Lokakuun lopussa esikoinen ilmoittaa, että on aika kirjoittaa joulupukille.

JOULUPUKILLE?!?

Kaksivuotiaamme on liikkeellä hyvissä ajoin. Ällistyttävintä on kuitenkin se, että hän ylipäänsä tietää joulupukista. Emmehän ole ehtineet vielä edes esitellä heitä toisilleen! Saati sitten kertoa, että joulupukille on tapana laatia toivelistoja joulun alla. Ilmeisesti tämä lapsiin sisäsyntyisesti rakennettu tieto on ohjelmoitu aktivoitumaan kahden vuoden iässä kaamosajan alkaessa.

Esikoinen tarttuu tottunein ottein ojentamaani kynään ja paperiin ja alkaa tuhertaa. Kun kirje on valmis, kysyn tunnustelevasti haluaisiko hän, että kirjoittaisin kirjeen vielä puhtaaksi siltä varalta, ettei pukki saa käsialasta täysin selvää. Kaksivuotias ryhtyy sanelemaan. Ensin seuraa pitkä lista ihmisiä, jotka kirjeen kuvaan on piirretty. Sitten päästään varsinaiseen asiaan.

”Mä oon kiltti. Isu on kiltti. Mante-vauva on kiltti. Äiti on tuhma.

Haluun farkut ja Ryhmä Haun ja pulkkamäkeen. Tykkään autoista. Äiti tykkää kirjoista. Vauva tykkää tuteista ja kirjoista. Isu tykkää jääkiekosta. Ja mä tykkään vielä tanssia.

Joulupukki soittaa ovikelloa. Pimpom. Pasi-koira haukkuu. Mä tulen avaamaan. Pimpom siihen vielä uudestaan. Mä meen piiloon.”

Sitten enää nimmari alle ja kirje on valmis postitettavaksi Korvatunturille.

Esikoinen siirtyy sohvalle katsomaan Ryhmä Hauta ja tiedustelee, voitaisiinko seuraavaksi maalata sormiväreillä. Minä jään tuijottamaan kirjettä typertyneenä.

Kaikkesi teet äitinä, ja silti toiminnastasi kannellaan joulupukille!

Esikoisemme on aina ollut aurinkoinen, mutta voimakastahtoinen tyyppi. Varsinaiseen uhmaikään pääsimme kuitenkin tutustumaan vasta viime kesänä, kun vauva vielä asusteli mahassa, aurinko paistoi ja metsät olivat täynnä mustikoita. Uuden ilmiön häkellyttämänä raapustin tuolloin ylös erinäisiä havaintoja uhmasta. Tässä niistä yksi.

*********

Montako kertaa uhmaikäisen elämän ehtii pilata puolessa tunnissa?

Ainakin 12…

1. Tulemme kaupasta. Ostosten nostaminen jääkaappiin vie 3 minuuttia. Siinä on kolme minuuttia liikaa! Seurauksena autojenheittely-raivarit.

2. Autot joutuvat jäähylle. Viha täytyy kuitenkin purkaa jonnekin, vaikka äidin aina tiellä olevaan vauvamahaan. Seurauksena ”vauva pois” -raivarit.

3. Maha ei läpsimisestä huolimatta häviä minnekään. Seurauksena ”elämäni on pilattu” -heittäytymisraivarit.

4. Heittäytyessä pää osuu porraskaiteeseen. Ja sekös harmittaa!!!

5. Koira tahtoo lenkille. Pikkukeisari ei! Hän tahtoo ennen lenkkiä jäädä ensin yksin eri kerrokseen ja tulla sitten perässä. Vaatimuksiin suostutaan.

6. Muiden kadotessa alakertaan ilmenee lisävaade: Äidin pitää olla sekä eri kerroksessa että samassa kerroksessa samaan aikaan. Näinkään yksinkertaista vaatimusta ei kuitenkaan kyetä täyttämään kelvollisesti.

7. Pikkukeisari kieltäytyy kenkien pukemisesta. Saappaat puetaan jalkaan väkisin.

8. Pakkopukemisen hyvityksenä pikkukeisari tahtoo päättää, mitkä kengät äiti pukee metsälenkille. Äiti ei kuitenkaan suostu lähtemään juhlakengissä metsään vaan valitsee lenkkarit.

9. Pikku painien päätteeksi selvitään ulos, mutta pikkukeisari ei aio tulla metsään. Hän tahtoo keinumaan.

10. Pikkukeisari luvataan viedä keinumaan, kun koira on lenkitetty. Vasta!! Seurauksena ”hypin sitten lätäkössä niin kauan että kastun” -raivarit.

11. Muutama vesipisara onnistuu solahtamaan saappaaseen. Se on tietenkin äidin vika! Ja maailmanloppu!! Seurauksena ”heti kotiin” -raivarit.

12. Neuvottelun tuloksena kotiinpaluu vaihdetaan metsäpolkuun. Siellä on nimittäin mustikoita. Nam! Paitsi että niitä on liikaa! Itku tulee, kun niitä on tuolla ja tuolla ja tuolla ja vielä tuoltakin pitäisi päästä poimimaan. Onneksi voi itkeä ja syödä samaan aikaan. Ja vielä nauraakin samalla naama sinisenä, kun on niin hyvää!

P.s. Viime yönä meillä uneksittiin mansikoista. Aamulla edessä oli shokkiherätys: ”Ne hävis! Mihin ne hävis? Mä löysin mansikoita. Mä HALUUN mansikoita! Ei talvee, talvi pois!… Hei, ulkona on lunta. LUNTA! Huraa, tittidii! Nyt on talvi, talvi tuli!”