemme on jo pitkään karttanut päiväunia ja selittänyt niiden olevan ”pelottavia”. Pitkään ajattelimme hänen näkevän painajaisia, mutta taaperomme ilmaisukyvyn kehityttyä olen alkanut epäillä, että esikoinen onkin perinyt päiväuniallergiani.

Myös tottumattomuus torkkuiluun mainitaan yhdeksi epämiellyttävän uni-inertian syyksi molemmissa artikkeleissa. The Washington Postin jutussa tarjotaan myös ratkaisua ongelmaani: Päiväuniallergiasta eroon päästäkseni minun pitäisi löytää luontaiseen unirytmiini istuva ajankohta ja pituus nokosille ja noudattaa torkkurutiinia kellontarkasti päivittäin. Näin kehoni tottuisi päiväuniin vähitellen. Ehdotus on ihan kiva, mutta nykyarjessamme sataprosenttisen mahdoton toteuttaa.

rentoutuminenkin on vaihtoehto

Lämpenen enemmän Mikael Sallisen ajatukselle siitä, ettei tarvitse nukkua, jos nukahtaminen ei onnistu tai tunnu miellyttävältä. Myös muunlainen lepääminen ja rentoutuminen ovat hyviä vaihtoehtoja. Olen siis ollut oikeilla jäljillä vakuutellessani ihmisille, että koen akkujeni latautuvan, kun luen, kirjoitan tai teen musiikkia. Siunauksen sanoilleni antaa myös psykologian tohtori Sara Mednick Time-lehden (Markham Heid, 1.10.2014) artikkelissa You Asked: Is It Good or Bad to Take a Nap?:

Me ihmiset olemme erilaisia – kaikki eivät ole päiväunityyppiä. Tärkeintä on löytää itselle sopivat keinot, jotka auttavat jaksamaan.

Oletko jo lukenut Uni-juttusarjan muut osat:
Vähäunisista lapsista
Mistä unissapuhujien perheessä jutellaan öisin?