Jotain tekemistä piti keksiä. Samanlaisina toistuvia päiviä oli ollut jo liian monta peräkkäin, ja yleensä aina silloin kotona alkoi sattua ja tapahtua. Mutta mistä ihmeestä ajatus pullanleivonnasta syntyi – sitä en muista. (Minulla oli varmaan nälkä.) Edellisestä pullantekokerrastakin oli melkein 10 vuotta. Ja miten leipoa pullaa villikoiden kera?

Nyt jaan teille salaisen reseptin, jonka avulla pullanleivonnasta tulee taidetta vilkkaampienkin lasten kera. (Pssst. Jutun pohjana käytetty resepti löytyy Kinuskikissan sivuilta ja on hänen luomuksensa!)

ÄIJÄ-ÄIDIN VOISILMÄPULLAT

tekoaika: noin 3,5h (HUOM. päiväkohtaista heittelyä)
16 kpl (muista poislukea laskuista raakana syöty taikina sekä salaa nuollut pullat)
ainekset: reseptin raaka-aineet sekä paljon aikaa, kärsivällisyyttä, hyvää tuuria ja nopeita refleksejä

Sulata voi. Juokse pelastamaan vauva alas olohuoneen pöydältä. Anna lasten painaa mikron start-nappulaa ja vakuuta, että seuraavassa vaiheessa he saavat tehdä enemmän. Lämmitä maito kädenlämpöiseksi ja murenna joukkoon hiiva. Toista sama uudelleen, kun lapsi toteaa maitopartaansa lipoen: ”Äiti, maito maistuu oudolta!”

Sekoita maitoon sokeri, kardemumma, suola ja muna. Tämä on lapsista kiva vaihe, joskin osallistamisen lopputuloksena taikinaan saattaa livahtaa triplamäärä kardemummaa ja muutama pikkuauto.

Lisää jauhot desilitra kerrallaan. Jauhoja on hyvä varata hommaan vähän reilummin, sillä lasten mittaillessa niistä osa päätyy todennäköisesti hiuksiin, vaatteille, lattialle, lampunvarjostimeen – ehkä vähän suuhunkin.

Kun jauhoja on jäljellä noin kolmannes, sekoita joukkoon voisula ja valmistaudu urakan kriittisimpään vaiheeseen: taikinan alustamiseen käsin. Onneksi kulho kädessä ja käsi taikinassa pystyy juoksemaan pikkuväen perässä ja nostamaan seisomista harjoittelevan vauvan alas nojatuolin käsinojalta. Alustamisvaiheen voikin ottaa jumpan kannalta. Alusta taikinaa, kunnes se on kimmoisaa ja irtoaa kulhon reunoista ja kädestä.

Peitä taikinakulho liinalla ja kohota lämpimässä paikassa noin 45 minuuttia, kunnes taikina on kohonnut kaksinkertaiseksi. Taikinan kohotessa ehtii näppärästi ruokkia lapset, vastata 2350 kertaa kysymykseen: ”joko pullat on valmiita” ja käydä yhdessä ulkona purkamassa ylimääräistä energiaa. Ei haittaa, jos taikina kohoaa vähän ylimääräistä – vaikka tupla-ajan.

Laita Pikku Kakkonen pyörimään ja valmistele täyte voista ja sokerista. Tai jos unohdat, niin sitten lopputuloksena syntyy täytteettömiä reikäpullia. Hyviä nekin ovat! Nosta valmis täyte jääkaappiin jähmettymään.

Leivo taikinasta lasten kanssa pitkä tanko. Tai juna, jos esikoinen saa päättää. Jaa se 16 yhtä suureen palaan. (Varoitus: Pullatanko houkuttelee pikkuleipureita nuolaisemaan. Myös taikinapallojen kato on tässä vaiheessa suurimmillaan.)

Pyöritelkää palat pulliksi riemunkiljahdusten saattelemana. Jos meno yltyy liian riehakkaaksi, kumoa askillinen rusinoita pöydälle ja kehota lapsia taiteilemaan rusinapullia. Siirrä pullat rusinaharhautuksen aikana pellille leivinpaperin päälle. Peitä pullat liinalla ja anna kohota vielä 20-30 minuuttia. Tai tunnin. Tai kaksi. Tässä välissä ehtii näppärästi taas ulos juoksemaan. Samalla joutuu tosin vastaamaan 1745 kertaa kysymykseen: ”Koska syödään pullaa?”

Valmistele lapsille runsas iltapala voittaaksesi aikaa pullien viimeistelyyn. Voitele kohonneet pullat munalla. Käy laskemassa ruokapöydälle kiivennyt vauva lattialle. Tee jokaisen pullan keskelle sormella kolo pohjaan saakka ja kurkista jääkaappiin selvittääksesi, muistitko täytteen. Jos muistit, jaa täyte koloihin. Jos lapset ylettävät leivontapöydälle, pullien pintaan on saattanut ilmestyä useampiakin kuoppia. Täytä ne kaikki.

Paista voisilmäpullia (tai reikäpullia) 200 asteessa noin 12 minuuttia. Vastaa samalla 850 kertaa kysymykseen: ”Missä ne mun pullat on?”

Nauttikaa rakkaudella ja tsempillä leivotuista herkuista! Mitä tuumaakaan esikoinen luomuksistamme?

”Äiti, tää on raakaa.”

”Huomaatko, ettet ole ollenkaan läsnä?” mies huomautti lenkittäessämme koiraa mökkitiellä koko perheen voimin.

Takana oli seitsemän kuukautta valvomista ja miehen reissujen tahdittama loppukevät, jolloin olin paljon yksin lasten kanssa. Yhteiseen lomaan oli puolestaan osunut nippu lasten erilaisia vaiheita, jotka eivät ainakaan edesauttaneet akkujen latautumista. En ollut 9 kuukauteen ollut poissa lasten luota muutamaa tuntia pidempään, ja koska vähäuniset lapsemme eivät nukkuneet juuri meitä aikuisia enempää, ei vuorokaudesta tuntunut löytyvän aikaa hengähtää.

”Huomaan”, vastasin. ”Mutta kun ei ole voimia olla läsnä koko aikaa.”
”Sama fiilis”, mies myötäili.

Me kyllä yritimme. Riehuimme lasten kanssa rantavedessä, jahtasimme saippuakuplia ja metsästimme metsämansikoita. Opettelimme veneilyä, uintia ja vihtomista. Luimme. Piirsimme liiduilla kalliomaalauksia ja juttelimme milloin ujostuttamisesta, milloin täytekakkumauista. Mutta hetkittäin myös tuijotimme lasittunein silmin maisemaa tai kännykän ruutua. Tai hautauduimme niin syvälle ajatuksiimme, että vaikutimme varmasti unissakävelijöiltä.

Ennen lapsia ajattelin, että minusta tulisi täydellisen läsnäoleva äiti: Eläisin joka hetkestä nauttien, kuuntelisin herkällä korvalla lasten juttuja, kehittelisin leikkejä, retkiä ja yhteistä tekemistä. Kun esikoinen syntyi, laitoinkin kännykän äänettömälle (siinä moodissa se on muuten edelleen) ja otin ilon irti yhteisestä ajastamme.

Sitten tuli korona, syntyi toinen lapsi ja todellisuus muuttui toiseksi. Huomasin, että niin ihania kuin läsnäolon hetket ovatkin, niiden intensiivisyys on voimiavievää. Ja koska varsinaisia palautumishetkiä ei enää ollut katkonaista yöunta lukuun ottamatta, omien minuuttien varastamisesta kehittyi oma taiteenlajinsa.

Nykyään olenkin se yleisönosastokirjoituksissa parjattu äiti, joka tuijottaa kännykän ruutua rattaita työntäessään, turvautuu ruutuaikaan, torkkuu bussin nytkähtäessä liikkeelle ja sukeltaa mukaan nappaamaansa jättimäiseen kahvikuppiin lasten tutkiessa pihalla ruohonkorsia.

Yritän opetella olemaan potematta asiasta huonoa omatuntoa. Oivalsin nimittäin, että vaikka nykyajan vanhempia kannustetaan tietoiseen läsnäoloon ja syyllistetään ruutuajasta (omasta ja lasten – välillä varmasti myös aiheesta), kaikkein tärkeintä on vanhempien jaksaminen. Intensiivinen läsnäolo kaatuu omaan mahdottomuuteensa, jos sillä kuluttaa voimavarat loppuun viikossa, kuukaudessa tai vuodessa. Lapsetkin ovat oppineet leikkimään paremmin itsekseen, kun äiti ei ole ehtinyt olla koko ajan vieressä huseeraamassa. Vai mitä esikoinen?

”Äiti, älä häiritse! Minulla on junaleikki kesken!”

Sitä paitsi hyviä lapsia syntyi ennenkin – jopa aikoina, jolloin lapsenvahteina toimivat leikkikehät ja reikätuolit.

Reikätuoli oli reiällinen jakkara, johon lapsi pujotettiin harjoittelemaan seisomista ja kävelemistä. Se oli vuosisatojen ajan myös suosittu lapsenkaitsemisväline.  (Kuva: Kansallismuseo)

Myönnettäköön asia vielä ääneen: Latautuessani en ole läsnä. Mutta kuten kaikilla vanhemmilla, minullakin on herkät tuntosarvet, jotka kertovat, milloin pitää aktivoida korvienväli ja palata lasten luo tähän hetkeen. Asiassa auttaa myös lasten kovaääninen kutsuhuuto:

”Äitiiiii!”
[Ä: ”Mikä hätänä?”]
”Haluan syödä puolukoita!”
[Ä: ”Nyt on kesä. Puolukat on kypsiä vasta syksyllä.”]
”Mutta haluan syödä puolukoita!”
[Ä: ”Kelpaisko mustikat? Ne on jo kypsiä.”]
”Joo.”