Kun kansa viime keväänä komennettiin etätöihin, kuulimme muutaman(kymmentä) nokkelaa murjaisua siitä, että perheessämme isän ammatinvalinta on osunut kohdilleen. Valmentaja etätöissä – onko pöhkömpää kuultu! Koronatilanteen taas pahennuttua ja aikaansaatua uusia rajoitteita murjaisuista on tullut jälleen ajankohtaisia.

Vaan mikä onkaan totuus jääkiekkovalmentajan etätöistä?

Murjaisu 1: ”Eipä tartte ainakaan paljoa töitä tehdä.”

Ei töitä?!?
Keväällä tunnelma oli meillä kuin kiivastahtisessa perheyrityksessä konsanaan. Koko perhe osallistui etätyötalkoisiin reippain mielin! Isä pyöritti yläkerrassa etävalmennusta ja teki treenivideoita samalla, kun äiti kuvasi ja toimi atk-tukihenkilönä. Lapsityövoimaakin käytimme, sillä esikoinen vastasi alku-, väli- ja loppulämmitelyistä sekä videopalavereiden välikevennyksistä. Vielä tuolloin mahassa asusteleva vauvamme osallistui myös lainaamalla hoitopöytäänsä isän seisomatyöpisteeksi.

Murjaisu 2: ”Muista pitää kotona hokkarit jaloissa, niin säilyy tuntuma.”

Tässä vinkissä jäi muutama yksityiskohta askarruttamaan: Ensinnäkin, puhummeko siitä tuntumasta, joka syntyy kun klompsutellaan teräsuojissa sinne tänne? Vai oliko ajatuksena toteuttaa tekojäärata olohuoneeseemme koko perheen riemuksi? Esikoinen olisi varmasti tykännyt, mutta toteutus jäi puolitiehen teknisten epäselvyyksien vuoksi. Rullaluistimiakin harkitsimme, mutta ne osoittautuivat turhan arvaamattomiksi kolmikerroksisessa kodissamme.

”Muista pitää hokkarit jaloissa kotona. Säilyy tuntuma.”

Murjaisu 3: ”Nyt saatte ainakin viettää rauhassa perheen yhteistä aikaa.”

Tämä on kyllä niin totta!
Lukuun ottamatta videopuhelu-vartteja ja vilkutustuokioita naapureiden kanssa me totta vie saimme olla viime keväänä rauhassa. Jopa metsäteillä vastaantulijat kiersivät meidät kaukaa turvaväliohjeita kuuliaisesti noudattaen. Tai pitämäämme mekkalaa säikähtäen.

Erityisesti perherauhasta pääsi nauttimaan yläkerrassa ahkeroiva isä, jonka kotonaoloa hyödynnettiin häikäilemättömästi. Suosittuja kutsuhuutoja perheen pariin olivat muun muassa ”tuli selkäkakka” ja ”nyt on tilanne päällä”. Esikoiselle etätyöjärjestely tuli kevään mittaan niin tutuksi, että nykyään kun isä hipsii yläkertaan ansaituille päiväunilleen, esikoinen tuumaa: ”Shhh, isu on töissä.”

Murjaisu 4: ”Se on sitten pitkä loma!”

Wikipedian mukaan loma on”pitkähkö yhtenäinen lepokausi uurastuksen vastapainona. Loman pituus on lakisääteinen. Lomalla ei käydä työssä tai koulussa.”

Teknisesti ottaen meidän taloudessamme isä ei KÄYNYT töissä, vaan heräsi, puki päälleen ja siirtyi etätyöpisteelle huoneen toiseen laitaan. Ja koska korona-ajan etätöitä ja suosituksia on säädelty moninaisin päivämäärin, täyttyy loman määritelmästä ainakin kaksi kolmasosaa. Korona-aika on myös tuntunut pitkähköltä ja turruttavan yhtenäiseltä ajanjaksolta, jonka aikana lepokaudesta on ainakin unelmoitu.

Wikipedian määritelmän mukaisesti takana siis todella on pitkä loma! Ihmekös niin moni jo odottaa normaaliarkea alkavaksi.

Murjaisu 5: ”Mitä omatoimitreenejä? Eihän niistä nuorista kukaan kuitenkaan treenaa.”

Tässä on taas yksi esimerkki elämän epäreiluudesta. Riittää kun nuorille tekee omatoimisen treeniohjelman, niin he pysyvät hyvässä kunnossa. Mutta vaikka tämäkin murjaisija maksoi personal trainerille kunnossa pysymisestä ja on säilyttänyt treeniohjelmaa koskemattoman säntillisesti jossakin sohvan ja grillin välimaastossa, maha kasvaa ja coopperitulos on huonompi kuin 10 vuotta sitten!

Täytyykin kysyä koneen äärellä pelaajien sykemittari- ja gps-dataa analysoivalta isältä, onko heillä jotain poppakonsteja käytössään. Etävalmennusta vierestä seuranneenä joukkue tuntuu ainakin kovasti mieltyneen Big Brother -ohjelmaan:

”Isoveli valvoo. Pelaaja X, tule välittömästi päiväkirjahuoneeseen!”

”Alivoimaa pelaavat usein työteliäät, puolustusvoittoisemmat pelaajat – – ja heitä kutsutaan muun muassa ’työmyyriksi’ ja ’puurtajiksi’. – – Alivoimalla olevan joukkueen ensisijainen tarkoitus on estää vastustajajoukkueen maali.” (Wikipedia: Erikoistilanteet jääkiekossa)

Viikonloput töissä

Monissa perheissä alkava viikonloppu tarkoittaa kiireettömiä aamuja ja yhdessä vietettyä aikaa. Meillä viikonloput merkitsevät yleensä koti- tai vieraspelejä.

Kotipeli-viikonloppuina saamme tavallisesti nauttia joko pitkistä aamuista tai yhteisistä illoista koko perheen voimin. Silloin mekin viikonloppuilemme: Viivytämme heräämistä sängyssä löhöillen. Paistamme croisantteja aamiaispöytään. Teemme retken. Saunomme ja tilaamme pizzaa. Vieraspeli-viikonloppuina isä on puolestaan reissussa yhden tai kaksi päivää, ja kotona tehoillaan alivoimalla.

Rauhallisena kotipeliaamuna ehtii avata Hesarinkin.

Alivoimaa kotona

Alivoima-viikonlopuissa ei sinällään ole mitään kamalaa. Niihin asennoituu kuin normaalia rankempiin työpäiviin. Tavoitteena on pitää oma maali puhtaana, eli katastrofit loitolla, ja keskittyä perusasioihin.

Kun tiedän, että olen päiväkodin vapaapäivinä yksin lasten kanssa, jemmaan jääkaappiin helppoa ruokaa, varaan rutiineihin normaalia enemmän aikaa ja suunnittelen päivään omaa olemista keventävän spesiaaliohjelman: retken, leikkikamujen tapaamisen tai vaikka sormiväri-iloittelun. (Onnea on suuri kylpyhuone, jonka saa suihkutettua puhtaaksi!) Normaalisti kaikki sujuu ongelmitta, mutta jos olosuhteet pääsevät yllättämään, asetelma kääntyy nopeasti päälaelleen.

Heräsimme valkeakuuraiseen aamuun.

Mennyt viikonloppu oli vauvan syntymän jälkeen ensimmäinen, jolloin isä lähti pidemmälle pelireissulle. Soolovanhemmuuteni alkoi lauantaina herättyämme ja päättyi sunnuntaina lasten mentyä nukkumaan. Kuinka ollakaan, myös vauvan rotarokote osui saman viikon loppuun ja teki yllätyshyökkäyksensä juuri alivoimapäiviksi.

Mutta onneksi lapsillamme on ihanat isovanhemmat! Ja onnekseni olin sattunut sopimaan yökyläreissun omien vanhempieni luokse muistamatta koko rokotetta.

Se pelasti paljon. Juuri koliikista toenneen vauvamme rotaitku nimittäin alkoi työmatkaa edeltäneenä yönä ja päättyi puoli tuntia ennen isän kotiinpaluuta.

Yökylään isovanhemmille

Lauantaiaamuna heräsimme valkeakuuraiseen pakkasaamuun esikoisen hurratessa sängyssään: ”Tänään mennään yökylään!” ja vauvan vatsan aloitellessa aamukouristuksiaan. Istutin esikoisen ikkunan ääreen ihmettelemään valkoista maailmaa ja laskemaan pihalla pomppivia pupujusseja samalla, kun laitoin vauvan valmiiksi. Edellispäivän puuroa oli jäänyt sopivasti yli, joten aamiainenkin hoitui helposti. Päivän ensimmäinen uhmakohtaus (= kaksi itkevää lasta) tuli vasta ulkovaatteita pukiessa.

Hentoinen lumivaippa ja kirpeä pakkassää tekivät aamupäiväulkoilusta kuitenkin sellaisen seikkailun, että siinä unohtuivat niin itkut kuin uhmakärttyilytkin. ”Se on kylmää!” totesi esikoinen moneen otteeseen lunta tutkiessaan, eikä olisi millään malttanut pitää hanskoja käsissään. Ja kun lumen ihmettelyyn uuvahtanut esikoinen kellahti päiväunille, kamojen pakkaaminen ja auton lastaaminen hoituivat rotapotilas kantorepussa. Sitten oltiinkin jo tien päällä…

Esikoinen on jo niin tottunut vauvamme itkun ääneen, että nukahtaa sen tuudittamana niin päivänokosille kuin yöunille. Eikä mahani päällä vaikeroivan nyytin nyyhke tunnu häiritsevän edes iltasatuhetkeä. Silti yökylässä oli ihana saada keskittyä esikoisen kanssa olemiseen myös ilman itkun ääntä – ja tietää, että samaan aikaan vauvaa heijattiin ja hyssyteltiin osaavissa käsissä. Kiitos lisäkäsien, pääsin illalla esikoisen nukahdettua vielä yksin saunomaankin. Ja mikä parasta, jokin maailmankaikkeuden mahti väänsi rotaitkun off-asentoon yön ajaksi! Sain nukkua.

Kotiinpaluuiltana uhma tuli kylään. Niinpä juoksin koiran iltalenkillä karkailevan esikoisen perässä itkeviä vaunuja työntäen, siivosin iltapalat keittiön seiniltä ja petasin patjan ympäriltä revityt lakanat kolmesti uudelleen esikoisen sänkyyn. Uhma on kovin epäkohtelias vieras, mutta tajusi sentään iltayhdeksän jälkeen lähteä matkoihinsa. Silloin unta vastaan taistellut, totaalisen yliväsynyt esikoinen kiipesi ”sykkyyn” sydäntäsärkevästi nyyhkien ja vauvakin alkoi tyyntyä rotaitkustaan. Siinä me olimme, kolme väsyneen onnellista yhdessä.

Ensimmäisestä alivoima-viikonlopusta selvitty

Loppujen lopuksi selvisimme ensimmäisestä alivoima-viikonlopustamme varsin kivuttomasti. Esikoiselle jäi päällimmäisenä mieleen se, että hän pääsi kylpyyn isoon ammeeseen ja näki junia: ”Yy, kaa, koo, nee, viisi junaa! Junan pilli soi, sanoo TUUT TUUT.” Sunnuntai-iltana sylistäni omaan sänkyyn siirtyessään hän kuitenkin tuumasi: ”Kohta isu tulee kotiin, mä oon jo nukkumassa. Aamulla herään ja huudan: ’Isu on tullut kotiin! Huraa, tittidii!”

Alivoimalla hyvä, koko joukkueen voimin paras!