Kolme viikkoa olen saanut seurata pikkiriikkisen pikkuisemme kasvamista kolmekiloiseksi ihmisenaluksi. Olen ihmetellyt, miten nopeasti sisarukset luovat toisiinsa yhteyden ja oppivat tuntemaan toistensa tavat. Olen etsinyt ratkaisuja uuden perheenjäsenen mukanaan tuomiin arjen muutoksiin ja nukkunut silloin kun siihen on siunaantunut tilaisuus. Olen myös oppinut muutaman kullanarvoisen asian, joita en vielä edellisten lasten kohdalla oppinut. Mitä kolmas lapsi on minulle opettanut?

Nauti täydestä elämästä

Pienistä perheistä on tullut nykypäivän normi. Suurempien lapsiperheiden elämä näyttäytyy monesti hallitsemattomana kaaoksena. Eikä se ole ihme. Ymmärrän hyvin, että jos alkaisin selostaa menneen viikon tapahtumia, litania kuulostaisi action-elokuvalta. Sitä eläessä kaaos tuntuu kuitenkin huomattavasti hallittavammalta kuin aiemmin.

Kun puhutaan monilapsisten perheiden arjesta, sävy on usein pelotteleva tai kauhisteleva. Unohdetaan mainita, että ihan niin kuin kaikessa muussakin, harjoittelun myötä taidot lisääntyvät – myös meillä vanhemmilla. Huomaan osaavani nauttia kahdenkeskisestä ajasta vauvan kanssa, yhteisistä koko perheen hetkistä hetkistä ja isommille sisaruksille pyhitetystä ajasta aivan eri tavalla kuin kahdella edellisellä kierroksella. Saman kokemuksen kanssani jakaa myös puolisoni. Epävarmuus ei vie energiaa, ja takataskussa on jo muutama kikka, joilla lepyttää mustankipeä isosisarus tai helpottaa vatsavaivaisen vauvan oloa.

Helpotusta tuo myös sisarusten hieman suurempi ikäero. Viimeksi meillä oli vastasyntyneen seurana kaksivuotias, nyt 7- ja 5 -vuotiaat, jotka haluavat auttaa ja osallistua ja joista on myös aidosti apua.  Vauva pääsee osaksi lapsilaumaa, ja onkon ollut hämmästyttävä huomata, miten nopeasti yhteydet lasten välille ovat rakentuneet.

Mutta se kaaos – se on kyllä totta. Vauvan alkuviikkojen tehoruokinnan lomassa olemme etsineet läpi yön kateissa ollutta koiraa, piipahdelleet Lastensairaalassa ja säikähtäneet koheltavan lapsen kolhuja. (Kaikille kommelluksille on kuitenkin onneksi saatu onnellinen loppu.) Vanhemmuuden vuosien aikana olen kuitenkin oppinut nauttimaan täydestä elämästä. Menon ja meiningin vastapainona perheen yhteiset röhnäyshetket tuntuvat sitäkin ihanammilta.

Laske vaatimustasoa ja keskity olennaiseen

Ehdimme elää puolison kanssa vuosia yhteistä aikuisen elämää ennen lapsia. Ehkä sen vuoksi irtipäästäminen siisteystasosta ja kodin askareiden suorittamisesta tuntui aluksi vaikealta. Olen vieläkin kaaoksen taltuttaja, mutta rimani on laskenut huomattavasti. Huomaan jopa jollain tavoin pitäväni siitä, että kummallisia asioita löytyy kummallisilta paikoilta. Onhan huomattavasti jännittävämpää elää kodissa, jossa sohvatyynyjen välistä löytyy timantteja, kengistä pikkuautoja (sekä kadonneet autonavaimet) ja keittiönpöydältä kartasto ”seikkailijoille ja haaveilijoille”.

Jossain vaiheessa lopetin pöytätasojen tavaravuorten kesyttämisen. Nykyään tutkin pari kertaa vuodessa, mitä kasoista löytyy – yleensä aika paljon sellaista, joka on ollut hukassa. Enkä enää yritä saada leluja pysymään niille tarkoitetussa huoneessa. Lapset haluavat leikkiä siellä, missä mekin olemme. Kun luin tutkimuksen, jonka mukaan tällainen ilmiö kertoo toimivasta perhesuhteesta, päätin alkaa suhtautua kaikkialle vyöryviin leluihin onnistumisena. Välillä onnistun siinä paremmin, välillä huonommin.

Edelleen pidän järjestyksestä, mutta ajatukseni siitä, mitä tarkoittaa järjestys, on muuttunut. Vaatimustaso on laskenut. Käytän mieluummin aikani lapsille lukemiseen, yhteiseen pelailuun tai silloin tällöin tarjoutuvaan omaan hetkeen kuin loputtomaan järjestelyyn. Tavarat eivät kuitenkaan pysy piakoillaan kovin pitkään. Majanrakennuksessa nukkaantuneen sohvan ja tahraisen maton voi uusia sitten joskus, kun sen aika tulee. Eiväthän ne joka tapauksessa kestäisi ikuisesti.

Älä stressaa omasta ajasta

Olen aina tottunut saamaan paljon aikaan. Siksi ensimmäinen vauvavuosi superseurallisen ja vähäunisen esikoisen kanssa otti koville. Tuntui, etten saa aikaiseksi mitään hyödyllistä. Seuraavalla lapsella oli paha koliikki ja velmun vauhdikas taapero-isoveli. Myös silloin podin jatkuvasti huonoa omatuntoa siitä, etten saa asioita tehdyksi.

Tällä kertaa asennoiduin vauvan tuloon jo valmiiksi niin, etten tule saamaan mitään aikaan. Ennakoin ja tein ennen vauvan syntymää mahdollisimman valmiiksi pari sellaista projektia, joiden toivoin valmistuvan vauvavuoden aikana. Loput päätin jättää hautumaan tulevaisuuteen. Tämä vauva olisi perheessämme todennäköisesti viimeinen ja isommat lapsemme vain hetken aikaa pieniä. Nyt haluaisin keskittyä heihin. Kaikelle omalle olisi riittämiin aikaa joskus myöhemmin, kun tämä vaihe olisi jo ulottumattomissani.

On totta, että arjessa niin askareet, ajatukset kuin juttutuokiotkin jäävät tällä hetkellä useimmiten kesken. Tällainen valmiiksi valmistuva blogipäivitys on kummajainen – tai vähintäänkin monen päivän ja yksittäisen hetken tuotos. Sen sijaan, että taistelisin tilannetta vastaan tai ärsyyntyisin siitä, olen tällä kertaa päättänyt hyväksyä sen. Ihmiselle tekee välillä hyvää olla vähän vähemmän tehokas.

Lepää, kun siihen on tilaisuus

En ole koskaan osannut nukkua päiväunia. Vanhemmille tarjottu viisaus: ”Nuku, kun siihen on tilaisuus”, on lähinnä ärsyttänyt. Toisen lapsen ollessa pieni, lasten uniongelmista tuli kuitenkin niin suuri ja pitkäaikainen haaste, että myös nukkumattomuuteni venyi liian pitkäksi. Jos on 1,5 vuotta nukkunut vain kolme tuntia päivässä, siitä toipumiseen menee valtavasti aikaa.

Tuolloin olin sitä mieltä, ettei minulla muita vaihtoehtoja olisi ollutkaan. Nyt ymmärrän, että minulta puuttui hiven tervettä itsekkyyttä. En pyytänyt päästä keskellä arkea nukkumaan. Ja koska arjen työt eivät oikeasti lopu keneltäkään koskaan, ei lepäämiseen tuntunut löytyvän senkään puolesta aikaa. Marttyyrimaisesta asenteesta tuli tapa.

Tällä kertaa olenkin opetellut ajattelemaan, että itsekkäältä tuntuva oma lepohetki palvelee koko perhettä. Olen opetellut sanomaan, että tarvitsen hetken lepoa. En vieläkään ole hyvä päivänukkuja, mutta riittävän väsyneenä olen onnistunut siinäkin. Sitä paitsi olen huomannut, että levätä voi muutenkin kuin nukkuen, esimerkiksi röhnöttämällä vauva mahan päällä tai isoveljet kainalossa. Tärkeintä on, ettei yritä samalla suorittaa. Ja kas, olenkin ison osan aikaa yllättävän virkeä äiti, vaikka pienikokoisen vauvamme tehosyöttöaikataulut ovat unta rajoittaneet.

Tietyssä mielessä siis ymmärrän, mistä sanonta ”kolme menee siinä missä kaksikin” juontaa juurensa. Se ei tarkoita sitä, että työtä tai hulinaa olisi vähemmän. Se vain muistuttaa siitä, että yhden (ja etenkin kahden) pienen lapsen kanssa uutta opetellessa tunne arjen raskaudesta voi olla jopa suurempi kuin isomman lapsikatraan.

Lue myös:

• 10 hyvää syytä ryhtyä vanhemmaksi – 10 syytä, miksi tarvitsemme lapsia
• Ja niin alkoi koulu – ekaluokkalainen perheessä
• Mihin Suomen lapset katosivat? – Avoin kirje päättäjille
• Viisi asiaa, jotka ovat yllättäneet perhe-elämässä
• Kolmas lapsi – nykypäivän tilastopoikkeama

Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista ja Facebookista – ja nyt myös TikTokista!

Meille odotetaan joulun aikaan kolmatta lasta! Omassa lapsuudessani kolmen lapsen perheet olivat normi. Sellaisessa perheessä minäkin vartuin, samoin kuin valtaosa kavereistani. Mahduimme helposti tavallisen auton takapenkille ja lomareissuilla hotellihuoneeseen. Vesipuiston perhepakettikin sisälsi pääsyliput viidelle. Nykyään moni asia on toisin. Kolmas lapsi on tilastopoikkeama – mutta miksi?

Miksi kolmas lapsi on nykypäivänä tilastopoikkeama?

Haaveita kolmannesta lapsesta

Kahden lapsen perhe tuntuu olevan nykypäivän normi. Se näkyy niin odotuksissa kuin käytännön asioissa: Perhepaketit on tarkoitettu useimmiten kahdelle aikuiselle ja kahdelle lapselle, hotellien perhehuoneet on mitoitettu neljälle, eikä auton takapenkillekään saa mahdutettua kuin kaksi turvaistuinta ilman melkoista salapoliisityötä. Myös julkinen keskustelu nostaa esiin monilapsisen perhe-elämän kaaosta ja siihen liittyvää problematiikkaa – aivan kuin elämä muuttuisi sitä haasteellisemmaksi, mitä useampi lapsi perheeseen siunautuu.

Jostain syystä minulle ja puolisolleni kolmilapsisten (tai sitä suurempien) perheiden meno on näyttäytynyt kovin toisenlaisena, kun olemme sivusta seuranneet lähipiirimme ”suurperheiden” elämää. Kaaosta ei käy kieltäminen. Se on osa lapsiperhearkea. Suurperheiden meininki vaikuttaa kuitenkin monesti kaiken sekoilun ja sähläämisen keskellä huomattavan hyväntuuliselta ja rennolta. Vanhemmilla tuntuu olevan kyky sietää ympäröivää hyrskynmyrskyä, suhtautua yllätyksiin huumorilla ja poimia nopeasti kaiken tapahtuvan keskeltä juuri ne sanat ja tilanteet, joihin kannattaa puuttua. Monesti mietinkin, päteekö perhe-elämään sama totuus kuin huolehtimiseen: Kun huolia ei ole, murehtii herkästi kaikenlaista turhaa. Kun ympärillä tapahtuu paljon, kirkastuu se, mihin kannattaa keskittyä.

Kaaoksellisen leppoisa elämän pohjavire on vaikuttanut meistä houkuttelevalta ja tavoittelemisen arvoiselta. Emme ole koskaan tehneet minkäänlaista suunnitelmaa sen suhteen, montaako lasta toivoisimme. Elämä on opettanut, ettei se usein edes ole omissa käsissämme. Jos vielä mahassani majaileva kuopuksemme lasketaan lukuun, olemme odottaneet kolmea lastamme yhteensä yhdeksän vuotta. Saatuamme esikoisemme ja suureksi yllätykseksemme vielä toisen lapsemme Manten, emme uskaltaneet edes ajatella, että meitä voisi joskus lykästää kolmannenkin kerran.

Elämä on opettanut, ettei lasten lukumäärä ole useinkaan omissa käsissämme. Sitä onnellisempia olemmekin kolmannesta tulokkaasta.

Kolme lasta – Kolme erilaista kokemusta

Olen kuullut sanottavan, että nykypäivänä ensimmäistä lasta ihastellaan, toisesta onnitellaan ja kolmas herättää hämmennystä. Kolmannen raskauden kohdalla olemmekin puolison kanssa usein naureskelleet, että ”oho” on ollut lähes yhtä yleinen reaktio kuin vilpitön onnittelukin. Onpa joku varovasti kysynyt sitäkin, oliko raskaus suunniteltu. Ilmiö paljastaa tämän päivän tottumuksen ja normit.

Lainkaan valehtelematta voin sanoa tämän olleen helpoin raskauteni alun pahoinvoinnista huolimatta. Ollessani ensimmäistä kertaa raskaana kaikki oli uutta ja vierasta ja olo usein epätietoinen. Toisen raskauteni aikaan esikoinen oli vauhdikas, kaikkialle sinkoileva taapero, ja loppuraskaus sijoittui kesähelteille ja odotukseen liittyi kaikenlaisia vaivoja. Tällä kertaa raskaus on tuntunut luontevalta osalta arkea ja elämää. Koen jo melko hyvin tietäväni, mitä kehossani tapahtuu ja mitä tuleman pitää. Tulevat isoveljetkin ovat seuranneet vauvan kasvua vatsassa äärimmäisen kiinnostuneina ja tulevaan valmistautuen. On itse asiassa ollut tavattoman ihanaa kokea raskausaika isompien lasten kanssa, tiivisti eri vaiheita yhdessä ihmetellen.

Vielä en uskalla arvuutella, millaiseksi arki muotoutuu. Sen tiedän, että heti joululoman jälkeen puolison lätkäkausi jatkuu ja vieraspelit kuljettavat häntä milloin minnekin, mikä tarkoittaa, että olen paljon itsekseni kolmen eri ikäisen lapsemme kanssa. Olen varma, että se vaatii totuttelua ja uuden opettelua. Toisaalta, tällä kertaa kolmestamme lapsestamme kaksi on jo hyvin omatoimisia verrattuna edelliseen vauvavuoteen, jolloin pikkuisia oli kaksi. Ja yksi asia, jonka tiedän aivan varmaksi on, että me opimme ja selviämme. Monesti huomaan jopa ajattelevani, että tästä tulee hauskaa!

Edellisen vauvavuoden aikaan molemmat lapsemme olivat pieniä.

Lue myös:

• 10 hyvää syytä ryhtyä vanhemmaksi – 10 syytä, miksi tarvitsemme lapsia
• Ja niin alkoi koulu – ekaluokkalainen perheessä
• Mihin Suomen lapset katosivat? – Avoin kirje päättäjille
• Viisi asiaa, jotka ovat yllättäneet perhe-elämässä

Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista ja Facebookista – ja nyt myös TikTokista!