Melkein tavallinen perhe
0Melkein tavallisen perheemme tarina jatkuu tästä eteenpäin täällä Vaikuttajamedian rivistöissä. Suurella innolla, ilolla ja uteliaisuudella astun uudelle temmellyskentälleni.
Tervetuloa seuraamaan koheltavan perheemme pirskahtelevaa arkea. Luvassa leikkiä, lätkää ja luomistyötä – hassuttelua unohtamatta!
Terveisin,
Äijä-äiti & perhe
***************
MIKÄ ÄIJÄ-ÄITI?
Minusta tuli äiti keväällä 2018.
Suuri unelma toteutui, vuosien odotuksen jälkeen.
Äijä-äiti puolestaan syntyi, kun esikoisemme alkoi puhua. En ollutkaan äiti, vaan äijä, Ja myöhemmin äijä-äiti. Jos joku erehtyi kysymään esikoiselta jotain äidistä, hän korjasi nopeasti: ”Ei äiti. Äijä.” Puolentoista vuoden aikana tittelini tuli tutuksi niin sukujuhlissa kuin päiväkodin pihalla, ja totuin siihen itsekin niin hyvin, että kun esikoinen eräänä päivänä kutsuikin minua äidiksi, ryystin siskonmakkarakeiton väärään kurkkuun.
Nykyisin olen esikoiselle ihan vaan äiti. ”Mutta äidin nimi on Äijä. Ja Meri-Maaria.”
Ai miksi muotokuvassani on vauva? No, hän ehti kontata kuvaan – joka yrityksellä. Ja miksei minulla ole kenkiä? Se onkin pidempi tarina…
Melkein ihan tavallinen perhe
Olemme melkein ihan tavallinen perhe: isä, äiti, kaksi lasta ja koira. Keltainen puutalo ja kallioinen piha. Oma pieni perunamaa. Monta kertaa viikossa lämpiävä sauna.
Paitsi että kun isä valmentaa työkseen jääkiekkoa, ja äiti käyttää päiväunipaussit kirjoittamiseen tai musiikin tekemiseen, arki ei aina rytmity ihan perinteiseen malliin. Silti se pitää sisällään paljon ihanan tavallisia hetkiä, jotka ansaitsevat tulla kuvatuiksi niiden epätavallisempien rinnalla.
Operaatio Jäbä-däbä-duuri
Ihme on osunut kohdallemme kahdesti: ensin keväällä 2018 ja toistamiseen syksyllä 2020. Saimme tuplasti enemmän kuin koskaan uskalsimme toivoa, ja niinpä saan olla kahden ihanan pikkupojan Äijä-äiti!
Vanhempi heistä seikkailee blogissa nimellä esikoinen. Hän on valoisa, sanavalmis ja vauhdikas 3-vuotias, joka tuntee suuresti, muttei lakkaa hymyilemästä, innostumasta ja tutkimasta maailmaa toivottavasti ikinä. Esikoisen lempijuttuja ovat junat, bussit ja jäätelö, sekä kujeilu, lukeminen ja uiminen. Tämän pikkuihmisen sukkelia sutkautuksia löytyy sekä täältä blogista että Äijä-äidin Instagram-tilitä. Ne ovat aitoja helmiä!
Nuorempi vesseli, liian varhain liikkeelle lähtenyt Mante-vauva, on puolestaan saanut bloginimensä isoveljeltään. Mante on hyväntuulinen, liian varhain liikkeellelähtenyt turbopupu, jonka erikoisalaa ovat kiipeily, yökukkuminen, isoveljen kanssa riehuminen ja turvavöistä pakeneminen. Useimmiten Manten löytää touhuamasta jääkiekkomaila kädessään tai treenaamasta hengenvaarallisen näköisiä kiipeilystuntteja.
Jos haluat lukea meistä lisää, TÄÄLTÄ löytyy kolmevuotiaan esikoisemme selonteko perheestä.
Positiivisen lapsiperhearjen kuvaamisen puolesta
Lapsiperhe-elämästä kuulee usein puhuttavan vähän ikävään sävyyn. Se on raskasta, vaatii venymistä ja oman ajan uhraamista – niin kuin muuten kestävyyslajitkin, jotka ovat tänä päivänä kovin trendikkäitä ja suosittuja! Toisaalta sosiaalinen media on täynnä myös harmonisia perheidyllejä, jotka eivät myöskään vastaa meidän todellisuuttamme.
Tästä blogista ei löydy pelottelua lapsiperhearjen kamaluudesta sen enempää kuin kuvia valkeista sohvista ja kammatuista lapsistakaan. Kirjoitan elämästämme, joka on rosoista, vauhdikasta, hupsua ja hurjan mukavaa. Koska uniongelmat ovat perheemme erikoisalaa, niistä kirjoittelen silloin tällöin. Myös uhmaiästä, koheltamisesta ja kommelluksista otan vapauden tarinoida kieli poskessa. Kuvitus on kotialbumien aarteistoa, jollei toisin mainita.
Tervetuloa koheltamaan kanssamme!
Positiivisen lapsiperhearjen kuvaamisen puolesta
Ensimmäistä kertaa blogissa? Aloita vaikka näistä:
Koira lasten armoilla – mitä kuuluu Pasi?
Jääkaapin ovi käy, sitten kuuluu foliopakkauksen rapinaa. Kahdelta tuo ääni ei jää koskaan kuulematta ja tunnistamatta. ”MAKSALAATIKKOA!” kiljuu olohuoneesta rynnistävä esikoinen innoissaan, ja heti perään portaikostakin kuuluu tuttu rapina. Pasi on herännyt päiväuniltaan maksalaatikon kutsuun.
Cairnterrierimme Pasi juhli vastikään 11. syntymäpäiväänsä. Esikoinen huolehti hyvissä ajoin etukäteen, että synttäritarjoiluna olisi varmasti maksalaatikkoa ja jäätelöä – ja niin paljon, että niistä riittäisi päivänsankarin lisäksi muillekin. Näin myös tapahtui. Koira ja esikoinen olivat silminnähden tyytyväisiä juhla-ateriaan.
Vauvan syntymä on koirallekin iso muutos
Pasi on viime vuosien aikana joutunut kokemaan melkoisen mankelin. Kun se puolitoistavuotiaana muutti meille, läpikävimme pitkät koulutusrupeamat (koirankorjaukseksi sitä muistaakseni kutsuttiin), sillä Pasi oli elänyt koko alkuelämänsä koiralaumassa, eikä osannut tehdä yksilönä aina kovin hyviä ratkaisuja. Korjausliikkeet kuitenkin tuottivat tulosta, ja monta vuotta Pasi sai nauttia leppoisan aktiivisesta elämästä, jossa sille riitti tilaa, aikaa ja huomiota.
Mutta sitten tuli vuosi 2018 ja mankeli hyrähti käyntiin. Jo raskauden alkuvaiheessa Pasi otti tavakseen tulla mahalleni köllöttelemään, kunnes kumpu kasvoi niin suureksi, että touhu alkoi muistuttaa vuorikiipeilyä. Sairaalakassiin Pasi teki pesän jo kauan ennen h-hetkeä ja seurasi vaappuvaksi muuttuneita askeleitani huolestuneena perässä.
Synnytyssairaalasta Pasille lähetettiin vaippatervehdys, jotta uuden tulokin hajut tulisivat heti tutuiksi. Shokki se oli silti. Paikka äidin sylissä oli viety, kodin hiljaisuus rikottu itkulla ja metelöinnillä ja kaikki nurkat täytetty uudella roinalla, jolla ei kuitenkaan saanut leikkiä. Eikä siinä vielä kaikki – kun uusi mini-ihminen lähti liikkeelle, sen elämäntehtävä tuntui olevan koirankarvojen kiskominen.
Pahimpaan järkytykseen auttoivat kuitenkin aika ja pöydän alle putoilevat todisteet sormiruokailun alkamisesta. Jossain vaiheessa Pasi huomasikin saaneensa uuden leikkikaverin, joka jaksoi reuhata ja heitellä palloa paljon pidempään kuin kukaan koskaan aiemmin. Lenkkikilometritkin olivat lisääntyneet mukavasti. Paitsi että sitten tuli vuosi 2020 ja sama karuselli alkoi uudelleen!
Kaksi menee siinä missä yksikin
Manten syntymä ei ollut Pasille enää samanlainen järkytys kuin esikoisen syntymä aikoinaan. Se tuntui ottaneen asenteekseen, että kaksi menee siinä, missä yksikin. (Minäkin kokeilin – ei toiminut.) Tuntui kuin koira olisi oppinut ajattelemaan: ”Se on vain VAIHE.” (Tämän opin minäkin!)
Turkinkiskonnan alkaessa Pasi etsi itselleen päiväunipaikkoja korkeammalta, ja vauvan opittua kiipeämään se alkoi nukkua nokoset eri kerroksessa. Ruoka-aikaan koira oppi asettumaan vauvan syöttötuolin juurelle. Esikoiselta kun ei enää putoillut oikein mitään. Vain se Pasia on erityisesti kismittänyt, ettei vinkuleluilla saa riehua pikkupoikien mentyä nukkumaan – silloin olisi paras hetki leikille!
Kotimme vauvavuosien aikana esikoinen ja koira ovat yhteenhitsautuneet. Öisin Pasi tykkää vallata itselleen esikoisen säkkituolin tämän sängyn vierestä. Päiväkodin edustalla Pasilla on oma puunrunkoparkki, johon sidottuna se odottaa, kun esikoinen käydään hakemassa. Hihnassa talutettaessakin se tottelee kolmevuotiastamme yllättävän hyvin. Esikoiselle on jo kehittynyt komentoääni.
Yhdestä asiasta Pasi kuitenkin olisi valmis luopumaan: nimittäin juoksulenkeistä kanssani niin, että esikoinen paahtaa edellä menemään potkupyörällään. Hikipäissä juokseminen ei ole koiria varten, jos Pasilta kysytään. Se ei ole koskaan ollut rehkimiseen taipuvainen. Kauriitakin se jahtaa viisi loikkaa ja lopettaa sitten, ettei kulu turhaa energiaa.
Vanha koira on sympaattinen otus
Ensimmäinen cairnterrierini eli yli 16-vuotiaaksi. Se oli läpi elämänsä rodun tyypillinen edustaja: aktiivinen, sosiaalinen ja energiaapursuva. Pasi sen sijaan on ollut nuoresta asti rauhallinen, laiska ja mukavuudenhaluinen. Se ei voi sietää muita poikakoiria korttelissaan – kaduille mahtuu vain yksi macho kerrallaan – mutta tytöistä vanhalla pojalla menee vieläkin pää ihan sekaisin.
Pasin tavassa vanheta on kuitenkin paljon samaa ensimmäisen koirani kanssa. Täytettyään kymmenen Pasi alkoi muuttua aiempaa leikkimielisemmäksi. Se löysi teini-iän myrskyissä hylkäämänsä lelut uudelleen ja alkoi tehdä komeampia loikkia kuin koskaan aiemmin. Esikoisen riehaantuessa Pasi tempautuukin herkästi tunnelmaan mukaan.
Vauhdin vastapainona välillä on mukava käydä vähän hitaalla. Iltapissalle hiippaillessaan Pasi saattaa unohtua pitkäksi aikaa terassille maailman tuoksuja nuuhkimaan niin, että ulkoilun varsinainen tarkoitus on unohtua unohtua. Eikä yhä pidemmiksi muuttuvilta päiväunilta aina jaksaisi herätä ollenkaan – etenkään sadesäällä. Silloin ei huvittaisi myöskään ulkoilla. Pasilla onkin tapana ampaista sateella ulko-ovelta karkuun ja piiloutua lavuaarikaapin alle. Kurakeleillä kiroankin, kun sinne tänne sinkoilevaa vauvaa ja taaperoa uloslähtöön valmistellessa pitäisi juosta vielä pakenevan koirankin perässä.
Kun maksalaatikkovuoka on nuoltu viimeistä murenaa myöten, on lahjojen vuoro. Paketeista löytyy pientä hyvää ja pari uutta vinkulelua. Silmänräpäyksessä ne ovat molemmat kadonneet. Pasi seisoo polleana sohvalla piipittävä koripallo suussaan. Toinen leluista kuuluu liikkuvan kohti portaikkoa. Mante-vauva on napannut sen suuhunsa Pasin mallin mukaisesti ja konttaa menemään kurnuttava vinkulisko suupielistä pilkottaen.
Samaa laumaa kaikki!
Lue lisää aiheesta koira lapsiperheessä:
Kellarimököttäjä ja koirankarvankiskoja – koira vauvaperheessä