Lasten ajatuksia iästä ja syntymäpäivistä
Tammikuun alussa pääsimme juhlistamaan kummipoikani nelivuotissynttäreitä. Siitä lähtien ihmisten iät ja syntymäpäivät ovat olleet meillä lähes päivittäinen puheenaihe, sillä esikoinen on alkanut odottaa myös omia syntymäpäiviään malttamattomana.
”En saa unta, Jännittää” – Syntymäpäivän odotusta
”Äiti, en saa unta. Jännittää.”
[Ä: ”Mikä jännittää?”]
”Synttärit.”
[Ä: ”Kulta, niihin on vielä aika monta kuukautta.”]
Se ero meissä aikuisissa ja lapsissa on, että siinä missä esikoinen on suunnitellut syntymäpäiviään jo puoli vuotta etukäteen, minä melkein unohdin omani. Viikot sekoittuivat, kun helmikuun loppu kului sairastupaa pyöritellessä.
Kevään ensimmäisenä päivänä kaikki olivat kuitenkin jälleen terveitä ja juhlapäivä koitti. Ensimmäisen kerran heräsin jo ennen kuutta, kun Mante halusi aloittaa aamuhalimiset.
Seuraavan kerran heräsin puolitoista tuntia myöhemmin synttärilauluun ja esikoisen vaikerrukseen: ”PALJON… En jaksa vielä herätä!…NNEA VAAN.” Korttiin esikoinen oli kirjoittanut, että äiti on tyttö, rakas ja mukava, ja tekee kauniita töitä. Sitten ikkunalaudalle kiivennyt Mante putosi niskaani.

Synttärit ovat jännä paikka!
”Mikset ole tehnyt kakkua?!” – juhlapäivän kompurointeja
Tiedossa oli kiireinen viikko ja tiesin, että olisin juhlapäivän pitkälti omillani lasten kera. Päivään oli kuitenkin sattunut osumaan spesiaaliohjelmaa. Ensin veimme ystäväni kanssa vaaperomme Oopperan taidetuokioon ja sen jälkeen jatkoimme yhdessä lounaalle.
Esikoinen rakasti aikanaan taidetuokioita, mutta Mante ei showsta perustanut, kun olisi pitänyt olla paikoillaan. Lounaskaan ei pikkuherraa miellyttänyt: Taas olisi pitänyt istua aloillaan! Ei ole Mantea luotu sellaiseen. Minä nautin senkin edestä!
Sitten alkoi päivän varsinainen action-osuus: Jo Oopperatalolla selästäni oli kuulunut pahaenteinen naksaus, minkä myötä tuttu kipu oli levinnyt kehoon. Vaapuin jumiutuneen selkäni kanssa hakemaan esikoista päiväkodista. Siellä minua odotti kiukkuinen kolmevuotias:
”Äiti, et saa tulla vielä hakemaan! Mene pois! Ja mikset ole tehnyt kakkua?! Nyt on syntymäpäivä. Minä haluan kakkua!”
Kakku oli tosiaan jäänyt tekemättä ja hankkimatta, kiitos venyneen sairastelun. Eikä meillä sen syömiseen olisi ollut perheenä aikaakaan. Olisimme koossa vasta puoli kahdeksalta, juuri ennen lasten nukkumaanmenoa. Keksin kuitenkin, miten pelastaisin tilanteen: kotoa löytyi tarvikkeet marjarahkaan.
Ilta jatkui vauhdikkain kääntein. Ensin Mante puklasi uuden keltaisen nojatuolimme päälle, sitten esikoinen keksi työntää kätensä juuri tehtyyn marjarahkaan. Lopulta istuimme kuitenkin iltapalan ääressä koko perhe ja kannoin pöytään juhlatarjoilun: esikoisen käsivarsilla vatkatun synttärirahkan.
Tunnelma oli odottava. Ensimmäisten lusikallisten jälkeen koitti tuomio: ”Minä tykkään rahkasta, mutten tästä sinun tekemästä. Haluan jonkun muun tekemää rahkaa!”

Kakku jäi tekemättä ja hankkimatta. Virhe – ainakin jos esikoiselta kysytään.
”Onneksi sinä olet äiti vielä niin nuori” – ikä on vain numero
Iltatoimien äärellä selkää kivisti ja silmäluomia painoi. Jo hetkeä myöhemmin, harvinaisen nopeasti nukahtaneita lapsia katsellessa, olo oli kuitenkin äärimmäisen onnellinen. Ei tämä meidän kohelluksemme Strömsön standardeja täytä, mutta meininki on ainakin aidosti meidännäköistämme!
Vaan mitä tuumikaan esikoinen uudesta iästäni, lukemasta kolmekymmentäkuusi?
”Isu on kyllä jo tosi vanha! Mutta onneksi sinä olet äiti vielä niin nuori, että muistat, miltä lapsista tuntuu.”

”Onneksi sinä olet äiti vielä niin nuori, että muistat, miltä meistä lapsista tuntuu.”
Lue myös:
- Kolmekymmentäviisi ja kiertotieni äidiksi
- ”Miksi jotkut eroaa ja sinä synnyit tytöksi?” – Miksi-ikä on täällä
- Kun äiti ei tuoksukaan pullalta
Psssst. Äijä-äidin löydät Instagramista, Facebookista – ja nyt myös TikTokista!
Lapsiperheen muodonmuutoksia
Vauva kiemurtelee vaipanvaihdossa kuin kastemato ja onnistuu lopulta kierähtämään käsieni välistä karkuun. Siinäpähän kierii, ei hän ryömimällä pitkälle pyrähdä. Paitsi että vauva nouseekin konttausasentoon ja ampaisee muutaman huteran kokeiluaskeleen jälkeen vauhdilla matkaan, paljas peppu ovenraosta kadoten. On kulunut vain 1,5 viikkoa siitä, kun vauva on oppinut ryömimään, ja konttaamista ihmetellessäni olen vielä autuaan tietämätön, että kolme päivää myöhemmin meillä jo seistään ja otetaan askeleita tukea vasten.
muodonmuutoksia hengästyttävällä tahdilla
Perheessämme on eletty muodonmuutosten aikaa. 13 päivän aikahaitarilla vauvamme oppi ryömimään, istumaan, konttaamaan ja nousemaan tukea vasten seisomaan. Viimeisen tempuista hän ajoitti 7-kuukautispäivälleen.
Äitinä olin varautunut leppoisampaan tahtiin – luullut että ehtisin jokaisen vaiheen jälkeen opetella uudet rutiinit arjen sujumiseksi. En ehtinyt. Myös vauvalle aivomyrsky on ollut melkoinen koettelemus. Hänen maailmansa on heittänyt niin monta kierrevolttia lyhyen ajan sisällä, että siitä toetessa menee varmasti tovi.



Jos muutama viikko sitten elinkin vielä elämää, jossa välillä piti käydä katsomassa, onko vauva kierähtänyt ulos leikkimatoltaan, nyt juoksentelen sulkemassa rappusten turvaportteja, nostelen tavaroita yhä korkeammalle ja ihmettelen sekunnissa toisaalle kadonnutta vauvaa, joka taitaa jo pian kiivetä pinnasänkynsä laidan yli. Tällainen vaiheiden läpieläminen pikakelauksella on aidosti haastavaa. Ajatus ja ymmärrys eivät pysy mukana, vaikka kuinka yrittää.
uhmasta juhlaan
Onneksi myös esikoinen on läpikäynyt prosessin. Pääsiäisloman aikana hän karisti pahimman uhman kuorman harteiltaan ja heräsi yllättäen uuteen aamuun hyväntuulisena, omatoimisena, touhukkaana ja yhteistyökykyisenä itsenään. Älkää ymmärtäkö väärin, uhma tuskin on ohi – mutta pahin on (ehkä) takanapäin.
Esikoinen on paitsi riemuissaan yhä riehakkaampiin leikkeihin pystyvästä pikkuveljestään, myös hieman harmissaan autoleikit kuolallaan kuorruttavasta konttaajasta. Leikkien liiaksi sotkeentuessa hän onkin oppinut hienovaraisesti vihjaamaan: ”Äiti, Mante haluaa nyt syliin!”

Kohta kolme täyttävä esikoinen on myös ymmärtänyt, että pian edessä on merkkipaalu – hänen syntymäpäivänsä! Lähestyvää juhlapäivää on jo kovasti mietitty ja hahmoteltu:
”Aion täyttää seitsemän. Haluan mennä kouluun.”
”En halua lahjoja. Haluan kakun… Ja autojuttuja. Ja Mauri Kunnaksen kirjoja.”
”Kakussa on marjoja. Ja kinuskia. Ja jäätelöä. Ja autoja.”
Vaikka synttäreitä on kiva suunnitella ja isommaksi kasvaminen on pääosin jännittävää, välillä tuleva vanheneminen aiheuttaa myös kipuilua ja kriisinpoikasia: ”Äiti, minä en haluakaan kouluun! Haluan olla taas vauva.”
Minun puolestani ei ole kiire kasvaa. Muodonmuutoksia on ollut hetkeksi riittämiin.


0