Muistan erään lapsuusjoulun erityisen hyvin. Olimme olleet veljeni kanssa vesirokossa ikuisuudelta tuntuneen ajan ja lapsenmielissämme koko joulu oli vaarassa. Aattoaamuna vesikellojen huomattiin kuitenkin kadonneen ja rokon siirtyneen paranemisvaiheeseen. Se on yksi lempijoulumuistoistani!

Muutamaa vuotta myöhemmin joulumuistoja värittämään iski ruokamyrkytys, joka kuohitsi koko perheemme, lukuun ottamatta pikkuveljeäni joka ei voinut sietää taudin aiheuttajaa: sekametelisoppaa. Koska jo lapsuuskodissani oli tapana tunnelmoida joulua pitkän kaavan mukaan ja hyvissä ajoin etukäteen, ei tämäkään takaisku onnistunut pilaamaan joulunviettoa – vain pienen siivun siitä.

monella tapaa ensimmäinen joulu

Nykyiselle perheelleni tämä oli monella tapaa ensimmäinen joulu.

Ensimmäinen joulu kaksilapsisena perheenä. Mante-vauvan ensimmäinen joulu. Ensimmäinen joulu, jolloin myös esikoinen ymmärtäisi jotakin joulunvietosta – ja samalla myös hänen ensimmäinen joulunsa sairaana.

Vielä pari päivää ennen aattoa makoilimme puusaunan joululöylyissä ihmetellen levollista tunnelmaa. Vauva nukkui, esikoinen löylytteli kuin vanha tekijä, ja jouluvalmistelut oli saatu tehtyä hyvissä ajoin valmiiksi. Ei ollut kiire minnekään.

Sama meno jatkui aatonaattonakin. Sekoitimme aamukahviin kardemummaa ja lorvimme koko aamun. Keksimme, ettei haudoilla ole pakko käydä vielä – joulu se on tapaninakin. Teimme lounaaksi riisipuuroa ja valmistimme sitä saman tien tupla-annoksen, jotta aattoaamun puurot saisi Joulupukin kuuman linjan ohella mikrotettua nopeasti valmiiksi. (Maistui muuten ihan yhtä hyvältä kuin vastakeitetty puuro!) Illalla kävelimme kylän joulukalenteriluukulle kuuntelemaan konserttia. ”Minä soitan huilua ja selloa”, esikoinen kommentoi jälkikäteen kokemuksesta vaikuttuneena.

joulujännitystä vai jotain muuta?

Aattoaamuna heräsimme esikoisen jouluhepuliin. Kun hän hihkui aamun ensisanoinaan: ”Huraa, tänään Joulupukki tulee, omalla autolla tai bussilla!” minä ajattelin: Huraa, vihdoinkin saan kokea tämän äitinä!

Aatto eteni vailla varoitusmerkkejä kohti iltaa. Riisipuuroa, Joulupukki telkkarissa, parkkitaloleikkejä, aamupäiväkävely kylän joulukalenteriluukkuja katsellen. Päiväunet, välipalaa, yleistä riehumista, pari jaksoa Ryhmä Hauta ja joulupöytään.

Esikoinen popsi kinkkua ja marinoituja punasipuleita. Limppua, mätiä ja rosollia. Jälkiruoaksi loihdittua joulurahkaa. Äitiä alkoi jo vähän jännittää: Mitäköhän esikoinen tuumaisi illan viimeisestä ohjelmanumerosta?

Mutta sitten esikoinen yhtäkkiä ilmoitti: ”En halua lahjoja. En halua Joulupukkia. Haluan nukkumaan.”

Esikoinen ei koskaan mene vapaaehtoisesti nukkumaan. Hän ei myöskään vaikuttanut millään tavoin sairaalta. Niinpä päättelimme, että joulujännitys oli vain noussut sietämättömälle tasolle. Olihan esikoinen vielä joulukuun alussa pelännyt tonttuja. (Jouluun mennessä tonttusuhteessa oli päästy siihen pisteeseen, että eräänä päivänä esikoinen kysyi: ”Äiti voiko tonttuja syödä?” [Ä: ”Ei kai sentään!] ”Syön silti. Maistuu viinirypäleeltä.”)

Kun esikoinen vielä toisti vaatimuksensa nukkumaanmenosta, päätimme laittaa joulunjuhlinnan pauselle ja jatkaa seuraavana aamuna. Sen verran Joulupukilla oli kuitenkin pelisilmää, että hän oli käynyt tiputtamassa esikoisen sänkyyn muutaman puketin. Esikoinen avasi niistä yhden ja ilmoitti sen riittävän. Iltasatuja hän kuitenkin tajusi vaatia joulun kunniaksi kolme. Ajattelin tyytyväisenä myhäillen, että uusi sukupolvi osaa ehkä arvostaa tekoja enemmän kuin tavaraa.

ilo vaihtuu kuumeiluun

Pari tuntia myöhemmin sängyssä huusi tulikuuma ja kuumehoureinen lapsi. Ja vielä tänäänkin sängyssä makaa Panadolin turruttama, kuumeuninen lapsi. Joulu on yhä pausella, Joulupukin oven taakse jättämät paketit odottavat avaamattomina kuusen alla, ja ajan hengen mukaan korona on testattu ja poissuljettu laskuista.

Esikoisen jouluhyytymisen syy ei ollutkaan tontuissa tai jouluahdistuksessa, vaan nopeasti purevassa taudissa nimeltä vauvarokko. Se nostaa korkean kuumeen useamman päivän ajaksi ja muuntautuu usein sen jälkeen vielä kehoon leviäväksi ihottumaksi. ”Kolmen päivän kuumeeksikin” kutsuttu vauvarokko on helposti tarttuva ja pitkään itävä (5-15 päivää), mutta paranee itsestään ja iskee yleensä vain alle kolmevuotiaisiin. Vielä saamme siis jännittää, joutuuko vauvammekin läpikäymään rokkomankelin.

vauvarokko ei vienyt jouluiloa

Pauselle jääneestä juhlinnasta ja kuumeilevasta esikoisesta huolimatta joulumme on ollut lämminhenkinen ja onnistunut. Lahjat avataan, kun on niiden aika – eivätkä ne näytä kovin isoa roolia lastemme joulussa (vielä) edes esittävän. Onneksi aloitimme lapsuuteni mallia seuraten joulunvieton jo niin aikaisin, että esikoinenkin on saanut nauttia siitä terveenä. Hänen mielestään joulussa on ollut parasta ”kuivatut omenat ja kylpeminen ISOSSA ammeessa”.

Ja hyvin tuntuvat joulutortut sekä piparit uppoavan vähän kipeämpäänkin lapseen!

HUOM. En ole lääketieteen ammattilainen. Vauvarokkoa koskevat tiedot on saatu hoitoalalla työskenteleviltä sukulaisilta.

”Alivoimaa pelaavat usein työteliäät, puolustusvoittoisemmat pelaajat – – ja heitä kutsutaan muun muassa ’työmyyriksi’ ja ’puurtajiksi’. – – Alivoimalla olevan joukkueen ensisijainen tarkoitus on estää vastustajajoukkueen maali.” (Wikipedia: Erikoistilanteet jääkiekossa)

Viikonloput töissä

Monissa perheissä alkava viikonloppu tarkoittaa kiireettömiä aamuja ja yhdessä vietettyä aikaa. Meillä viikonloput merkitsevät yleensä koti- tai vieraspelejä.

Kotipeli-viikonloppuina saamme tavallisesti nauttia joko pitkistä aamuista tai yhteisistä illoista koko perheen voimin. Silloin mekin viikonloppuilemme: Viivytämme heräämistä sängyssä löhöillen. Paistamme croisantteja aamiaispöytään. Teemme retken. Saunomme ja tilaamme pizzaa. Vieraspeli-viikonloppuina isä on puolestaan reissussa yhden tai kaksi päivää, ja kotona tehoillaan alivoimalla.

Rauhallisena kotipeliaamuna ehtii avata Hesarinkin.

Alivoimaa kotona

Alivoima-viikonlopuissa ei sinällään ole mitään kamalaa. Niihin asennoituu kuin normaalia rankempiin työpäiviin. Tavoitteena on pitää oma maali puhtaana, eli katastrofit loitolla, ja keskittyä perusasioihin.

Kun tiedän, että olen päiväkodin vapaapäivinä yksin lasten kanssa, jemmaan jääkaappiin helppoa ruokaa, varaan rutiineihin normaalia enemmän aikaa ja suunnittelen päivään omaa olemista keventävän spesiaaliohjelman: retken, leikkikamujen tapaamisen tai vaikka sormiväri-iloittelun. (Onnea on suuri kylpyhuone, jonka saa suihkutettua puhtaaksi!) Normaalisti kaikki sujuu ongelmitta, mutta jos olosuhteet pääsevät yllättämään, asetelma kääntyy nopeasti päälaelleen.

Heräsimme valkeakuuraiseen aamuun.

Mennyt viikonloppu oli vauvan syntymän jälkeen ensimmäinen, jolloin isä lähti pidemmälle pelireissulle. Soolovanhemmuuteni alkoi lauantaina herättyämme ja päättyi sunnuntaina lasten mentyä nukkumaan. Kuinka ollakaan, myös vauvan rotarokote osui saman viikon loppuun ja teki yllätyshyökkäyksensä juuri alivoimapäiviksi.

Mutta onneksi lapsillamme on ihanat isovanhemmat! Ja onnekseni olin sattunut sopimaan yökyläreissun omien vanhempieni luokse muistamatta koko rokotetta.

Se pelasti paljon. Juuri koliikista toenneen vauvamme rotaitku nimittäin alkoi työmatkaa edeltäneenä yönä ja päättyi puoli tuntia ennen isän kotiinpaluuta.

Yökylään isovanhemmille

Lauantaiaamuna heräsimme valkeakuuraiseen pakkasaamuun esikoisen hurratessa sängyssään: ”Tänään mennään yökylään!” ja vauvan vatsan aloitellessa aamukouristuksiaan. Istutin esikoisen ikkunan ääreen ihmettelemään valkoista maailmaa ja laskemaan pihalla pomppivia pupujusseja samalla, kun laitoin vauvan valmiiksi. Edellispäivän puuroa oli jäänyt sopivasti yli, joten aamiainenkin hoitui helposti. Päivän ensimmäinen uhmakohtaus (= kaksi itkevää lasta) tuli vasta ulkovaatteita pukiessa.

Hentoinen lumivaippa ja kirpeä pakkassää tekivät aamupäiväulkoilusta kuitenkin sellaisen seikkailun, että siinä unohtuivat niin itkut kuin uhmakärttyilytkin. ”Se on kylmää!” totesi esikoinen moneen otteeseen lunta tutkiessaan, eikä olisi millään malttanut pitää hanskoja käsissään. Ja kun lumen ihmettelyyn uuvahtanut esikoinen kellahti päiväunille, kamojen pakkaaminen ja auton lastaaminen hoituivat rotapotilas kantorepussa. Sitten oltiinkin jo tien päällä…

Esikoinen on jo niin tottunut vauvamme itkun ääneen, että nukahtaa sen tuudittamana niin päivänokosille kuin yöunille. Eikä mahani päällä vaikeroivan nyytin nyyhke tunnu häiritsevän edes iltasatuhetkeä. Silti yökylässä oli ihana saada keskittyä esikoisen kanssa olemiseen myös ilman itkun ääntä – ja tietää, että samaan aikaan vauvaa heijattiin ja hyssyteltiin osaavissa käsissä. Kiitos lisäkäsien, pääsin illalla esikoisen nukahdettua vielä yksin saunomaankin. Ja mikä parasta, jokin maailmankaikkeuden mahti väänsi rotaitkun off-asentoon yön ajaksi! Sain nukkua.

Kotiinpaluuiltana uhma tuli kylään. Niinpä juoksin koiran iltalenkillä karkailevan esikoisen perässä itkeviä vaunuja työntäen, siivosin iltapalat keittiön seiniltä ja petasin patjan ympäriltä revityt lakanat kolmesti uudelleen esikoisen sänkyyn. Uhma on kovin epäkohtelias vieras, mutta tajusi sentään iltayhdeksän jälkeen lähteä matkoihinsa. Silloin unta vastaan taistellut, totaalisen yliväsynyt esikoinen kiipesi ”sykkyyn” sydäntäsärkevästi nyyhkien ja vauvakin alkoi tyyntyä rotaitkustaan. Siinä me olimme, kolme väsyneen onnellista yhdessä.

Ensimmäisestä alivoima-viikonlopusta selvitty

Loppujen lopuksi selvisimme ensimmäisestä alivoima-viikonlopustamme varsin kivuttomasti. Esikoiselle jäi päällimmäisenä mieleen se, että hän pääsi kylpyyn isoon ammeeseen ja näki junia: ”Yy, kaa, koo, nee, viisi junaa! Junan pilli soi, sanoo TUUT TUUT.” Sunnuntai-iltana sylistäni omaan sänkyyn siirtyessään hän kuitenkin tuumasi: ”Kohta isu tulee kotiin, mä oon jo nukkumassa. Aamulla herään ja huudan: ’Isu on tullut kotiin! Huraa, tittidii!”

Alivoimalla hyvä, koko joukkueen voimin paras!