”Tittidii, mä heräsin!”

Esikoinen on elämänsä vedossa. On lauantaiaamu, kello ei ole vielä viittäkään. Olemme saaneet hänet illalla nukahtamaan vasta puoli kymmenen jälkeen, vaikka tutut iltarutiinit ja rauhoittumiset on tehty niin kuin yleensäkin, eikä päiväunia ole nukuttu.

Yleensä saamme nukkua sentään vähän pidempään, mutta nyt elämme murrosvaihetta: Nukkuako vai eikö nukkua päiväunia? Viikonloppuisin esikoinen on jo jonkin aikaa kieltäytynyt nokosista. Vailla väsymyskiukkua päivistä ei selvitä, mutta ainakin uni tulee iltaisin helpommin. Päiväkotipäivinä päikkärit vielä nukutaan tarhassa muiden mukana. Sen myötä positiivista virtaa riittää pitkälle iltaan, mutta nukkumaan mennessä unta saa odottaa kauan. Ja etenkin lauantaiaamuisin riemunkiljahdukset herättävät meidät jo kukonlaulunaikaan.

Harvinaista kuvamateriaalia!

vähäunisuutta ja muita unihaasteita

Olen kuullut urbaanilegendoja vauvoista ja lapsista, jotka nukkuvat paljon. Meidän perheessämme sellaisia ei ole tavattu. Mieheni onkin moneen kertaan manannut, pitikö lastemme juuri tässä asiassa tulla äitiinsä – unentarpeeni kun on aina ollut huomattavasti pienempi kuin hänellä.

Lasten nukkumistottumukset luovat hyvin erilaisia todellisuuksia perheisiin. Tämän ymmärsimme, kun joskus ihmettelimme, miten mieheni veli ehti vanhempaanvapaansa aikana rakentaa terassit ja parvet, myllätä puutarhan uuteen uskoon ja kokata vielä perheen ruoat siinä sivussa. Ensin ajattelimme olevamme yksinkertaisesti nahjuksia, mutta veljen vastaus armahti meidät liialliselta itsemme ruoskimiselta: Hän puuhasi, kun lapsi oli päiväunilla. Silloin oli aina pari-kolme tuntia omaa aikaa.

Uni ja siihen liittyvät ilmiöt ovat olleet alusta asti lapsiperhe-elämämme suurin haaste. Niitä kun on koettu varsin kattava kirjo, vähäunisuus mukaan luettuna. Esikoisen affektikohtaukset (= kyky itkeä itseltä taju kankaalle) ovat haastavoittaneet tilanteita usein entisestään, koska ne ovat tehneet esimerkiksi unikoulujen toteuttamisesta mahdotonta. Neuvottomina olemmekin kääntyneet lopulta jopa uniklinikan puoleen.

Aina yksi asia on auttanut: AIKA.

mitkä päiväunet?

Kun aikanaan kotiuduimme esikoisen kanssa Naistenklinikalta, hymyilevä kätilö hyvästeli meidät muistuttaen, että alussa vauva nukkuu paljon, ja se on aivan normaalia. Älä unta näe, esikoisemme virnisteli ja valvoi sanojensa vakuudeksi 12 tuntia putkeen heti kotiin päästyämme. Hän nukkui vuorokaudessa yhdet pitkät unet, aamuneljästä kahteentoista, ja jaksoi sen jälkeen taas painaa aamuneljään vartin mikrotorkkujen voimalla. Vasta kolmekuisena alkanut vauvauinti tainnutti pikkuvirkun pitkille päiväunille kerran viikossa.

Esikoinen ”päiväunilla” vuoden ikäisenä

Ajan kuluessa tilanne toki tasaantui. Esikoinen oppi vuorokausirytmin ja alkoi nukkua päiväuniakin. Tällä hetkellä hän nukkuu keskimäärin 10 tuntia vuorokaudessa. Se on yhä alle suositusten, mutta kelpaa meille.

Vauvalla oli syntymänsä jälkeen omat uneen vaikuttavat haasteensa. Paha rangankiertymä ja koliikki itkettivät ja valvottivat. (Niistä voit lukea lisää TÄÄLTÄ.) Kun niistä selvittiin, kävi ilmi, että isoveljensä tavoin myös vauvamme oli melko vähäuninen.

Toisin kuin esikoisemme, vauva kuitenkin tajusi nopeasti, että yöllä nukutaan (ja päivällä kukutaan). Hän tulee iltayhdeltätoista kiltisti kanssamme petiin ja nukahtaa silmänräpäyksessä väliimme. Vauva nukkuu yöt sängyssämme, koska se säästää minun voimiani: Viisikuinen nälkäkurkemme kun herää yhä tunnin-kahden välein syömään. Aamuherätys on puoli kahdeksan kieppeillä, yhdessä isoveljen kanssa.

Ja aivan kuten esikoisenkin kohdalla, vähitellen vauvallemme on alkanut muodostua päiväunirytmi. Parhaina päivinä unta voi kertyä jopa 12 tuntia. Sekin on suositusten mittarilla aivan liian vähän, mutta esikoisen mikrotorkkujen rinnalla vauvan satunnaiset kunnon päiväunet tuntuvat ylellisuudeltä.

Toinen ylellisyys on oma pieni hetkeni muiden vaivuttua illalla uneen. Silloin tiedän, että pitäisi mennä jo nukkumaan, mutten kuitenkaan mene, vaan tartun hyvään kirjaan ja luen pienen hetken. Ympäriltä kuuluu perheen onnellinen tuhina ja lämpimän peiton alla olo on kuin pesään käpertyneellä karhunpennulla. Kun annan tarinan temmata minut hetkeksi mukaansa, jo varttia myöhemmin tuntuu kuin olisin levännyt pitkäänkin.

Eikä untakaan tarvitse kauaa odottaa.

Kun isä on jääkiekkovalmentaja, oletusarvo on, että esikoinen on syntynyt luistimet jaloissaan. Olemme kuitenkin yrittäneet antaa lasten löytää omat juttunsa sen sijaan, että tuputtaisimme omia intohimojamme. Kyllä ne heihin muutenkin tarttuvat, jos ovat tarttuakseen – sen verran vahvasti jääkiekko ja musiikki arkeamme värittävät.

Hankien kasvaessa havahduimme kuitenkin siihen, ettei hyvää talvea kannata jättää käyttämättä. Pian esikoiselle saatiinkin käytetyt luistimet, ja aloimme miehen kanssa innoissamme odottamaan pakkasten laantumista, että niitä päästäisiin testaamaan.

Mutta esikoinenpa ilmoitti, ettei aio laittaa luistimia jalkoihinsa.
”En halua luistella. Haluan hiihtää.”

Ei auttanut kuin lähteä ladulle ja jäädä odottamaan suopeampaa vastaanottoa.

Pienin askelin

Esikoisella on tapana tuntea suuresti.
Ja muistaa ensivaikutelma.

Sen takia emme halunneet lähteä hätiköimään luistelemisen suhteen. Hiihtämisen aloitus oli mennyt nappiin, koska heti ensimmäisestä hiihtokerrasta oli jäänyt hyvä maku. (Lue juttu TÄÄLTÄ.) Samanlaista kokemusta tavoittelimme myös tällä kertaa.

Niinpä päädyimme tutustumaan lajiin pala kerrallaan: Ensin menisimme tutkimaan jääkenttää, sitten kokeilisimme luistimia matolla, ja vasta kolmannella kerralla yhdistäisimme terän ja jään.

Ensin jäätä käytiin ihmettelemässä ilman luistimia.

Jää tutuksi

[I:”Tuu ite vaan, mutta tää jää on sitten ihan tosi liukas. Tänne tullaan niillä luistimilla. Ne on terävät, niin niiden alla jää ei tunnu niin liukkaalta. Koetapa liikkua näin.”]

Kun ehdotimme tutkimusmatkaa jääkentälle, esikoisella ei ollut mitään pientä seikkailua vastaan. Niinpä laitoimme vauvan vaunuihin, koiran talutushihnaan ja lähdimme tarpomaan läheisen koulun kentälle jäätä tutkimaan.

”Onpas täällä liukasta. Täytyy hiihdellä.”
[Ä: ”Mitä tykkäät tästä jäästä?”]
”Täällä on niin liukasta. Apua.”

Muutamia minuutteja kentällä liukasteltuamme esikoinen jo hiihteli kengillään jäätä pitkin kuin vanha tekijä. Lopulta hän tuumasi: ”Huraa, jääkentässä! Haluan luistimet!”

Luistimet jalkaan

Ihan heti retkemme jälkeen ei esikoinen kuitenkaan luistimilleen lämmennyt. Välillä niitä vilkaistiin, mutta sovittaminen ei tullut kuulonkaan. ”Ei vielä”, esikoinen tokaisi aina asiaa ehdotettaessa – kunnes koitti päivä, jolloin hän oli kokeiluun valmis ja ehdotti sitä itse.

Isä kiristi luistinten nauhat ja nosti esikoisen matolle tuntumaa hakemaan. Hymy ulottui korvasta korvaan – siis isällä. ”Äiti, nää on terävät!” selitti esikoinen tohkeissaan.

Ensin kokeiltiin seisoa luistimilla isän pitäessä kiinni.
Sitten ilman tukea.
Seuraavaksi otettiin askeleita, tuella ja ilman.
Mentiin kyykkyyn ja ylös, yhdessä ja yksin.

Sitten saapui ystävämme Iltavilli. (Hänestä olen kertonut TÄÄLLÄ.) Esikoinen riehaantui täysin: ”Minä karkaan! Äitin luo. Äitin luo. Kaatuilu on kivaa!”

Iltavillin ollessa kylässä, asiat kannattaa lopettaa ajoissa – eli silloin kun on vielä hauskaa. Tai tässä tapauksessa silloin, kun esikoinen ei ollut vielä onnistunut hajottamaan itseään, lattiaa tai luistinten teriä pyrähdyksillään. Kokeilu kuitenkin onnistui, sillä luistimet alkoivat ilmestyä esikoisen puheisiin päivittäin.

Terä kohtaa jään

”Haluan maalille. Minä menen nyt.”

Esikoinen uhkui itsevarmuutta tekojääradalle saapuessamme. Arastelusta ei ollut tietoakaan. Sitä paitsi, mukaan oli pakattu EVÄÄT!

Isä oli kuitenkin sitä mieltä, että esikoisen luistelu- ja maalivahtitaitoja piti vielä hieman hioa ennen tulikastetta tolppien välissä. Taas sidottiin luistinten nauhat ja tunnusteltiin jäällä seisomista terien varassa. Minun vastuullinen tehtäväni oli auttaa esikoista pysymään pystyssä sillä aikaa, kun isä puki omat hokkarinsa.

Lämmittelyksi tehtiin samat harjoitukset kuin matolla aiemmin.
[I: ”Päästän nyt irti. Kokeile pysyä pystyssä.”]
Sitten isä koppasi esikoisen kainaloon ja luisteli kelkalle.

Ensin kelkan kanssa edettiin yhdessä. Katselin kauempaa, kun esikoinen töpötteli isänsä ja kelkan tukemana eteenpäin pienin, hädin tuskin liukuvin askelin. Ja kun se sujui, hän sai kokeilla edetä kelkan kanssa yksin. ”Äiti, minä opin!” hän ehti huutaa ennen ensimmäistä muksahdustaan. ”Ei haittaa”, isä lohdutti. ”Kaatuminen kuuluu luisteluun.”

[I: ”Otetaas semmoinen leikki, että pääsetkö itse pystyyn.”]
Seurasin esikoisen pontevaa yrittämistä. Hän ponnisteli ylös jään pinnasta ties monennettako kertaa ja nauroi edelleen. Lopulta hän seisoi onnistuneesti terillään: ”Tadaa, nyt meen maaliin!”

Vähän myöhemmin esikoinen keksi oman leikin: Hän halusi työntää kelkkaa polvillaan. Luistelutaitoja se ei ehkä kehittänyt, mutta näytti tekevän luistelemisesta varsin hauskaa! Ja vielä suurempi riemu syntyi, kun hän pääsi kelkan eteen isän työnnettäväksi kokeilemaan, miltä liukuminen tuntuu. Vauhtikaksikon suhahtaessa ohitseni kuului esikoisen komento: ”Tonne vielä!”

Kelkka on hyvä apuväline harjoittelussa.

[I:”Luistellessa pitää aina olla vähän kyykyssä. Se on parempi kuin pysty. Noin!”] Kelkka oli vaihdettu matalampaan malliin. Esikoinen koukisti polviaan isän esimerkin mukaisesti, mutta ajatus alkoi jo selvästi sinkoilla usempaan suuntaan varsinaisen asian ääreltä: ”Minulla on nälkä. Huraa. Tittidii. Minä voitan. Teen maalin.”

miten meni?

33 minuuttia luistinten pukemisesta isukki ilmoitti, ettei jaksa enää. Kumara asento kävi selän päälle. Esikoinen oli toista mieltä: ”Ei mennä vielä kotiin. Mennään jääkiekkoileen. Meen maaliin. Haluan mailan ja kiekon!” Kun kiekko ja maila oli luvattu pakata seuraavalle reissulle mukaan, esikoisella oli jäljellä vielä loppuläpyt isän kanssa sekä jostain kummunnut tarve pieneen päätösäijäilyyn: ”Tuomariiii! Väistä!”

Autossa kysäisin esikoiselta, millainen maku luistelusta jäi. Vastauksen analyyttisyys yllätti: ”Se oli vaikeeta. Niillä luistimilla kaatui. En päässyt ite ylös, isu auttoi. Mutta ei se haitannut. Minä opin.”

”Ja me lennettiin siellä!”

Lue myös: Ekaa kertaa suksilla – miten aloittaa hiihtäminen taaperon kanssa?