Tämä elokuu on ollut perheessämme erilainen: Esikoisemme nimittäin aloitti koulun! Minä puolestani jäin virkavapaalle opettajan töistäni, osittain tukeakseni esikoisen koulunalkua, osittain keskittyäkseni keväällä ilmestyneen esikoiskirjani kanssa kiertämiseen ja seuraavan kirjoittamiseen. Vaan millaista on ollut uudenlainen arki, kun on ekaluokkalainen perheessä?

JA NIIN ALKOI KOULU

Töissä pääsen joka syksy seuraamaan vierestä, kun uudet ekaluokkalaiset astelevat taloon ja alkavat opetella uudenlaista arkeaan, siihen vähitellen tottuen. Kenties siitä johtuen aavistelin jo etukäteen, että tänä syksynä minua saatettaisiin kaivata kotona hieman normaalia enemmän.

Meiltäkin koulutielle lähti innokas ekaluokkalainen, täynnä tarmoa ja odotuksia uuden oppimisesta. Iloisen jännittyneitä ja innostuneita keltalippalakkisia koulualokkaita löytyi myös naapuruston perheistä. Olemme koulunaloituksen suhteen olleet monessa suhteessa onnekkaita: Esikoinen sai aloittaa koulun samassa rakennuksessa, jossa hän on käynyt myös päiväkodin ja eskarin. Tutusta talosta löytyvät ykkös- ja kakkosluokka, joten koululaisuuteen saa kasvaa turvallisessa ja pienessä yhteisössä ennen seuraavaan vaiheeseen siirtymistä. Herkästi kuormittuvalle lapselle tällainen ratkaisu on monin tavoin toimiva.

Myös iso osa tuoreista luokkatovereista oli jo ennestään tuttuja, mikä helpotti jännitystä, kun kavereiden kanssa sai puida tulevaa yhdessä jo kesäloman viimeisinä päivinä. Sama koski luonnollisesti myös meitä vanhempia – tuttu vertaistuki löytyi lähikortteleista. Kylämäisellä asuinalueella koulumatkoillekin löytyy aina seuraa, ja kun lasten ympärillä viipottaa paljon tuttuja aikuisia, toimii ”koko kylä kasvattaa” -periaatekin.

EKALUOKKALAINEN PERHEESSÄ

Koulumatka oli esikoiselle jo päiväkotivuosilta tuttu, mutta koulunalkua edeltävänä päivänä kävelimme sen vielä yhdessä läpi. Pari ensimmäistä koulupäivää saatoimme ja haimme esikoisen, kunnes hän ilmoitti selviytyvänsä matkoista itsekseen. Aamutoimet sujuvat jo suhteellisen kivuttomasti ja nopeasti (kun palkintona on tovi omaa puuhailuaikaa ennen kouluunlähtöä), joskin lähtemisessä esikoinen tarvitsee vielä hieman alkuvauhtia ja reppu unohtuisi päivittäin kotiin, jollen siitä huomauttaisi.

Iltapäiviksi esikoinen menee koulun iltapäiväkerhoon, mutta päivien pituutta olemme yrittäneet säädellä kuormittuneisuuden ja väsymyksen mukaan. Senkin virkavapaani on mahdollistanut. Iltapäivisin olen iloinnut pihalle tupsahtavista tutuista lapsista, jotka ovat päättäneet tulla nopeasti piipahtamaan ja tervehtimään käveltyään esikoisen kanssa kotiin yhtä matkaa. Koen, että kun paljon puhutaan lapsiperheiden tukiverkostojen supistumisesta, tämä voisi olla ongelmaan yksi ratkaisu: Kun lähiperheet ovat toisilleen riittävän tuttuja, on lapsilla ympärillään paljon aikuisia, joihin he uskaltavat tarvittaessa tukeutua ja turvautua.

Kuten nykyään monissa paikoissa on tapana, esikoisenkin koulussa kaksi luokallista ykkösiä aloitti koulunsa yhdessä isossa ryhmässä, kahden opettajan voimin. Vaikka tällainen startti voi olla osalle pieniin eskariryhmiin tottuneista lapsista pienimuotoinen shokki, on ratkaisulla kuitenkin myös perustellut etunsa.

Järjestely antaa opettajille mahdollisuuden muodostaa jonkinlaisen kokonaiskuvan siitä, millaisia koulupolkunsa aloittavat oppilaat ovat. Lisäksi he ehtivät saada tietoa kunkin tarpeista ja vahvuuksista sekä osaamistasosta eri oppiaineissa. Näin myöhemmin tehtäviä luokka- ja opetusryhmätuntijakoja ei tarvitse tehdä summamutikassa, vaan esimerkiksi jo lukevat oppilaat ja vielä lukemista opettelevat saadaan heti eriytettyä sopiviksi ryhmiksi. Tällöin vältetään turhautumista ja mahdollistetaan kullekin onnistumisen kokemukset.

Ihanat, kamalat läksyt

Aluksi päivät ovat hyvinkin kevyitä. Koulun osuus on ollut vain kolme tuntia päivästä, joskin valtaosalla päivä jatkuu vielä iltapäiväkerhojen puolella. Ensimmäisten viikkojen perusteella uudenlainen arki on silti vaatinut veronsa aika monessa perheessä. Iltaisin kiukuttaa, väsyttää ja itku on herkässä, vaikka päivän aikana olisikin muuten ollut kivaa. Jännittäminen ja lisääntynyt vastuunotto kuormittavat, samoin se että yhtäkkiä aikuisia onkin paljon lapsia kohden. Vapaalle leikillekään ei enää ole aikaa niin paljon kuin päiväkodissa ja eskarissa, vaikka nykykoulussa monipuolisesti huomioidaankin levon ja työskentelyn vuorottelu sekä oppilaiden yksilölliset tarpeet.

Vaikka esikoisemme suhtautuu koulutehtäviin innokkaasti, aiheuttivat ensimmäiset läksyt aikamoisen äläkän: Yhtäkkiä säädeltiin myös vapaa-aikaa ja saneltiin, mitä sen aikana on pakko tehdä! Parin viikon totuttelun jälkeen läksyihinkin on kuitenkin jo rutinoiduttu ja esikoinen muistaa huolehtia niistä yleensä itse, joskin tarvitsee aikuista usein viereen motivaatiota ylläpitämään.

Uusien asioiden opettelu ja koulutehtävät taitavat olla yksi niistä koulun aloittamiseen liittyvistä asioista, jotka jakavat lasten mielipiteitä. Toisille ne ovat paras juttu koulussa ja se asia, jota ekaluokkalaisuudessa on eniten odotettu. Toisilta taas jo pelkkä paikoillaan olemisen ja yhteisten toimintatapojen noudattamisen opettelu vie niin paljon energiaa, että tehtävät tuntuvat sen päälle raskaalta. Esikoinen oli ensimmäisinä koulupäivinä jopa pettynyt, kun kouluhommiin ei heti ryhdyttykään.

Kun tehtävien tekeminen muutamaa päivää myöhemmin alkoi oli tasapainon löytäminen niidenkin suhteen hankalaa: Liian helpot tehtävät turhauttivat. Osa tehtävistä taas ei kiinnostanut – ja kun oli silti pakko tehdä, kiukku nousi helposti pintaan. Tässähän toisaalta ollaan äärimmäisen tärkeiden taitojen äärellä: Tunnesäätelyn lisäksi elämässä täytyy oppia hoitamaan sellaisetkin tehtävät, jotka eivät aina syystä tai toisesta motivoi. Ajoittaista tylsyyttäkin pitäisi oppia sietämään. Ja sitten taas kaiken vastapainona, välillä kohdalle osui niin mukava tehtävä, että se tuntui suoranaiselta palkinnolta. Tai ”lepohetkeltä”, niin kuin esikoinen itse asian ilmaisi.

koulu ja muu elämä

Kinkkisimmäksi arjen haasteeksi koulun rinnalla on (hieman yllättäen) osoittautunut harrastaminen. Jo ekaluokkalaisilla yksikin harrastus nimittäin tarkoittaa monesti jo useampia treenejä viikon aikana. Jos kyseessä on lapsi, joka tykkää harrastaa, on kuormittumisen kanssa tasapainottelu jo todellinen haaste. Olimme etukäteen ajatelleet selviävämme harrastusrumbasta melko helpolla: Asummehan alueella, jossa harrastuksiin voi liikkua kävellen tai pyörällä – jopa niin ettei matkalla tarvitse välttämättä ylittää teitä. Lisäksi saimme ajoitettua lasten harrastukset samoille päiville, niin että viikkoon jäi myös tyhjiä hengähdyspäiviä, jolloin kenelläkään ei ole illalla mitään suunniteltua ja aikataulutettua.

Sitä emme kuitenkaan olleet tajunneet ajatella, että nykyään vanhempia velvoitetaan olemaan useissa harrastuksissa paikalla melko isojenkin lasten kanssa. Ei siis auta, vaikka ekaluokkalaisemme vannoisi selviävänsä suorasta treenireitistä itsekseen siinä missä koulumatkastakin. Vanhemman on monessa seurassa oltava myös treeneissä läsnä tasaamassa tunnekuohuja ja laittamassa laastareita. Tämä on toki ymmärrettävää ja monesti myös perusteltua. Me 80-luvun, avainnaru kaulassa viipottaneet lapset emme vain ehkä aina tule ajatelleeksi sitä. Siispä kun kahdella lapsella on harrastus samana päivänä ja puoliso sattuukin olemaan iltatöissä, vaaditaan jo ulkoista apua, että muuten näennäisesti helposta hommasta selvitään.

Me olemme antaneet esikoisen harrastaa useampaa asiaa, koska hän on itse niin halunnut. Treenimäärät olemme kuitenkin vetäneet minimiin, jotta harrastuksia olisi vain kolmena iltana viikossa. Vielä tänä vuonna se on mahdollista, mutta jo tokaluokkalaisilla sallittu minimimäärä nousee useissa harrastuksissa. Tuntuu hurjalta ajatukselta, että jo kahdeksanvuotiaan kanssa viikkoa pitäisi joka päivä rytmittää niin, että koulupäivän jälkeiseen päivään ei jäisi aikaa vapaalle leikille, spontaaneille jutuille ja kavereiden kanssa hengailulle. Jollekin lapselle tällainenkin arki toki saattaa sopia, mutta monilapsisessa perheessä homma alkaa hyvin nopeasti kuormittaa vähintään treeneissä suihkivia laastarinlaitto-vanhempia.

Kohti rutiinia

Esikoinen kaivaa repustaan lukujärjestyksen. Tulevalla viikolla suuri, yhdessä koulutiensä aloittanut oppilasjoukko jakautuu kahdeksi pienemmäksi ryhmäksi. Se tarkoittaa taas muutosta ja pientä jännitystä siitä, pääsevätkö parhaat kaverit samaan ryhmään. Muutos on kuitenkin myös odotettu: Kun on vähemmän oppilaita samassa luokassa, on myös vähemmän liikettä, ääntä ja actionia. ”Ja toivottavasti enemmän matikkaa!” tuumaa esikoinen.

Lue myös:

• 10 hyvää syytä ryhtyä vanhemmaksi – 10 syytä, miksi tarvitsemme lapsia
• Lasten kanssa metsässä – Miten retkeilijöitä kasvatetaan?
• Mihin Suomen lapset katosivat? – Avoin kirje päättäjille
• Viisi asiaa, jotka ovat yllättäneet perhe-elämässä

Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista ja Facebookista – ja nyt myös TikTokista!

Ulkosaaristoon on laskeutunut syyskuu. Se on tosin harvinaisen lempeä. Meri hengittelee tyynenä ja kirkkaana. Leväverhojen heijaus ja pikkukalaparvien tanssi erottuvat kristallisen vedenpinnan läpi kauas. Rantavesi on täynnä meduusoja, sadoittain meduusoja – ja jokin niiden rauhallisessa tai jo vaienneessa sykkeessä sopii tähän kummalliseen syksyyn. Aurinko paistaa matalaa valoaan pilvettömältä taivaalta. Vain valon suunta ja sävy paljastavat, ettei enää ole kesä. Lämpimässä illassa ihmettelemme koko perheen voimin, kun vaaleanpunaisen auringon nopeaa vajoamista lähisaaren taa. Me olemme mökillä. Syysmökillä. Tänä kesänä olemme nimittäin vihdoin päässeet kokeilemaan uudenlaista mökkeilyä lasten kanssa!

syysreissulla ulkosaaristossa

Olen jo aiempina kesinä kirjoitellut tänne juttuja ulkosaariston mökiltämme. Linkit vanhoihin juttuihin löydät tämän tekstin lopusta, mutta alkuun pääset myös TÄÄLTÄ. Heti esikoisen synnyttyä oli selvää, että pyrkisimme kasvattamaan lapsistamme ”saariston lapsia” ja totuttamaan heidät ulkosaariston eloon pienestä pitäen. Yhden lapsen kanssa se oli vielä suhteellisen helppoa, mutta myöhemmin kun soutuveneen kyytiin oli ahdettu vilkas taapero, vastasyntynyt, tarvittavat vauvavarusteet, mereen hyppivä koira, mökille selviytyminen vaatikin jo vähän enemmän sinnikkyyttä. Matkaa kun taitetaan ensin autolla, sitten tunnin verran yhteysaluksella, sen jälkeen veneellä ja lopuksi vielä kallioita ylös kivuten – joskus aallokkoisessa kaatosateessa, joskus tyynessä auringonpaisteessa. (Vauvavuosiin osui kummallisen paljon noita ensimmäisiä.) Mutta mökille selvittyämme olemme aina todenneet matkan olevan vaivan väärti: Saaressa saa olla irrallaan arjesta, kaukana kaikesta, läsnä ja luonnon äärellä.

Jo viime kesänä uskaltauduimme kokeilemaan lyhyempää viikonloppureissua saaristoon. Olivathan lapset jo 5- ja 2 -vuotiaita. Sitä ennen olimme yleensä viipyneet saaressa aina pari viikkoa sinne selvittyämme. Koska kokeilu oli onnistunut, päätimme tänä vuonna suunnata syysreissulle mökille ennen kuin miehen kiivastahtinen lätkäkausi alkaisi ja vapaat viikonloput loppuisivat pelien myötä. Olimme varautuneet tuuleen ja tyrskyihin, koleaan keliin ja syysmyrskyihin. Vaan toisin kävi. Kesä varasti itselleen lisäviikkoja työntäen syksyn vielä tuonnemmas.

Meren rantaan huuhtomista laudoista syntyy auto

Syysreissulla meri oli täynnä meduusoja

puroleikkejä ja unikekoja

Tämä kesä toi tullessaan kaksi tervetullutta, uutta ilmiötä: Lapsemme alkoivat nukkua enemmän ja oppivat leikkimään hetkellisesti myös kahdestaan. Erityisesti esikoinen ihastui kesäloman aikana viipyileviin aamuihin ja lupaan nukkua pitkään. Hän oli tämän vuoden unikekommekin. Mikä mainio taito tuoreelle eskarilaiselle! Myös Mante malttoi useimpina aamuina nukkua kuuteen tai seitsemään, pari kertaa kahdeksaankin. Ja mikä parasta, uni oli yleensä suhteellisen yhtämittaista. Kiitellen voin siis todeta nukkuneeni tänä kesänä pääosin seitsemän, kahdeksan tunnin yöunia ja löytäneeni sen myötä nukkumisesta itselleni uuden harrastuksen. Kummallista vain on, että hyvin nukutun kesän myötä olen väsyneempi kuin vuosiin. En tiedä, kauanko nukkuisin yhtäjaksoisesti, jos minulle siunaantuisi sellaiseen tilaisuus.

Kesäaamujen luksuksena saimme miehen kanssa myös nauttia aamukahvit Hesarin kera lasten leikkiessä hienosti kahdestaan. Loman loppua kohden meno tosin muuttui hieman riitaherkemmäksi, mikä lienee merkki siitä, että kukin sai nauttia perheenjäsenten seurasta lomalla riittämiin. Oli hienoa seurata vierestä, miten veljekset kuljettivat leikkejä eteenpäin vuorovedoin ehdotellen ja uutta keksien. Kesän hittileikeiksi taisivat nousta puro- ja patoleikit sekä legoista kyhätyt, itse suunnitellut menopelit.

Yhteiset leikit syntyvät ja sujuvat lapsilla nykyään pääosin hienosti

Yksin mökillä lasten kanssa

Yksi pitkäaikainen toiveenikin toteutui tänä kesänä: Mökkeilin yksi lasten kanssa. Olen aina haaveillut siitä, että puolison töistä riippumatta voisin viettää lasten kanssa aikaa mökillä. Tähän asti visiotani on kuitenkin suitsittu sukulaistenkin toimesta – vilkkaat vesselimme kun eivät oppineet tottelemaan sellaisia käskyjä kuin ”ei yksin rantaan” tai ”älä kiipeä puun latvaan ilman aikuista, jos et osaa tulla sieltä alas”. Tämän loman aikana kuitenkin tuntui, että jälkikasvu oli kypsynyt sen verran, että läpäisimme riskikartoituksen.

Ulkosaaristoon en sentään vielä lähtenyt vaan suuntasimme lasten ja koiran kera sukuni järvimökille, jonne saatoin ajaa autolla pihaan. Ensimmäinen soolomökkireissuni lasten kanssa kesti neljä päivää, ja vaikka keli oli kylmä ja sateinen, lähtisin koska tahansa uudestaan. Ensi kesänä meitä ei pidättele enää mikään!

Lue myös muut jutut ulkosaaristomökkeilystä lasten kanssa:

• Saariston lapset – lapsiperhemökkeilyä ulkosaaristossa
• Ulkosaariston uusi sukupolvi – syntyikö saariston lapsia?
• ”Minä rakastan tätä paikkaa” – ulkosaaristossa lasten kanssa
• 17 kesää ulkosaaristossa

Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista ja Facebookista – ja nyt myös TikTokista!