Vauva kiemurtelee vaipanvaihdossa kuin kastemato ja onnistuu lopulta kierähtämään käsieni välistä karkuun. Siinäpähän kierii, ei hän ryömimällä pitkälle pyrähdä. Paitsi että vauva nouseekin konttausasentoon ja ampaisee muutaman huteran kokeiluaskeleen jälkeen vauhdilla matkaan, paljas peppu ovenraosta kadoten. On kulunut vain 1,5 viikkoa siitä, kun vauva on oppinut ryömimään, ja konttaamista ihmetellessäni olen vielä autuaan tietämätön, että kolme päivää myöhemmin meillä jo seistään ja otetaan askeleita tukea vasten.

muodonmuutoksia hengästyttävällä tahdilla

Perheessämme on eletty muodonmuutosten aikaa. 13 päivän aikahaitarilla vauvamme oppi ryömimään, istumaan, konttaamaan ja nousemaan tukea vasten seisomaan. Viimeisen tempuista hän ajoitti 7-kuukautispäivälleen.

Äitinä olin varautunut leppoisampaan tahtiin – luullut että ehtisin jokaisen vaiheen jälkeen opetella uudet rutiinit arjen sujumiseksi. En ehtinyt. Myös vauvalle aivomyrsky on ollut melkoinen koettelemus. Hänen maailmansa on heittänyt niin monta kierrevolttia lyhyen ajan sisällä, että siitä toetessa menee varmasti tovi.

Jos muutama viikko sitten elinkin vielä elämää, jossa välillä piti käydä katsomassa, onko vauva kierähtänyt ulos leikkimatoltaan, nyt juoksentelen sulkemassa rappusten turvaportteja, nostelen tavaroita yhä korkeammalle ja ihmettelen sekunnissa toisaalle kadonnutta vauvaa, joka taitaa jo pian kiivetä pinnasänkynsä laidan yli. Tällainen vaiheiden läpieläminen pikakelauksella on aidosti haastavaa. Ajatus ja ymmärrys eivät pysy mukana, vaikka kuinka yrittää.

uhmasta juhlaan

Onneksi myös esikoinen on läpikäynyt prosessin. Pääsiäisloman aikana hän karisti pahimman uhman kuorman harteiltaan ja heräsi yllättäen uuteen aamuun hyväntuulisena, omatoimisena, touhukkaana ja yhteistyökykyisenä itsenään. Älkää ymmärtäkö väärin, uhma tuskin on ohi – mutta pahin on (ehkä) takanapäin.

Esikoinen on paitsi riemuissaan yhä riehakkaampiin leikkeihin pystyvästä pikkuveljestään, myös hieman harmissaan autoleikit kuolallaan kuorruttavasta konttaajasta. Leikkien liiaksi sotkeentuessa hän onkin oppinut hienovaraisesti vihjaamaan: ”Äiti, Mante haluaa nyt syliin!”

Kohta kolme täyttävä esikoinen on myös ymmärtänyt, että pian edessä on merkkipaalu – hänen syntymäpäivänsä! Lähestyvää juhlapäivää on jo kovasti mietitty ja hahmoteltu:

”Aion täyttää seitsemän. Haluan mennä kouluun.”

”En halua lahjoja. Haluan kakun… Ja autojuttuja. Ja Mauri Kunnaksen kirjoja.”

”Kakussa on marjoja. Ja kinuskia. Ja jäätelöä. Ja autoja.”

Vaikka synttäreitä on kiva suunnitella ja isommaksi kasvaminen on pääosin jännittävää, välillä tuleva vanheneminen aiheuttaa myös kipuilua ja kriisinpoikasia: ”Äiti, minä en haluakaan kouluun! Haluan olla taas vauva.”

Minun puolestani ei ole kiire kasvaa. Muodonmuutoksia on ollut hetkeksi riittämiin.

Hän saapui kuin luotijuna – sellaisella nopeudella, että kaarsimme sairaalan pihaan kuin toimintaelokuvan sankarit konsanaan. Vain 10 minuuttia myöhemmin meillä oli vauva sylissämme, ja alle vuorokauden ikäisenä sama vauva jo makoili mahallaan päätään kannatellen ja meitä tapittaen. Seuraavien kuukausien aikana läpikäytiin veljeyden synty, uuden lapsiluvun tempoon totuttelu, koliikki ja liikkumista haittaava rangankiertymä. Ja kun alun haasteet lopulta oli voitettu, vauva näytti todellisen luonteensa – ja alkoi nauraa.

Sitten hän jo yhtäkkiä olikin puolivuotias!

kakkua ja muita maistiaisia

Viime lauantaina juhlimme Mante-vauvaa. Esikoinen oli jo pari päivää makustellut ajatusta siitä, että pikkuveljellä olisi synttärit. Se tarkoittaisi ainakin kakkua… ja sitä, että pitäisi laulaa Paljon onnea vaan. Ja niinhän me teimme, esikoisen pyynnöstä neljästi. (Onneksi vauva ei enää pelkää tätä laulua. Se sai hänet pienempänä aina itkemään.)

Myös Muru Baby oli muistanut päivänsankaria ja lähettänyt juhlapöytään kokki Henri Alénin suunnittelemia lastenruokia maisteltavaksi. ”Rakastan kokkaamista ja minusta pikkuihmiset ansaitsevat vähintään yhtä hyvää ruokaa kuin me aikuiset”, Alén tuumi saatekirjeessä makumatkalle lennättävistä, lisäaineettomista luomuaterioistaan.

Näitä pakkauksia ei voi hymyilemättä katsella!

Annosten nimet herättivät myös aikuisten nälän: Välimeren lohimuhennos, talonpojan omena-possupata, intialainen kanacurry…

mitä saisi olla?

Päivänsankari sai itse valita juhlapäivän aterian, joskin valintaa hieman helpotti se, että lastenruokamauista vain kaksi oli tarkoitettu 6-kuisille. Loput viisi saisivat maustua kaapissa vielä pari kuukautta. Mante puntaroi vaihtoehtoja tarkkaan päätyen lopulta punaiseen (lempiväriinsä!), eli Intian inspiroimaan kanaan.

Tässä välissä kohta kolme vuotta täyttävä esikoisemme huomautti, että hänkin haluaa maistaa Muru Babya. Vauvalle se sopi mainiosti, annoksesta riittäisi kyllä jaettavaksi – pikkumaistelijan mahalaukku kun oli vielä mukavasti äidinmaitoa pullollaan. Vasta jälkikäteen huomasin, että Muru baby -ruoat on suunniteltu toimiviksi myös kastikkeina pastan tai riisin kanssa silloin, kun niitä popsii varttuneempi tenava. Sitä kokeilen esikoiselle ensi kerralla. Nyt mentiin laiskan mamman mallilla.

ruokaraadin arvio

Kanacurry maistui sekä isommalle että pienemmälle veijarille. ”Hyvää!” totesi esikoinen ruokaa lusikoidessaan, katse vähän väliä kakkuun karkaillen. Mante-vauva pyöritteli ensimmäistä lusikallista suussaan silmät pyöreinä, pitkän aikaa uusia makuja ihmetellen. Sitten suu taipui hymyyn. Vielä viimeisen lusikallisen jälkeenkin suu avautui toiveikkaana – mutta lautanen oli jo lähes puhkikapsutettu.

Avokätistä tarjousta antaa isoveljelle puolet annoksesta olisi sittenkin pitänyt harkita vielä toiseen otteeseen…