Kun lapset kasvavat, vaatteet kasvavat. Kengät kasvavat. Varusteet kasvavat. Ja sen myötä loppuu säilytystila.

Havahtuessani tähän yhtälöön alan suunnitella kotimme säilytysjärjestelmiä uusiksi. Miehen kanssa hiomme taktiikan: Joululomalla olisi aikaa, olisimme kaikki kotona. Veisimme lapset hoitoon. Hakisimme ja kasaisimme kalusteet kaikessa rauhassa aikuisten kesken. Uuden vuoden aloittaisimme tuunatussa kodissa isän palatessa töihin. Tavaroille olisi paikkansa ja arki rullaisi sujuvasti…

mutkia matkassa

Sitten tulee jouluaatto ja vauvarokko. Ja siinä se loma sitten meneekin. Uusi vuosi alkaa ja isä palaa töihin. Lasten talvivaatteita aletaan säilyttää kekona keskellä arkieteisen lattiaa, kun ei niille muutakaan paikkaa ole.

Ei auta kuin ottaa käyttöön varasuunnitelma:
Lapset autoon, äiti ratin taakse ja huonekalukaupoille!

Niin hullu en sentään ole, että kuvittelisin selviäväni yksin kolmekuisen vauvan, vauhdikkaan taaperon ja hyllykkökuorman luotsimisesta kaupan halki ja kotiin. Eiväthän laatikot edes mahtuisi turvaistuinten kanssa samaan autoon.

Siispä rekrytoin isovanhemmat avuksi ostosreissulle.

vauhdin hurmaa huonekalukaupassa

Esikonen tajuaa jo huonekalukaupan pihalla, missä olemme: ”Nuolia! Äiti, täällä on nuolia!” Hän on tunnistanut sadepäivien retkikohteemme ajalta ennen koronaa. Täällä olemme käyneet imemässä virrat pois villikolta useampaankin otteeseen. Kaupan lattiaan heijastettuja nuolia seuraamalla taapero tulee juosseeksi hyvän lenkin – ja on leikistä vieläpä mielissään.

Autoon nukahtanut vauva matkustaa kauppakierroksen näppärästi ostoskärryihin nostetussa turvakaukalossaan. Pieni jatkaa kyllä untaan, kunhan kärryt eivät pysähdy. Siitä puolestaan pitää huolen esikoinen, joka viilettää jo näköpiirini laitamilla nuolia etsimässä.

Onneksi olen kirjoittanut kaiken tarvittavan listalle valmiiksi. Ei tarvitse kuin napata nopeasti hyllykoodit tuotteista samalla, kun isovanhemmat leikkivät piilosta pikkuväen kanssa. Ehdin hetkeksi itsekin hippasille. Vain kerran esikoinen ehtii livahtaa kielletylle alueelle, ja löydän hänet pomppimasta sänkyosaston muhkeimmalta pediltä kengät jalassa – mutta jos kukaan ei nähnyt, sitä ei tapahtunut!

lihapullatauolla jaksaa taas

”Minä syön keputtia!” esikoinen hihkuu dippaillessaan ranskalaisia puolukkahilloon. Ruotsalainen huonekalujätti on suunnitellut konseptinsa tarkkaan. Kun puolivälissä ostoskierrosta saa tankata mahan täyteen lihapullia, ei kenenkään hymy hyydy kesken kaupanteon. Ja täydellä vatsalla on himpun verran turvallisempaa päästää apinalauma viilettämään halki alakerran astiaosaston.

Pian jo viuhuivatkin ohi astiat, matot, istuintyynyt ja vuodevaatteet, kun kirmaan esikoisen perässä käytäviä eteenpäin. Onneksi minun ei tarvitse ehtiä katsella, mitä ympäriltä löytyy. Tämä on erittäin lompakkoystävällinen tapa shoppailla! Mutta missä välissä pikkutaaperostamme on tullut noin nopea? Isovanhemmat ovat jo kolme osastoa jäljessä.

JA MISSÄ ON VAUVA?!?!
Sydän ehtii käydä kurkussa ennen kuin muistan isovanhempien ottaneen kärryt kontolleen. Kaukalosta kuuluu yhä tyytyväinen tuhina.

Kylpyhuoneosastolta esikoinen löytää leikkikaverin. Jäämme hetkeksi parantelemaan korona-ajan aikaansaamaa kamukaipuuta. Mutta se ei hetkessä hellitä, eikä esikoista saada jatkamaan matkaa enää millään. Lopulta keksimme, että varastokärryistä saa oivan ajopelin – ja niitä vesselimme ei osaa vastustaa!

loppusuoran yllätyksiä

Jäljellä on enää viimeinen etappi: varastohyllyt ja tarvittavien laatikoiden noukkiminen hyllykoodien mukaisilta paikoilta. Ehdin jo huokaista, että reissu on sujunut yllättävän näppärästi, kun näen tyhjyyttään ammottavat hyllyväliköt.

”Äitiiii, missä sinä olet?! Menitkö sinä piiloon? Minä tulen etsimään!”

Juostuani vartin hyllyvälejä karjuen edestakaisin, ajopelistään karannut ja riemusta kiljahteleva esikoinen perässäni, selviää että koronasta johtuen tuotteiden kanssa on pieniä toimitusvaikeuksia. Ja pienet toimitusvaikeudet tarkoittavat sitä, että säilytyskokonaisuudestamme jää uupumaan kaksi kolmasosaa.

Odottelemme niitä yhä.

Kotimatkan murisen pettyneenä rattia puristaen. Esikoinen hihkuu takapenkiltä, että oli tosi kivaa – etenkin se, kun juostiin äidin kanssa karjuen kilpaa varastohallissa. Ja se erimakuinen keputti (= ketsuppi, eli tässä tapauksessa puolukkahillo). Isovanhemmat ajavat perässämme säälittäväksi jäänyt laatikkokuormaamme takarontissaan. Vauva nukkuu yhä, enkä ihmettele. Huonekalujen ostaminen on rankkaa puuhaa!

Seuraavana päivänä päätämme vauvan kanssa vähän rakennella, vaikka päähyllyköstämme puuttuu alaosa ja säilytyslaatikoilta seinät ympäriltä. Vauva ei kuitenkaan moisista murehdi, vaan tarttuu ohjekirjaan, ja minä teen, mitä käsketään. Kokonaissuoritusaika on 30 minuuttia (sisältäen 2 vaipanvaihtoa), eikä kumpikaan hermostu kertaakaan.

Vauvassa taitaa olla rakentajan vikaa. Sen verran hauskaa työnjohtajalla tuntui olevan – ja ohjeet maistuivat!

Lopultakin vauva nukahtaa aamun ensimmäisille päiväunille. Lounas on tekemättä, ja esikoisen pitäisi päästä pihalle, jossa odottavat myös lumityöt. Vaan ei hätää, meitä aikuisia on paikalla kaksi!

Otan esikoisen kanssani pihalle lapiohommiin. Isä jää sisälle vauvanvahdiksi ja makkarakeiton tekoon. Hetkeä myöhemmin ulko-ovelta kuuluu komento: ”Nyt heräsi, vaihto!” Esikoinen jää lapioimaan, koira lapsenvahdiksi. Isä vetää oviaukossa takkia päälle samalla, kun minä nakkaan omani eteisen nurkkaan ja koppaan nälkää itkevän vauvan syliin. Vielä nopea tilannekatsaus ennen vaihtoa:

”Perunat ja porkkanat check. Kun kiehuu, lisää parsat. Kun kiehuu uudestaan, niin makkarat.”

”Me aloitettiin lumitöistä, ei päästy vielä pulkkamäkeen. [Esikoinen] on innostunut auton lapioinnista. Käytiin kyllä läpi, että harjalla, ei lapiolla, mutta sinne se taas suuntaa.”

vanhemmuuden tanssia ja yhdessä lomailua

Vanhemmuus on parhaimmillaan kuin tanssia ja tämän tanssin olemassaolosta olen nauttinut loman aikana kaikkein eniten. Arjessamme on tavallista, että olen kodin ainut aikuinen silloin, kun lapsia on paikalla kaksi. Valmentaja kun tekee työtään aamujen lisäksi yleensä myös iltaisin ja viikonloppuisin. Siksi yhteinen loma-aika on tuntunut vauvarokkoineen ja valvomisineenkin ihanalta vaihtelulta. Kahta lasta kohden on kahdet kädet, siis tasavahva tilanne!

Ystäväni kertoi taannoin lestadiolaisperheen äidin sutkautuksesta: Kaksi ei mene siinä missä yksi, ja kolme ei todellakaan mene siinä missä kaksi, mutta neljästä eteenpäin ei tunnu enää missään. Sanoihin kätkeytyvän totuuden ymmärsin vasta toisen lapsemme myötä.

alivoimasta on tullut arkea

Ennen vauvan syntymää olin kokenut alivoima-olotilan vain kerran – kun minulle iski kaamea vatsatauti ollessani esikoisen kanssa kaksin kotona. Nykyään alivoima on arkipäivää, tasavahvuus luksusta. Ja jos lapsia olisi kolme tai enemmän, täytyisi tottua elämään jatkuvassa alivoimatilassa. Toisaalta, toisen lapsen syntymä on jalostanut meistä vanhemmista entistä paremman tiimin. Ajoittain elämä tuntuu jopa helpommalta, kun olemme oppineet sovittamaan askelkuviomme aiempaa sulavammin yhteen.

Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä pian 14 vuotta, jo pitkään ennen lapsiakin. Olemme tehneet töitä yhdessä, läpikäyneet vaikeita asioita, seuranneet toistemme aikuiseksi kasvamista, työuran kehittymistä, unelmien jahtaamista. Kaiken sen myötä tiedän, että rinnalla on juuri se ihminen, jonka kanssa tahdon jakaa elämän ja arjen – ja paras mahdollinen vaihtoehto lastemme isäksi.

Kuormittavan arkirytmin jaksaa, kun yhdessä on aidosti hauska ja hyvä olla silloin, kun yhteistä aikaa siunaantuu. Sen suurempaa salaisuutta meillä ei ole sille, miten saamme kaikin puolin pöljän ja kömpelösti yhteiskunnan rakenteisiin istuvan elämänrytmimme toimimaan. (Lue lisää arkirytmistämme täältä.) Ja meitä on kuitenkin kaksi. On niitäkin, joilla ei ole koskaan rinnalla toista aikuista jakamassa arjen kuormaa.

paluu arkeen

Uudenvuodenpäivänä isä palaa töihin. Päivät sujuvat mukavasti, kiitos entiselleen tervehtyneen, reippaan esikoisen, joka osallistuu vauvan viihdytykseen, haeskelee pudonnutta tuttia ja leikkii hetkittäin myös itsekseen.

Istumme iltapalapöydässä. Esikoinen nakertaa omenaa, vauva juo nautiskellen iltamaitoa – kunnes tulee selkäkakka. Kehotan esikoista jatkamaan rauhassa syömistä ja lähden vauvan kanssa vaipan- ja vaatteiden vaihtoon. Puolivälissä keittiöstä alkaa kuulua pahaenteisiä ääniä. Heitän vaatteettoman vauvan lämmikkeeksi viltin ja riennän keittiöön, jossa esikoinen on kyllästynyt olemaan iso ja itsenäinen. Banaaniviipaleet on nakeltu pitkin seiniä ja lattioita, mukin sisältö on kaadettu pöydälle. Tempauksestaan hurmioitunut esikoinen hakkaa kämmeniään lätäkköön ja hieroo käsiä sen jälkeen hiuksiinsa. Laadin juuri mielessäni toimintasuunnitelmaa, kun isä saapuu kotiin.

”Kumman haluat?” hän kysyy tilanteen nähdessään ja minä huokaisen helpotuksesta. Tanssimme jatkuu, eikä pieni kaaoskaan tunnu enää kaaokselta vaan ihan tavalliselta arjelta.