Eilen koitti odotettu hetki: Koronavauvamme Mante pääsi ensimmäiselle kulttuuriretkelleen ilman isoveljeä. Kohteena oli Oopperatalolla järjestettävä Vauvojen taidetuokio, jonka aiheena oli Joutsenlampi-baletti.

Oopperan taidetuokiot olivat meille tuttuja jo esikoisen vauva-ajoilta. Kahdesti vuodessa järjestettävissä, laadukkaasti toteutetuissa ja ILMAISISSA kulttuuripuolituntisissa vauvat pääsevät ihmettelemään soittimia ja tanssin taikaa erikseen valitun baletin tarinaan kytkettynä. Tuokiot ovat niin suosittuja, että ilmoittautumispäivänä on syytä olla linjoilla heti niiden avautuessa, jotta varmistaa itselleen paikan.

Vauvojen taidetuokio Oopperatalolla oli Manten ensimmäinen kulttuuripläjäys

Koronan vuoksi tämä oli ensimmäinen kerta Manten syntymän jälkeen, kun taidetuokio pystyttiin järjestämään. Jo Oopperatalon aulassa Mante riemastui ikätovereiden lauman nähdessään ja kun salin ovet avattiin hän paineli sisään ihmisvirran mukana – ei siinä ehtinyt äitiä odotella.

Ensimmäisten minuuttien aikana Mante meinasi sitten jo hermostua: Istumaanko tänne vain tultiinkin?! Mutta sitten alkoi tapahtua. Huilun ääni lumosi pikkutaaperon niin tyystin, että joutsenprinsessaa esittävä balleriinakin jäi kakkoseksi. (Hänellä oli kyllä oma fanijoukkonsa.) Välillä tanssittiin, laulettiin, soitettiin, leikittiin huiveilla ja höyhenillä – ja aina huilunlurituksen alkaessa Mante lumoutui siitä uudelleen.

Paras tapa päättää taidetuokio on tietenkin kähveltää kaikki rytmimunat itselleen!

Puolituntinen meni nopeasti, mutta sen jälkeen sai vielä hetken omin päin leikkiä rekvisiitalla ja poseerata kännykkäkamerat kädessä suihkiville aikuisille. Mante ja seuraneidiksi lähtenyt kamuvauva tiesivät heti, miten vapaan hetkensä käyttäisivät. He viipottivat arkulle, jonne tuokion aikana käytetyt rytmimunat oli piilotettu ja omivat ne kaikki itselleen.

Mikä olisikaan hauskempi tapa päättää onnistunut taidetuokio kuin kymmenen rytmimunan soittaminen yhtä aikaa!

Lue myös:

• Kolme sadepäivien retkivinkkiä lapsiperheille Helsingissä
• Kannattaako vauvauinnista maksaa?

”Huomaatko, ettet ole ollenkaan läsnä?” mies huomautti lenkittäessämme koiraa mökkitiellä koko perheen voimin.

Takana oli seitsemän kuukautta valvomista ja miehen reissujen tahdittama loppukevät, jolloin olin paljon yksin lasten kanssa. Yhteiseen lomaan oli puolestaan osunut nippu lasten erilaisia vaiheita, jotka eivät ainakaan edesauttaneet akkujen latautumista. En ollut 9 kuukauteen ollut poissa lasten luota muutamaa tuntia pidempään, ja koska vähäuniset lapsemme eivät nukkuneet juuri meitä aikuisia enempää, ei vuorokaudesta tuntunut löytyvän aikaa hengähtää.

”Huomaan”, vastasin. ”Mutta kun ei ole voimia olla läsnä koko aikaa.”
”Sama fiilis”, mies myötäili.

Me kyllä yritimme. Riehuimme lasten kanssa rantavedessä, jahtasimme saippuakuplia ja metsästimme metsämansikoita. Opettelimme veneilyä, uintia ja vihtomista. Luimme. Piirsimme liiduilla kalliomaalauksia ja juttelimme milloin ujostuttamisesta, milloin täytekakkumauista. Mutta hetkittäin myös tuijotimme lasittunein silmin maisemaa tai kännykän ruutua. Tai hautauduimme niin syvälle ajatuksiimme, että vaikutimme varmasti unissakävelijöiltä.

Ennen lapsia ajattelin, että minusta tulisi täydellisen läsnäoleva äiti: Eläisin joka hetkestä nauttien, kuuntelisin herkällä korvalla lasten juttuja, kehittelisin leikkejä, retkiä ja yhteistä tekemistä. Kun esikoinen syntyi, laitoinkin kännykän äänettömälle (siinä moodissa se on muuten edelleen) ja otin ilon irti yhteisestä ajastamme.

Sitten tuli korona, syntyi toinen lapsi ja todellisuus muuttui toiseksi. Huomasin, että niin ihania kuin läsnäolon hetket ovatkin, niiden intensiivisyys on voimiavievää. Ja koska varsinaisia palautumishetkiä ei enää ollut katkonaista yöunta lukuun ottamatta, omien minuuttien varastamisesta kehittyi oma taiteenlajinsa.

Nykyään olenkin se yleisönosastokirjoituksissa parjattu äiti, joka tuijottaa kännykän ruutua rattaita työntäessään, turvautuu ruutuaikaan, torkkuu bussin nytkähtäessä liikkeelle ja sukeltaa mukaan nappaamaansa jättimäiseen kahvikuppiin lasten tutkiessa pihalla ruohonkorsia.

Yritän opetella olemaan potematta asiasta huonoa omatuntoa. Oivalsin nimittäin, että vaikka nykyajan vanhempia kannustetaan tietoiseen läsnäoloon ja syyllistetään ruutuajasta (omasta ja lasten – välillä varmasti myös aiheesta), kaikkein tärkeintä on vanhempien jaksaminen. Intensiivinen läsnäolo kaatuu omaan mahdottomuuteensa, jos sillä kuluttaa voimavarat loppuun viikossa, kuukaudessa tai vuodessa. Lapsetkin ovat oppineet leikkimään paremmin itsekseen, kun äiti ei ole ehtinyt olla koko ajan vieressä huseeraamassa. Vai mitä esikoinen?

”Äiti, älä häiritse! Minulla on junaleikki kesken!”

Sitä paitsi hyviä lapsia syntyi ennenkin – jopa aikoina, jolloin lapsenvahteina toimivat leikkikehät ja reikätuolit.

Reikätuoli oli reiällinen jakkara, johon lapsi pujotettiin harjoittelemaan seisomista ja kävelemistä. Se oli vuosisatojen ajan myös suosittu lapsenkaitsemisväline.  (Kuva: Kansallismuseo)

Myönnettäköön asia vielä ääneen: Latautuessani en ole läsnä. Mutta kuten kaikilla vanhemmilla, minullakin on herkät tuntosarvet, jotka kertovat, milloin pitää aktivoida korvienväli ja palata lasten luo tähän hetkeen. Asiassa auttaa myös lasten kovaääninen kutsuhuuto:

”Äitiiiii!”
[Ä: ”Mikä hätänä?”]
”Haluan syödä puolukoita!”
[Ä: ”Nyt on kesä. Puolukat on kypsiä vasta syksyllä.”]
”Mutta haluan syödä puolukoita!”
[Ä: ”Kelpaisko mustikat? Ne on jo kypsiä.”]
”Joo.”