Kun isä on jääkiekkovalmentaja, oletusarvo on, että esikoinen on syntynyt luistimet jaloissaan. Olemme kuitenkin yrittäneet antaa lasten löytää omat juttunsa sen sijaan, että tuputtaisimme omia intohimojamme. Kyllä ne heihin muutenkin tarttuvat, jos ovat tarttuakseen – sen verran vahvasti jääkiekko ja musiikki arkeamme värittävät.

Hankien kasvaessa havahduimme kuitenkin siihen, ettei hyvää talvea kannata jättää käyttämättä. Pian esikoiselle saatiinkin käytetyt luistimet, ja aloimme miehen kanssa innoissamme odottamaan pakkasten laantumista, että niitä päästäisiin testaamaan.

Mutta esikoinenpa ilmoitti, ettei aio laittaa luistimia jalkoihinsa.
”En halua luistella. Haluan hiihtää.”

Ei auttanut kuin lähteä ladulle ja jäädä odottamaan suopeampaa vastaanottoa.

Pienin askelin

Esikoisella on tapana tuntea suuresti.
Ja muistaa ensivaikutelma.

Sen takia emme halunneet lähteä hätiköimään luistelemisen suhteen. Hiihtämisen aloitus oli mennyt nappiin, koska heti ensimmäisestä hiihtokerrasta oli jäänyt hyvä maku. (Lue juttu TÄÄLTÄ.) Samanlaista kokemusta tavoittelimme myös tällä kertaa.

Niinpä päädyimme tutustumaan lajiin pala kerrallaan: Ensin menisimme tutkimaan jääkenttää, sitten kokeilisimme luistimia matolla, ja vasta kolmannella kerralla yhdistäisimme terän ja jään.

Ensin jäätä käytiin ihmettelemässä ilman luistimia.

Jää tutuksi

[I:”Tuu ite vaan, mutta tää jää on sitten ihan tosi liukas. Tänne tullaan niillä luistimilla. Ne on terävät, niin niiden alla jää ei tunnu niin liukkaalta. Koetapa liikkua näin.”]

Kun ehdotimme tutkimusmatkaa jääkentälle, esikoisella ei ollut mitään pientä seikkailua vastaan. Niinpä laitoimme vauvan vaunuihin, koiran talutushihnaan ja lähdimme tarpomaan läheisen koulun kentälle jäätä tutkimaan.

”Onpas täällä liukasta. Täytyy hiihdellä.”
[Ä: ”Mitä tykkäät tästä jäästä?”]
”Täällä on niin liukasta. Apua.”

Muutamia minuutteja kentällä liukasteltuamme esikoinen jo hiihteli kengillään jäätä pitkin kuin vanha tekijä. Lopulta hän tuumasi: ”Huraa, jääkentässä! Haluan luistimet!”

Luistimet jalkaan

Ihan heti retkemme jälkeen ei esikoinen kuitenkaan luistimilleen lämmennyt. Välillä niitä vilkaistiin, mutta sovittaminen ei tullut kuulonkaan. ”Ei vielä”, esikoinen tokaisi aina asiaa ehdotettaessa – kunnes koitti päivä, jolloin hän oli kokeiluun valmis ja ehdotti sitä itse.

Isä kiristi luistinten nauhat ja nosti esikoisen matolle tuntumaa hakemaan. Hymy ulottui korvasta korvaan – siis isällä. ”Äiti, nää on terävät!” selitti esikoinen tohkeissaan.

Ensin kokeiltiin seisoa luistimilla isän pitäessä kiinni.
Sitten ilman tukea.
Seuraavaksi otettiin askeleita, tuella ja ilman.
Mentiin kyykkyyn ja ylös, yhdessä ja yksin.

Sitten saapui ystävämme Iltavilli. (Hänestä olen kertonut TÄÄLLÄ.) Esikoinen riehaantui täysin: ”Minä karkaan! Äitin luo. Äitin luo. Kaatuilu on kivaa!”

Iltavillin ollessa kylässä, asiat kannattaa lopettaa ajoissa – eli silloin kun on vielä hauskaa. Tai tässä tapauksessa silloin, kun esikoinen ei ollut vielä onnistunut hajottamaan itseään, lattiaa tai luistinten teriä pyrähdyksillään. Kokeilu kuitenkin onnistui, sillä luistimet alkoivat ilmestyä esikoisen puheisiin päivittäin.

Terä kohtaa jään

”Haluan maalille. Minä menen nyt.”

Esikoinen uhkui itsevarmuutta tekojääradalle saapuessamme. Arastelusta ei ollut tietoakaan. Sitä paitsi, mukaan oli pakattu EVÄÄT!

Isä oli kuitenkin sitä mieltä, että esikoisen luistelu- ja maalivahtitaitoja piti vielä hieman hioa ennen tulikastetta tolppien välissä. Taas sidottiin luistinten nauhat ja tunnusteltiin jäällä seisomista terien varassa. Minun vastuullinen tehtäväni oli auttaa esikoista pysymään pystyssä sillä aikaa, kun isä puki omat hokkarinsa.

Lämmittelyksi tehtiin samat harjoitukset kuin matolla aiemmin.
[I: ”Päästän nyt irti. Kokeile pysyä pystyssä.”]
Sitten isä koppasi esikoisen kainaloon ja luisteli kelkalle.

Ensin kelkan kanssa edettiin yhdessä. Katselin kauempaa, kun esikoinen töpötteli isänsä ja kelkan tukemana eteenpäin pienin, hädin tuskin liukuvin askelin. Ja kun se sujui, hän sai kokeilla edetä kelkan kanssa yksin. ”Äiti, minä opin!” hän ehti huutaa ennen ensimmäistä muksahdustaan. ”Ei haittaa”, isä lohdutti. ”Kaatuminen kuuluu luisteluun.”

[I: ”Otetaas semmoinen leikki, että pääsetkö itse pystyyn.”]
Seurasin esikoisen pontevaa yrittämistä. Hän ponnisteli ylös jään pinnasta ties monennettako kertaa ja nauroi edelleen. Lopulta hän seisoi onnistuneesti terillään: ”Tadaa, nyt meen maaliin!”

Vähän myöhemmin esikoinen keksi oman leikin: Hän halusi työntää kelkkaa polvillaan. Luistelutaitoja se ei ehkä kehittänyt, mutta näytti tekevän luistelemisesta varsin hauskaa! Ja vielä suurempi riemu syntyi, kun hän pääsi kelkan eteen isän työnnettäväksi kokeilemaan, miltä liukuminen tuntuu. Vauhtikaksikon suhahtaessa ohitseni kuului esikoisen komento: ”Tonne vielä!”

Kelkka on hyvä apuväline harjoittelussa.

[I:”Luistellessa pitää aina olla vähän kyykyssä. Se on parempi kuin pysty. Noin!”] Kelkka oli vaihdettu matalampaan malliin. Esikoinen koukisti polviaan isän esimerkin mukaisesti, mutta ajatus alkoi jo selvästi sinkoilla usempaan suuntaan varsinaisen asian ääreltä: ”Minulla on nälkä. Huraa. Tittidii. Minä voitan. Teen maalin.”

miten meni?

33 minuuttia luistinten pukemisesta isukki ilmoitti, ettei jaksa enää. Kumara asento kävi selän päälle. Esikoinen oli toista mieltä: ”Ei mennä vielä kotiin. Mennään jääkiekkoileen. Meen maaliin. Haluan mailan ja kiekon!” Kun kiekko ja maila oli luvattu pakata seuraavalle reissulle mukaan, esikoisella oli jäljellä vielä loppuläpyt isän kanssa sekä jostain kummunnut tarve pieneen päätösäijäilyyn: ”Tuomariiii! Väistä!”

Autossa kysäisin esikoiselta, millainen maku luistelusta jäi. Vastauksen analyyttisyys yllätti: ”Se oli vaikeeta. Niillä luistimilla kaatui. En päässyt ite ylös, isu auttoi. Mutta ei se haitannut. Minä opin.”

”Ja me lennettiin siellä!”

Lue myös: Ekaa kertaa suksilla – miten aloittaa hiihtäminen taaperon kanssa?

Kun lapset kasvavat, vaatteet kasvavat. Kengät kasvavat. Varusteet kasvavat. Ja sen myötä loppuu säilytystila.

Havahtuessani tähän yhtälöön alan suunnitella kotimme säilytysjärjestelmiä uusiksi. Miehen kanssa hiomme taktiikan: Joululomalla olisi aikaa, olisimme kaikki kotona. Veisimme lapset hoitoon. Hakisimme ja kasaisimme kalusteet kaikessa rauhassa aikuisten kesken. Uuden vuoden aloittaisimme tuunatussa kodissa isän palatessa töihin. Tavaroille olisi paikkansa ja arki rullaisi sujuvasti…

mutkia matkassa

Sitten tulee jouluaatto ja vauvarokko. Ja siinä se loma sitten meneekin. Uusi vuosi alkaa ja isä palaa töihin. Lasten talvivaatteita aletaan säilyttää kekona keskellä arkieteisen lattiaa, kun ei niille muutakaan paikkaa ole.

Ei auta kuin ottaa käyttöön varasuunnitelma:
Lapset autoon, äiti ratin taakse ja huonekalukaupoille!

Niin hullu en sentään ole, että kuvittelisin selviäväni yksin kolmekuisen vauvan, vauhdikkaan taaperon ja hyllykkökuorman luotsimisesta kaupan halki ja kotiin. Eiväthän laatikot edes mahtuisi turvaistuinten kanssa samaan autoon.

Siispä rekrytoin isovanhemmat avuksi ostosreissulle.

vauhdin hurmaa huonekalukaupassa

Esikonen tajuaa jo huonekalukaupan pihalla, missä olemme: ”Nuolia! Äiti, täällä on nuolia!” Hän on tunnistanut sadepäivien retkikohteemme ajalta ennen koronaa. Täällä olemme käyneet imemässä virrat pois villikolta useampaankin otteeseen. Kaupan lattiaan heijastettuja nuolia seuraamalla taapero tulee juosseeksi hyvän lenkin – ja on leikistä vieläpä mielissään.

Autoon nukahtanut vauva matkustaa kauppakierroksen näppärästi ostoskärryihin nostetussa turvakaukalossaan. Pieni jatkaa kyllä untaan, kunhan kärryt eivät pysähdy. Siitä puolestaan pitää huolen esikoinen, joka viilettää jo näköpiirini laitamilla nuolia etsimässä.

Onneksi olen kirjoittanut kaiken tarvittavan listalle valmiiksi. Ei tarvitse kuin napata nopeasti hyllykoodit tuotteista samalla, kun isovanhemmat leikkivät piilosta pikkuväen kanssa. Ehdin hetkeksi itsekin hippasille. Vain kerran esikoinen ehtii livahtaa kielletylle alueelle, ja löydän hänet pomppimasta sänkyosaston muhkeimmalta pediltä kengät jalassa – mutta jos kukaan ei nähnyt, sitä ei tapahtunut!

lihapullatauolla jaksaa taas

”Minä syön keputtia!” esikoinen hihkuu dippaillessaan ranskalaisia puolukkahilloon. Ruotsalainen huonekalujätti on suunnitellut konseptinsa tarkkaan. Kun puolivälissä ostoskierrosta saa tankata mahan täyteen lihapullia, ei kenenkään hymy hyydy kesken kaupanteon. Ja täydellä vatsalla on himpun verran turvallisempaa päästää apinalauma viilettämään halki alakerran astiaosaston.

Pian jo viuhuivatkin ohi astiat, matot, istuintyynyt ja vuodevaatteet, kun kirmaan esikoisen perässä käytäviä eteenpäin. Onneksi minun ei tarvitse ehtiä katsella, mitä ympäriltä löytyy. Tämä on erittäin lompakkoystävällinen tapa shoppailla! Mutta missä välissä pikkutaaperostamme on tullut noin nopea? Isovanhemmat ovat jo kolme osastoa jäljessä.

JA MISSÄ ON VAUVA?!?!
Sydän ehtii käydä kurkussa ennen kuin muistan isovanhempien ottaneen kärryt kontolleen. Kaukalosta kuuluu yhä tyytyväinen tuhina.

Kylpyhuoneosastolta esikoinen löytää leikkikaverin. Jäämme hetkeksi parantelemaan korona-ajan aikaansaamaa kamukaipuuta. Mutta se ei hetkessä hellitä, eikä esikoista saada jatkamaan matkaa enää millään. Lopulta keksimme, että varastokärryistä saa oivan ajopelin – ja niitä vesselimme ei osaa vastustaa!

loppusuoran yllätyksiä

Jäljellä on enää viimeinen etappi: varastohyllyt ja tarvittavien laatikoiden noukkiminen hyllykoodien mukaisilta paikoilta. Ehdin jo huokaista, että reissu on sujunut yllättävän näppärästi, kun näen tyhjyyttään ammottavat hyllyväliköt.

”Äitiiii, missä sinä olet?! Menitkö sinä piiloon? Minä tulen etsimään!”

Juostuani vartin hyllyvälejä karjuen edestakaisin, ajopelistään karannut ja riemusta kiljahteleva esikoinen perässäni, selviää että koronasta johtuen tuotteiden kanssa on pieniä toimitusvaikeuksia. Ja pienet toimitusvaikeudet tarkoittavat sitä, että säilytyskokonaisuudestamme jää uupumaan kaksi kolmasosaa.

Odottelemme niitä yhä.

Kotimatkan murisen pettyneenä rattia puristaen. Esikoinen hihkuu takapenkiltä, että oli tosi kivaa – etenkin se, kun juostiin äidin kanssa karjuen kilpaa varastohallissa. Ja se erimakuinen keputti (= ketsuppi, eli tässä tapauksessa puolukkahillo). Isovanhemmat ajavat perässämme säälittäväksi jäänyt laatikkokuormaamme takarontissaan. Vauva nukkuu yhä, enkä ihmettele. Huonekalujen ostaminen on rankkaa puuhaa!

Seuraavana päivänä päätämme vauvan kanssa vähän rakennella, vaikka päähyllyköstämme puuttuu alaosa ja säilytyslaatikoilta seinät ympäriltä. Vauva ei kuitenkaan moisista murehdi, vaan tarttuu ohjekirjaan, ja minä teen, mitä käsketään. Kokonaissuoritusaika on 30 minuuttia (sisältäen 2 vaipanvaihtoa), eikä kumpikaan hermostu kertaakaan.

Vauvassa taitaa olla rakentajan vikaa. Sen verran hauskaa työnjohtajalla tuntui olevan – ja ohjeet maistuivat!