Miltä kuulostaisi loma saarella, kymmenenhenkisessä seurueessa, upeissa puitteissa? Lähtökohtaisesti tietenkin hyvältä! Mutta kun illan isäntäpari ei saavukaan paikalle, vieraita alkaa kuolla vanhan lastenlorun mukaisesti, eikä saarelta ole poispääsyä, olen suorastaan helpottunut, että saan seurata tarinaa pehmeältä penkiltä katsomon puolelta.

On kenties nurinkurista väittää viettäneensä rentouttavaa teatteri-iltaa, kun sitä on viettänyt murhamysteeriä katsellen. Näin kuitenkin pääsi käymään. Meille nimittäin tarjoutui puolisoni kanssa tilaisuus yhteiseen aikaan hyvän ruoan ja teatterin merkeissä. Illan näytelmä oli Agatha Christien klassikkotarina Eikä yksikään pelastunut Helsingin Kaupunginteatterin Arena-näyttämöllä. Tarina oli meille molemmille ennestään tuttu – olihan teos luetutettu aikanaan (ällistyttävän kauan aikaa sitten) yläasteella. Vaan kuinka ollakaan, kumpikaan meistä ei muistanut loppuratkaisua. Ja sekös teki kaikesta vielä hauskempaa!

Helsingin Kaupunginteatteri – Eikä yksikään pelastunut – Kuvassa Kaisa Torkkel, Pertti Koivula, Mikko Virtanen, Jari Pehkonen, Jesse Gyllenbögel, Anna Ackermann, Santeri Kinnunen, Jouko Klemettilä, Arttu Kapulainen, Heidi Herala – Kuva Otto-Ville Väätäinen

Christien Klassikko kestää aikaa

”Kävi kymmenen pientä sotilaspoikaa yhdessä pöytähän, vaan yksi kun ruokaan tukehtui, on jäljellä yhdeksän.”

Vaikka olen vuosien saatossa lukenut Christien dekkareista yhden jos toisenkin, on Eikä yksikään pelastunut yhä suosikkini. Se on klassinen, taidolla punottu murhamysteeri, ja vaikka sen hahmoissa on syvyyttä ovat ne samaan aikaan riittävän karikatyyrisiä, ettei tarina ala nykymaailman melskeessäkään ahdistaa.

Christie kirjoitti murhamysteeristään aikanaan myös erillisen näytelmäversion, jonka loppuratkaisu poikkeaa alkuperäisestä, koska hän ajatteli tarinan olevan turhan synkkä näyttämölle. Helsingin Kaupunginteatterin versiossa ohjaaja Sakari Hokkanen on kuitenkin kunnioittanut teoksen alkuperäistä tarinaa.

Helsingin Kaupunginteatteri: Eikä yksikään pelastunut, kuva: Otto-Ville Väätäinen

Kymmenen vierasta, kymmenen syytettyä

Alussa on saari, jonne pieni vene kuljettaa vieraita vähän kerrallaan. Lopulta saarella sijaitsevaan komeapuitteiseen taloon on saapunut kymmenhenkinen joukko. Juhlat ehtivät hädin tuskin alkaa, kun käy ilmi, että kaikkia töihin tai vieraiksi paikalle kutsuttuja yhdistää syytös: Heitä syytetään teoista, joista heitä ei olla koskaan kuitenkaan tuomittu. Gramofonin kajauttamat syytökset, lipaston reunalla komeilevat sotilaspatsaat ja seinään kiinnitetty pahaenteinen runo antavat aavistuksen tulevasta.

Rooleissa nähdään rinnakkain vuosikymmenten kokemuksen omaavia näyttelijöitä ja tuoreita kasvoja. Lavalta mieleen jäävät toisistaan sähköistyvät, huumaavan valovoimainen Anna Ackerman sekä ilmeikäs ja vivahteikkaasti näyttelevä Mikko Virtanen. Myös Jari Pehkosen näyttelemä, odotuksen painon alla yhä hitaammaksi ja poissaolevammaksi muuttuva kenraali Mackenzie, vangitsee katseen. Kenraalin hitaudelle vastapainoa tuo muun muassa nopeiden autojen sekä hurjastelun ja rehvastelun ystävä Anthony Marston. Roolissa nähdään tuore kasvo, Jesse Gyllenbögel (Teak), ilahduttavan erilaisessa roolissa kuin koskaan aiemmin. 

Helsingin Kaupunginteatteri: Eikä yksikään pelastunut, kuva: Otto-Ville Väätäinen

Ovien takana tapahtuu

Koska Eikä yksikään pelastunut on suljetun tilan näytelmä, on perusteltua, että lavastukseksi on valikoitu yksi huone: suuri sali. Paljon tapahtuu kuitenkin myös sinne tänne sijoitettujen ovien takana. Niiden kätkemistä tapahtumista saadaan tietää hahmojen kerronnan ja kuvailun ansiosta – vaan kuka mahtaa puhua totta, kuka valehdella?

Katariina Kirjavaisen suunnitteleman lavastuksen kiinnostavin elementti on lavan takaosan ikkunaseinä ja sen taakse jäävä tila. Siellä on maailma, joka yhtäkkiä on kaikonnut saavuttamattomiin. Siellä on muu saari, joka on henkii vuoroin uhkaa, vuoroin toivoa. Ja aina silloin tällöin ikkunoiden kautta voi nähdä vilaukselta muutakin muutakin: tulijoita, poispyrkijöitä, tuolilla nuokkujia. Riipivän kaunis on myös viimeinen näyttämökuva ennen valojen sammumista…

Helsingin Kaupunginteatteri: Eikä yksikään pelastunut, kuva: Otto-Ville Väätäinen

Eikä yksikään pelastunut – vai pelastuiko?

Helsingin Kaupunginteatterin Eikä yksikään pelastunut toimi hahmojen runsaasta määrästä ja tarinan monista, välillä nopeistakin käänteistä huolimatta hyvin. Kiitos kehnon muistini, pääsin myös arvailemaan syyllistä, mikä toi katseluelämykseen oman hauskuutensa.

Minulle teatterin pehmeä penkki tarjosi paitsi hetkellisen irtautumisen arjesta, myös mahdollisuuden ihailla taiteentekijöiden taitavuutta. Kun jokin näyttää helpolta ja soljuu vaivattomasti eteenpäin, on sen taustalla aina työtä, taituruutta – ja todennäköisesti myös ripaus taikaa!

Helsingin Kaupunginteatteri: Eikä yksikään pelastunut, kuva: Otto-Ville Väätäinen

Lue myös:

• 10 hyvää syytä ryhtyä vanhemmaksi – 10 syytä, miksi tarvitsemme lapsia
• Lasten kanssa metsässä – Miten retkeilijöitä kasvatetaan?
• Mihin Suomen lapset katosivat? – Avoin kirje päättäjille
• Helsingin Kaupunginteatterin Veljeni Leijonamieli on kuin kaunis ja koskettava leikki

Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista ja Facebookista – ja nyt myös TikTokista!

Olin ehkä yhdeksän kokiessani yhden elämäni säväyttävimmistä lukukokemuksista: Astrid Lindgrenin Veljeni Leijonamieli oli valikoitunut sattumalta kirjastosta mukaani. Tuon sattuman myötä tutustuin Joonataniin, Korppuun ja Nangijalaan, tarinaan elämästä ja kuolemasta, vilpittömästä veljeydestä ja rehdistä rohkeudesta. Kansien väliin oli vangittu jotakin niin sykähdyttävää, että muistan ensilukemisen kokemuksen vieläkin. Tuon päivän jälkeen kannoin kirjan kirjastosta kotiin vielä aika monta kertaa uudelleen.

Olinkin vilpittömän innoissani, kun kuulin Helsingin Kaupunginteatterin tekevän tarinasta näytelmäversion. Veljeni Leijonamieli sai ensi-iltansa teatterin suurella näyttämöllä 17.10.2024 ja minulla oli onni nähdä se vain pari viikkoa myöhemmin.

Helsingin Kaupunginteatteri – Veljeni Leijonamieli – Kuvassa Mikko Kauppila, Alexander Wendelin – Kuva Otto-Ville Väätäinen

Tarina veljeydestä ja rohkeudesta

”Nyt me kerromme tarinan veljeksistä, Kaarle ja Joonatan Leijonasta, ja siitä kuinka heistä tuli Leijonamieliä. Tämä tarina on niin kuin satu, ja vähän myös kummitusjuttu, mutta kaikki on kuitenkin totta.”

Veljeni Leijonamieli on Astrid Lindgrenin fantasiasatuklassikko kuoleman kohtaavista veljeksistä. Herkkä ja isoveljeään ihaileva pikkuveli, Korppu, on ollut sairas koko ikänsä ja hänen kuolemaansa on osattu odottaa. Touhukas ja auttavainen isoveli Joonatan puolestaan menehtyy yllättäen pelastaessaan pikkuveljeään tulipalosta.

Yhdessä veljekset päätyvät kuoleman tuolle puolen, kauniiseen Nangijalan maahan, josta pahuus on ottanut vallan. Tengil joukkoineen sortaa Nangijalan kansaa lohikäärme Katla aseenaan. Yhdessä veljekset taistelevat hyvyyden puolesta, pahuutta vastaan, ja samalla myös pelokkaasta Korpusta kasvaa rohkea Leijonamieli.

Näytelmässä veljeksiä esittävät Alexander Wendelin ja Mikko Kauppila valloittavat rooleissaan. Siinä missä Kauppila tavoittaa Joonatanin elämänmyönteisen rohkeuden, Wendelin on uskottava nuori ja epävarma Korppu, jonka kehittymistä Nangijalan sankariksi on ilo seurata. Wendelin ja Kauppila loihtivat lavalle tutun veljeskaksikon, lapsuuteni sankarit olemukseltaankin häkellyttävän samankaltaisina, jollaisiksi heidät aina kuvittelin. Ja miten kauniiksi veljeyden rihma heidän punomanaan rakentuukaan!

Helsingin Kaupunginteatteri – Veljeni Leijonamieli – Kuva Otto-Ville Väätäinen

Nukketeatterin ja liikkeentunnun taikaa

Veljeni Leijonamieli ei ole tarina kaikkein kesyimmästä päästä, mutta pelottavimpia kohtauksia on etäännytetty lavalla nukketeatterin keinoin. Heini Maarasen loihtimat erikokoiset ja -tyyppiset nuket ovat paitsi nerokkaan kekseliäitä, myös esiintyjäkaartin toimesta taidokkaasti ohjailtuja.

Tengilin sortojoukot ovat saaneet kasvottomien ja värinsä menettäneiden vaahtomuoviukkojen hahmon. Korppu ja Joonatan puolestaan muuttuvat tiukoissa paikoissa sympaattisiksi näköisnukeiksi. Esimerkiksi Korpun sukeltaessa pimeään ahtaaseen luolaan, pelottavan matkanteon hoitaa nukke, jonka liikekieli onnistutaan säilyttämään häkellyttävän samankaltaisena Wendelinin tulkinnan kanssa. On vangitsevaa seurata, miten näyttelijöiden yhteispeli luo nukkehahmojen liikekielen ja matkanteon tunnun moninaisissa maastoissa pienimpiä yksityiskohtia myöten.

Helsingin Kaupunginteatteri – Veljeni Leijonamieli – Kuva Otto-Ville Väätäinen

Upeita ovat myös uljaat eläinhahmot, esimerkiksi Korpun ja Joonatanin hevoset Rimma ja Fjalar, kainalosauvaraajoillaan kirmaavat sudet tai vapauden puolesta liihottavat origamikyyhkyt. Niiden toteutus on raikkaan kekseliäs, kuin lasten leikeistä temmattu, ja luo mahdollisuuksia näyttäville koreografioille sekä liikekielestä syntyvälle huumorille.

Pyörivä lava geometrisine muotoineen ja koreografisine oivalluksineen tukee illuusiota matkanteosta, jota tarinassa on paljon. Eteen piirtyvät laaksot ja vuoristot, joilla kiidetään, laukataan ja kiipeillään. Mukana lavasteissa pyörii myös näytelmän ällistyttävä muusikko, Senni Valtonen, jonka soitinrepertuaari tuntuu loputtomalta: Valtonen soittaa esityksen aikana muun muassa konserttikanteletta, pianoa, avainviulua, kansanhuiluja, klarinettia, harmonikkaa, säkkipilliä ja 16-kielinen kannelta.

Helsingin Kaupunginteatteri – Veljeni Leijonamieli – Kuva Otto-Ville Väätäinen

Helsingin Kaupunginteatteri – Veljeni Leijonamieli – Kuva Otto-Ville Väätäinen

Muutakin kuin satua ja nostalgiaa

En muista, että Veljeni Leijonamieli olisi lapsena tuntunut pelottavalta lukukokemukselta. Kutkuttavan jännittävä se kyllä oli ja kiehtovalla tavalla hurja, mutta ei pelottava. Teatterisalissa istuessa huomasin kuitenkin yllättyväni siitä, miten paljon julmuutta ja väkivaltaa tarinaan sisältyi. Vaikka nukkejen käytöllä pehmennettiinkin tarinan hurjimpia kohtia, omille, herkille lapsilleni (4 ja 6v) katselukokemus olisi ollut vielä liian pelottava.

Esitystä suositellaankin yli 9-vuotiaille. Silti yleisön joukossa tuntui olevan paljon nuorempaakin väkeä. Kun lavalla suoritettiin teloituksia, vilkaisin epäröiden ympärilläni istuvia pikkukatsojia. Rautahermoiset juniorit eivät kuitenkaan olleet tapahtumista moksiskaan vaan tuntuivat ainoastaan nauttivan sadun imusta – lienevätkö Lindgreninsä lukeneet?

Jos olinkin kuvitellut istuvani teatterinpenkkiin matkustaakseni taidokkaalle nostalgiamatkalle lapsuuteen, esityksen päätyttyä huomasin sen ravistelleen muutenkin. Mennyt kaksi ja puolituntinen oli ollut samaan aikaan jotain niin julmaa, koskettavaa ja kaunista! Vaikka Veljeni Leijonamieli on ”kuin satu, ja vähän myös kummitusjuttu”  pitää myös johdantontosanojen loppukaneetti paikkansa: Yli 50 vuotta sitten kirjoitetussa tarinassa on jotakin hyvin tuttua ja ajankohtaista myös meidän aikaamme vasten peilaten.

”Kaikki on kuitenkin totta.”

Helsingin Kaupunginteatteri – Veljeni Leijonamieli – Kuva Otto-Ville Väätäinen

Lue myös:

• 10 hyvää syytä ryhtyä vanhemmaksi – 10 syytä, miksi tarvitsemme lapsia
• Lasten kanssa metsässä – Miten retkeilijöitä kasvatetaan?
• Mihin Suomen lapset katosivat? – Avoin kirje päättäjille
• Viisi asiaa, jotka ovat yllättäneet perhe-elämässä

Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista ja Facebookista – ja nyt myös TikTokista!