Pasi  🩵 (2010-2026)

”Tämä on elämäni ensimmäinen päivä ilman koiraa, eikä se ole ollenkaan kivaa”, tokaisi seitsemänvuotias esikoisemme rakkaan koiravanhuksemme kuoleman jälkeisenä aamuna. Edellispäivänä Pasi oli vielä saattanut esikoistamme kouluun ja osallistunut kuono pitkällä vauvamme vaipanvaihtoon. Päivällä se sai yllättäen sairaskohtauksen ja jouduimme hyvästelemään rakkaan, pitkäikäisen perheenjäsenen. Kun lemmikki kuolee, perheeseen jää aina aukko. Lapsillemme se oli erityisen suuri, sillä he olivat kaikki eläneet koko siihenastisen elämänsä koiraperheessä.

Miten käsitellä Lemmikin kuolemaa lasten kanssa?

Vaikka Pasilla oli ikää (se oli jo 15½-vuotias) ja olimme tietoisia siitä, ettei teräspappammekaan eläisi ikuisesti, tuli kuolema yllätyksenä. Sairaskohtauksen aikaan olin onneksi yksin kotona päiväunia nukkuvan vauvan kanssa, jotta pystyin keskittymään tilanteeseen ja miettimään, miten se kannattaisi lasten suhteen hoitaa.

Nykyään suositellaan, että mikäli kotona on vanha tai sairas lemmikki, lähestyvästä kuolemasta puhutaan lasten kanssa jo hyvissä ajoin. Yleisenä ohjeena on myös, että kun lemmikki joudutaan lopettamaan, lapsi saisi mahdollisuuden jättää sille jäähyväiset ja olla halutessaan mukana sen lopettamisessa.

Pasi oli ikäisekseen hyvässä kunnossa, mutta oli silläkin ollut erilaisia pieniä terveyshuolia jo parin vuoden ajan. Vaikkeivät ne koskaan olleet osoittautuneet erityisen vakaviksi, olivat ne kuitenkin tarjonneet luontevan väylän puhua koiramme vanhenemisesta ja lähestyvästä kuolemasta lasten kanssa.

Sairaskohtauksen jälkeen soitin puolison kyyditsemään meidät eläinlääkäriin ja haimme vielä lapset koulusta ja päiväkodista Pasia saattamaan. Molemmat halusivat tulla mukaan ja hyvästellä rakkaan perheenjäsenen. Vaikka tilanne oli raskas, auttoi konkretia ja yhdessäolo tilanteen käsittelyssä. Kotimatkalla lapset ehdottivat, että hakisimme kotiin Pasin lempiruokia: maksalaatikkoa ja jäötelöä ja söisimme vielä juhla-aterian koiramme kunniaksi.

Koirattomuuteen täytyy totutella

Vanhemmat lapsemme ovat keskenään kovin erilaisia. Esikoinen näyttää tunteet suuresti, kun taas Mantella on taipumusta kätkeä tunteitaan konkreettisten tekojen taakse. Pasin kuoleman jälkeisenä aamuna Mante kysyikin heti ensimmäiseksi, odottaako alakerrassa yllätyksenä uusi koira. Uuden koiran perään hän on kysellyt usein myöhemminkin ja ollut onnessaan, kun on päössyt telmimään isovanhempien koiran kanssa.

Esikoinen on prosessoinut Pasin menetystä pidempään. Etenkin iltaisin ikävä iskee ja siitä täytyy päästä puhumaan. Korvikekoirat tuovat lohtua, mutteivät silti korvaa Pasin menetystä. Eniten esikoista tuntuu piristävän vanhojen videoiden ja valokuvien katselu ja Pasin muistelu. Myös hän on vähitellen alkanut kysellä uuden koiran perään. Ihan vielä emme kuitenkaan vauvan rinnalle aio uutta koiravauvaa ottaa – mutta kenties joskus tulevaisuudessa.

Koiraperhe ei muutu hetkessä koirattomaksi, vaikka lemmikki kuolisikin. Niin pinttyneitä ovat tavat ja rutiinit, joita nelijalkainen perheenjäsen on tuonut tullessaan. Koirattomuus muuttaa myös identiteettiä. Eiväthän esimerkiksi lapsemme ole koskaan eläneet muussa kuin koiraperheessä.

Kotonamme on toistuvasti kuuluvinaan tassujen rapina. Puoliso tarkistaa säntillisesti sohvalta noustessaan, ettei astu uinuvan koiran päälle. Minä puolestani olen lähdössä milloin lenkille, milloin järjestämässä koiran vahtia ristiäispäiväksi. Vanhasta tottumuksesta lenkitysajan lähestyessä tulee aina myös kiire kotiin, kunnes muistan, ettei kiirettä enää ole.

Ruokailujen jälkeen tajuan, millaisen urakan koiramme on tehnyt monta kertaa päivässä pöytämme alla. Ennen pöydän alus oli aina puhdas. Nykyään sieltä löytyy kaikenlaista lapsilta pudonnutta, kun lattia ei putsaannukaan itsestään.

Päivä päivältä ikävä kuitenkin helpottaa: Ei katoa, mutta muuttaa muotoaan. Pasista puhutaan yhä päivittäin ja lohdullista kyllä, sen jälkeensäjättämiä karvoja leijailee edelleen asunnossamme – toivottavasti vielä pitkään!

Lue myös:

• Tähtien tuolle puolen – miten puhua kuolemasta lasten kanssa
• Kolmas lapsi – nykypäivän tilastopoikkeama

Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista ja Facebookista – ja nyt myös TikTokista!

Eilen meillä juhlittiin syntymäpäiviä. Päivänsankari koreili polleana rusetti kaulassa, ”Paljon onnea vaan” raikui kirkkailla lapsenäänillä laulettuna ja kakku kannettiin asiaankuuluvasti pöytään – tai oikeastaan lattialle. Pohja maksalaatikosta, kuorrute vaniljajäätelöstä. Nam! Koiramme Pasi oli syystäkin tyytyväinen.

Koira tuli taloon

Nyt 13-vuotias cairnterrierimme on läpikäynyt monivaiheisen elämän ja pitkän tien perhekoiraksi. Se syntyi Norjassa ja asusti parinkin kasvattajan luona Suomessa ennen kuin päätyi vajaa parivuotiaana luoksemme asumaan.

Minulla on ollut koira 9-vuotiaasta. Ensimmäinen cairnterrierini Lego kirjaimellisesti varttui rinnallani ja eli pitkän elämän, yli 16-vuotiaaksi. Eläkevuotensa se tosin vietti vanhempieni luona, koska tilaan ja isoon pihaan tottunutta koiraa ei haluttu pakottaa opiskelijaboksiin.

Pasi tuli meille vain jokunen kuukausi Legon kuoleman jälkeen, vahingossa. Tutuksi tullut kasvattaja soitti ja kertoi, että hänellä olisi koira kotia vailla. Että kenties me voisimme ottaa sen. Puolisoni ei ollut koskaan omistanut koiraa ja alkuun minäkin lähinnä nauroin ajatukselle. Olin kyllä ajatellut ottaa taas koiran ”sitten joskus”, mutta vielä se ei tuntunut ajankohtaiselta.

Tuli pääsiäinen, vapaapäiviä ja mökkiloma. Mökillä puoliso yhtäkkiä tokaisi, että kyllä meille hänen puolestaan voisi koira tulla. Siitä olisi minulle seuraa, kun työt pitivät häntä paljon pois kotoa. Ajatus alkoi itää ja lopulta soitin tunnustelupuhelun kasvattajalle, jonka oletin jo löytäneen koiralle kodin. ”En minä Pasille enää kotia etsinytkään. Tiesin, että soitat takaisin”, kasvattaja kuitenkin paljasti. Ja niin meillä yhtäkkiä oli koira.

Jalostuskoirasta kotikoiraksi

Vaikka luulin olevani varsin kokenut koirien käsittelijä ja cairnterrierit olivat minulle rotuna läpeensä tuttuja, yhteen asiaan en ollut osannut varautua. Pasi oli jalostusuros ja astunutkin jo useampaan kertaan. Sellainen muuttaa koiraa – etenkin kovapäistä terrieriä, jonka ego on jo luonnostaan pilviähipovan kokoinen.

Pasi oli luonteeltaan muutenkin hyvin epätyypillinen rotunsa edustaja. Siinä missä cairnterrierit ovat yleensä vilkkaita, aktiivisia ja seurallisia tarmonpesiä, Pasi osoittautui rauhallisenlaiskaksi, mukavuudenhaluiseksi ja sosiaalisesti ronkeliksi: Sille kyllä kelpasivat seuraksi vetävännäköiset tyttökoirat, mutta uroksia se ei voinut sietää silmissään ja oli ihmisiäkin kohtaan varsin epäluuloinen. Minulla oli kokemusta pennun kouluttamisesta, muttei jo tietyille tavoille tottuneen koiran uudelleenkouluttamisesta. Pasin kanssa piti kuitenkin käydä läpi, kuka on meidän perheemme pomo.

Erilainen koirakoulu

Saimme Pasin kouluttamiseen osaavaa apua, ja vähitellen tuore perheenjäsenemme alkoi asettua talon tapoihin ja arvojärjestykseen. Se oli aina elänyt koiralaumassa ja tottunut ottamaan kovaakin yhteen muiden jalostusurosten kanssa, mistä johtuen sille oli alun perinkin haluttu löytää uusi koti. Nyt se joutui opettelemaan toisenlaiset toimintamallit ja ainoana koirana olemisen.

Koulutus tuotti tulosta ja Pasista tuli ihana lisä perheeseemme. Se reissasi mukanamme ja oli terrieriksi yllättävän helppoa seuraa metsälenkeillä – se kun ei viitsinyt enää nuoruusvuosiensa jälkeen lähteä peurojen perään vaan jolkotti vapaanakin kiltisti polulla vieressäni. Monta vuotta elimme rauhassa kolmistaan, kunnes Pasi eräänä päivänä tajusi, että mahaani oli muuttanut joku!

Pitkä tie Perhekoiraksi

Kun esikoisemme syntyi, Pasi joutui jälleen kerran sopeutumaan uuteen tilanteeseen. Aivan ongelmitta vauvan saapuminen ei sujunut. Pasi nimittäin päätti erota laumasta ja muutti kotimme kellariin. Muutaman päivän päästä nälkä ajoi sen takaisin luoksemme, ja lopullisen sovinnon Pasi teki vauvan kanssa esikoisemme ryhdyttyä sormiruokailemaan. Siitä lähtien koiramme on nimittäin saanut nauttia buffet-ruokailuista keittiönpöytämme alla päivittäin.

Manten syntymä ei Pasia enää hetkauttanut. Se oli jo tottunut menoon ja meteliin, joskin koiramme on aina tehnyt myös hyvin selväksi, kun sen mitta tulee täyteen. Erityisen huonosti se on sietänyt lasten riehumista ympärillään ja Manten turhan kovakouraisia lähestymisyrityksiä.

En koskaan edes odottanut, että Pasista kuoriutuisi unelmien perhekoira ja luotto-lastenvahti. Se on joutunut todella ponnistelemaan sopeutuakseen kahteen vauhtivillikkoomme. Lapsista on kuitenkin tullut Pasille äärettömän tärkeitä ja olen äärettömän onnellinen, että lapsemme ovat saaneet tottua koiriin syntymästään asti.

Esikoisella on jo nyt, viisivuotiaana, äärimmäisen hyvät taidot käsitellä eläimiä ja Pasia. Pasilla ja esikoisella selvästi synkkaa. Usein Pasi mönkii yölläkin esikoisen sängyn viereen kerälle nukkumaan ja se myös tottelee viisivuotiaamme käskyjä.

Mante on eläinten suhteen isoveljeään arempi ja myös Pasi suhtautuu kuopukseemme himpun verran varautuneemmin. Ruokapöydässä Pasi kuitenkin jököttää uskollisesti aina Manten jaloissa ja seuraa kaksivuotiastamme niin vessaan kuin iltasuihkuun.

Pasi pappaiässä

Olemme puhuneet lasten kanssa suoraan ja rehellisesti siitä, että Pasilla alkaa olla jo ikää, eikä vanha koira elä loputtomasti. Vielä Pasi on kuitenkin vedossa – kovin vauhdikas se ei ole koskaan ollutkaan. Nähdessään tyttökoiria se tosin muuntuu yhä nuoreksi ja kaivaa koko charminsa esiin.

Aamuisin Pasi on kärttyinen, jos se herätetään kesken unien. Pappa haluaisi nukkua pitkään ja hartaasti. Aamukuuden lenkit ovat sen mielestä silkkaa kidutusta. Sateisina ja kylminä päivinä se jäisi mieluummin sisään lämpimään kuin lähtisi lenkittämään meitä ihmisiä.

Päiväunien jälkeen Pasi alkaa olla vähän kankea. Tarvitaan kunnon venyttelyt ennen kuin keho vetreytyy. Välillä se myös vajoaa haaveisiinsa kesken iltapissalla käynnin ja sitä pitää useampaan kertaan maanitella sisään: ”Kävit siellä puskassa jo kolmesti.”

Toisaalta, röhkivät possulelut saavat Pasin yhä villiksi. Niissä on ollut aina se taika. Eikä mikään ole hauskempaa kuin leikkijahdata lapsia pyörien selässä tai möyriä salaa tyynykasan alla piilossa kielletylle puolelle sohvaa. Lapsista taas on ihana huolehtia Pasille ruoka kippoon, olla hihnanpäässä talutusvastuussa ja voihkaista kovaäänisesti, kun Pasi jälleen kerran haluaa osallistua meneilläänolevaan leikkiin menemällä lelujen päälle makaamaan.

”Pasille täytyy hakea maksalaatikkoa!” esikoinen huolehtii. ”Onhan nyt sen syntymäpäivä!” ”Ja jäätelöä!” säestää Mante. Ja niin me juhlimme Pasin 13. syntymäpäivää, niin kuin lapset ovat sen suunnitelleet – ja Pasi nauttii juhlistaan jokaista kuonokarvaansa myöten!

Lue myös:

• Kellarimököttäjä ja koirankarvan kiskoja – koira lapsiperheessä
• Ystävyyttä ja yhteentörmäyksiä – havaintoja koirista ja lapsista
• Koira lasten armoilla – mitä kuuluu Pasi?

Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista ja Facebookista – ja nyt myös TikTokista!