Pasi  🩵 (2010-2026)

”Tämä on elämäni ensimmäinen päivä ilman koiraa, eikä se ole ollenkaan kivaa”, tokaisi seitsemänvuotias esikoisemme rakkaan koiravanhuksemme kuoleman jälkeisenä aamuna. Edellispäivänä Pasi oli vielä saattanut esikoistamme kouluun ja osallistunut kuono pitkällä vauvamme vaipanvaihtoon. Päivällä se sai yllättäen sairaskohtauksen ja jouduimme hyvästelemään rakkaan, pitkäikäisen perheenjäsenen. Kun lemmikki kuolee, perheeseen jää aina aukko. Lapsillemme se oli erityisen suuri, sillä he olivat kaikki eläneet koko siihenastisen elämänsä koiraperheessä.

Miten käsitellä Lemmikin kuolemaa lasten kanssa?

Vaikka Pasilla oli ikää (se oli jo 15½-vuotias) ja olimme tietoisia siitä, ettei teräspappammekaan eläisi ikuisesti, tuli kuolema yllätyksenä. Sairaskohtauksen aikaan olin onneksi yksin kotona päiväunia nukkuvan vauvan kanssa, jotta pystyin keskittymään tilanteeseen ja miettimään, miten se kannattaisi lasten suhteen hoitaa.

Nykyään suositellaan, että mikäli kotona on vanha tai sairas lemmikki, lähestyvästä kuolemasta puhutaan lasten kanssa jo hyvissä ajoin. Yleisenä ohjeena on myös, että kun lemmikki joudutaan lopettamaan, lapsi saisi mahdollisuuden jättää sille jäähyväiset ja olla halutessaan mukana sen lopettamisessa.

Pasi oli ikäisekseen hyvässä kunnossa, mutta oli silläkin ollut erilaisia pieniä terveyshuolia jo parin vuoden ajan. Vaikkeivät ne koskaan olleet osoittautuneet erityisen vakaviksi, olivat ne kuitenkin tarjonneet luontevan väylän puhua koiramme vanhenemisesta ja lähestyvästä kuolemasta lasten kanssa.

Sairaskohtauksen jälkeen soitin puolison kyyditsemään meidät eläinlääkäriin ja haimme vielä lapset koulusta ja päiväkodista Pasia saattamaan. Molemmat halusivat tulla mukaan ja hyvästellä rakkaan perheenjäsenen. Vaikka tilanne oli raskas, auttoi konkretia ja yhdessäolo tilanteen käsittelyssä. Kotimatkalla lapset ehdottivat, että hakisimme kotiin Pasin lempiruokia: maksalaatikkoa ja jäötelöä ja söisimme vielä juhla-aterian koiramme kunniaksi.

Koirattomuuteen täytyy totutella

Vanhemmat lapsemme ovat keskenään kovin erilaisia. Esikoinen näyttää tunteet suuresti, kun taas Mantella on taipumusta kätkeä tunteitaan konkreettisten tekojen taakse. Pasin kuoleman jälkeisenä aamuna Mante kysyikin heti ensimmäiseksi, odottaako alakerrassa yllätyksenä uusi koira. Uuden koiran perään hän on kysellyt usein myöhemminkin ja ollut onnessaan, kun on päössyt telmimään isovanhempien koiran kanssa.

Esikoinen on prosessoinut Pasin menetystä pidempään. Etenkin iltaisin ikävä iskee ja siitä täytyy päästä puhumaan. Korvikekoirat tuovat lohtua, mutteivät silti korvaa Pasin menetystä. Eniten esikoista tuntuu piristävän vanhojen videoiden ja valokuvien katselu ja Pasin muistelu. Myös hän on vähitellen alkanut kysellä uuden koiran perään. Ihan vielä emme kuitenkaan vauvan rinnalle aio uutta koiravauvaa ottaa – mutta kenties joskus tulevaisuudessa.

Koiraperhe ei muutu hetkessä koirattomaksi, vaikka lemmikki kuolisikin. Niin pinttyneitä ovat tavat ja rutiinit, joita nelijalkainen perheenjäsen on tuonut tullessaan. Koirattomuus muuttaa myös identiteettiä. Eiväthän esimerkiksi lapsemme ole koskaan eläneet muussa kuin koiraperheessä.

Kotonamme on toistuvasti kuuluvinaan tassujen rapina. Puoliso tarkistaa säntillisesti sohvalta noustessaan, ettei astu uinuvan koiran päälle. Minä puolestani olen lähdössä milloin lenkille, milloin järjestämässä koiran vahtia ristiäispäiväksi. Vanhasta tottumuksesta lenkitysajan lähestyessä tulee aina myös kiire kotiin, kunnes muistan, ettei kiirettä enää ole.

Ruokailujen jälkeen tajuan, millaisen urakan koiramme on tehnyt monta kertaa päivässä pöytämme alla. Ennen pöydän alus oli aina puhdas. Nykyään sieltä löytyy kaikenlaista lapsilta pudonnutta, kun lattia ei putsaannukaan itsestään.

Päivä päivältä ikävä kuitenkin helpottaa: Ei katoa, mutta muuttaa muotoaan. Pasista puhutaan yhä päivittäin ja lohdullista kyllä, sen jälkeensäjättämiä karvoja leijailee edelleen asunnossamme – toivottavasti vielä pitkään!

Lue myös:

• Tähtien tuolle puolen – miten puhua kuolemasta lasten kanssa
• Kolmas lapsi – nykypäivän tilastopoikkeama

Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista ja Facebookista – ja nyt myös TikTokista!

Kolme viikkoa olen saanut seurata pikkiriikkisen pikkuisemme kasvamista kolmekiloiseksi ihmisenaluksi. Olen ihmetellyt, miten nopeasti sisarukset luovat toisiinsa yhteyden ja oppivat tuntemaan toistensa tavat. Olen etsinyt ratkaisuja uuden perheenjäsenen mukanaan tuomiin arjen muutoksiin ja nukkunut silloin kun siihen on siunaantunut tilaisuus. Olen myös oppinut muutaman kullanarvoisen asian, joita en vielä edellisten lasten kohdalla oppinut. Mitä kolmas lapsi on minulle opettanut?

Nauti täydestä elämästä

Pienistä perheistä on tullut nykypäivän normi. Suurempien lapsiperheiden elämä näyttäytyy monesti hallitsemattomana kaaoksena. Eikä se ole ihme. Ymmärrän hyvin, että jos alkaisin selostaa menneen viikon tapahtumia, litania kuulostaisi action-elokuvalta. Sitä eläessä kaaos tuntuu kuitenkin huomattavasti hallittavammalta kuin aiemmin.

Kun puhutaan monilapsisten perheiden arjesta, sävy on usein pelotteleva tai kauhisteleva. Unohdetaan mainita, että ihan niin kuin kaikessa muussakin, harjoittelun myötä taidot lisääntyvät – myös meillä vanhemmilla. Huomaan osaavani nauttia kahdenkeskisestä ajasta vauvan kanssa, yhteisistä koko perheen hetkistä hetkistä ja isommille sisaruksille pyhitetystä ajasta aivan eri tavalla kuin kahdella edellisellä kierroksella. Saman kokemuksen kanssani jakaa myös puolisoni. Epävarmuus ei vie energiaa, ja takataskussa on jo muutama kikka, joilla lepyttää mustankipeä isosisarus tai helpottaa vatsavaivaisen vauvan oloa.

Helpotusta tuo myös sisarusten hieman suurempi ikäero. Viimeksi meillä oli vastasyntyneen seurana kaksivuotias, nyt 7- ja 5 -vuotiaat, jotka haluavat auttaa ja osallistua ja joista on myös aidosti apua.  Vauva pääsee osaksi lapsilaumaa, ja onkon ollut hämmästyttävä huomata, miten nopeasti yhteydet lasten välille ovat rakentuneet.

Mutta se kaaos – se on kyllä totta. Vauvan alkuviikkojen tehoruokinnan lomassa olemme etsineet läpi yön kateissa ollutta koiraa, piipahdelleet Lastensairaalassa ja säikähtäneet koheltavan lapsen kolhuja. (Kaikille kommelluksille on kuitenkin onneksi saatu onnellinen loppu.) Vanhemmuuden vuosien aikana olen kuitenkin oppinut nauttimaan täydestä elämästä. Menon ja meiningin vastapainona perheen yhteiset röhnäyshetket tuntuvat sitäkin ihanammilta.

Laske vaatimustasoa ja keskity olennaiseen

Ehdimme elää puolison kanssa vuosia yhteistä aikuisen elämää ennen lapsia. Ehkä sen vuoksi irtipäästäminen siisteystasosta ja kodin askareiden suorittamisesta tuntui aluksi vaikealta. Olen vieläkin kaaoksen taltuttaja, mutta rimani on laskenut huomattavasti. Huomaan jopa jollain tavoin pitäväni siitä, että kummallisia asioita löytyy kummallisilta paikoilta. Onhan huomattavasti jännittävämpää elää kodissa, jossa sohvatyynyjen välistä löytyy timantteja, kengistä pikkuautoja (sekä kadonneet autonavaimet) ja keittiönpöydältä kartasto ”seikkailijoille ja haaveilijoille”.

Jossain vaiheessa lopetin pöytätasojen tavaravuorten kesyttämisen. Nykyään tutkin pari kertaa vuodessa, mitä kasoista löytyy – yleensä aika paljon sellaista, joka on ollut hukassa. Enkä enää yritä saada leluja pysymään niille tarkoitetussa huoneessa. Lapset haluavat leikkiä siellä, missä mekin olemme. Kun luin tutkimuksen, jonka mukaan tällainen ilmiö kertoo toimivasta perhesuhteesta, päätin alkaa suhtautua kaikkialle vyöryviin leluihin onnistumisena. Välillä onnistun siinä paremmin, välillä huonommin.

Edelleen pidän järjestyksestä, mutta ajatukseni siitä, mitä tarkoittaa järjestys, on muuttunut. Vaatimustaso on laskenut. Käytän mieluummin aikani lapsille lukemiseen, yhteiseen pelailuun tai silloin tällöin tarjoutuvaan omaan hetkeen kuin loputtomaan järjestelyyn. Tavarat eivät kuitenkaan pysy piakoillaan kovin pitkään. Majanrakennuksessa nukkaantuneen sohvan ja tahraisen maton voi uusia sitten joskus, kun sen aika tulee. Eiväthän ne joka tapauksessa kestäisi ikuisesti.

Älä stressaa omasta ajasta

Olen aina tottunut saamaan paljon aikaan. Siksi ensimmäinen vauvavuosi superseurallisen ja vähäunisen esikoisen kanssa otti koville. Tuntui, etten saa aikaiseksi mitään hyödyllistä. Seuraavalla lapsella oli paha koliikki ja velmun vauhdikas taapero-isoveli. Myös silloin podin jatkuvasti huonoa omatuntoa siitä, etten saa asioita tehdyksi.

Tällä kertaa asennoiduin vauvan tuloon jo valmiiksi niin, etten tule saamaan mitään aikaan. Ennakoin ja tein ennen vauvan syntymää mahdollisimman valmiiksi pari sellaista projektia, joiden toivoin valmistuvan vauvavuoden aikana. Loput päätin jättää hautumaan tulevaisuuteen. Tämä vauva olisi perheessämme todennäköisesti viimeinen ja isommat lapsemme vain hetken aikaa pieniä. Nyt haluaisin keskittyä heihin. Kaikelle omalle olisi riittämiin aikaa joskus myöhemmin, kun tämä vaihe olisi jo ulottumattomissani.

On totta, että arjessa niin askareet, ajatukset kuin juttutuokiotkin jäävät tällä hetkellä useimmiten kesken. Tällainen valmiiksi valmistuva blogipäivitys on kummajainen – tai vähintäänkin monen päivän ja yksittäisen hetken tuotos. Sen sijaan, että taistelisin tilannetta vastaan tai ärsyyntyisin siitä, olen tällä kertaa päättänyt hyväksyä sen. Ihmiselle tekee välillä hyvää olla vähän vähemmän tehokas.

Lepää, kun siihen on tilaisuus

En ole koskaan osannut nukkua päiväunia. Vanhemmille tarjottu viisaus: ”Nuku, kun siihen on tilaisuus”, on lähinnä ärsyttänyt. Toisen lapsen ollessa pieni, lasten uniongelmista tuli kuitenkin niin suuri ja pitkäaikainen haaste, että myös nukkumattomuuteni venyi liian pitkäksi. Jos on 1,5 vuotta nukkunut vain kolme tuntia päivässä, siitä toipumiseen menee valtavasti aikaa.

Tuolloin olin sitä mieltä, ettei minulla muita vaihtoehtoja olisi ollutkaan. Nyt ymmärrän, että minulta puuttui hiven tervettä itsekkyyttä. En pyytänyt päästä keskellä arkea nukkumaan. Ja koska arjen työt eivät oikeasti lopu keneltäkään koskaan, ei lepäämiseen tuntunut löytyvän senkään puolesta aikaa. Marttyyrimaisesta asenteesta tuli tapa.

Tällä kertaa olenkin opetellut ajattelemaan, että itsekkäältä tuntuva oma lepohetki palvelee koko perhettä. Olen opetellut sanomaan, että tarvitsen hetken lepoa. En vieläkään ole hyvä päivänukkuja, mutta riittävän väsyneenä olen onnistunut siinäkin. Sitä paitsi olen huomannut, että levätä voi muutenkin kuin nukkuen, esimerkiksi röhnöttämällä vauva mahan päällä tai isoveljet kainalossa. Tärkeintä on, ettei yritä samalla suorittaa. Ja kas, olenkin ison osan aikaa yllättävän virkeä äiti, vaikka pienikokoisen vauvamme tehosyöttöaikataulut ovat unta rajoittaneet.

Tietyssä mielessä siis ymmärrän, mistä sanonta ”kolme menee siinä missä kaksikin” juontaa juurensa. Se ei tarkoita sitä, että työtä tai hulinaa olisi vähemmän. Se vain muistuttaa siitä, että yhden (ja etenkin kahden) pienen lapsen kanssa uutta opetellessa tunne arjen raskaudesta voi olla jopa suurempi kuin isomman lapsikatraan.

Lue myös:

• 10 hyvää syytä ryhtyä vanhemmaksi – 10 syytä, miksi tarvitsemme lapsia
• Ja niin alkoi koulu – ekaluokkalainen perheessä
• Mihin Suomen lapset katosivat? – Avoin kirje päättäjille
• Viisi asiaa, jotka ovat yllättäneet perhe-elämässä
• Kolmas lapsi – nykypäivän tilastopoikkeama

Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista ja Facebookista – ja nyt myös TikTokista!