”Äiti, Mante-vauva itkee. Masu on kipee”, esikoinen huomauttaa, kun en heti ehdi reagoida vauvan itkuun. Tuore isoveli ehtii itkijän luo ensin, ottaa kädestä kiinni ja lohduttaa: ”Ei hätää Mante-vauva. Kun masu on kipee, tee kuperkeikka!”

En olisi villeimmissä toiveunissanikaan voinut kuvitella, miten hyvät isovelitaidot 2,5-vuotiaalle voi kehittyä kahdessa kuukaudessa. Olin varautunut viikkoja kestäviin kiukunpuuskiin ja mustasukkaisuuskohtauksiin sekä siihen, että suurin osa yksinoloajastani kahden lapsen kanssa kuluisi vauvan varjeluun. Olihan temperamenttinen esikoinen tottunut saamaan jakamattoman huomioni vietettyäni hänen kanssaan kotona yli kaksi vuotta.

valmistautumista vauvan tuloon

Valmistauduimme uuden vauvan tuloon puhumalla, ihmettelemällä ja lukemalla yhdessä esikoisen kanssa. Hyviksi lukukokemuksiksi osoittautuivat ainakin Fiksut faktat -sarjan ”Mistä vauvat tulevat” -luukkukirja sekä paraskirjani-sivustolta tilattu yksilöity satu ”[Nimi] on kohta isoveli”. Vauva oli siis iso osa elämäämme jo kuukausia etukäteen, vaikka elelikin vielä vatsanahan toisella puolella.

Nämä kirjat auttoivat paljon vauvan tuloon valmistautumisessa!

Lopulta esikoisemme joutui kuitenkin kasvamaan isoveljeksi kirjaimellisesti yhdessä yössä. Hän heräsi aamulla sängystään ja huomasi, että vanhempien sängyssä nukkuivatkin isovanhemmat. Onneksi olin juuri edellisiltana jutellut hänen kanssaan siitä, että niin voi käydä, ja yhden yön mittainen yökyläily-harjoituskin oli ehditty tehdä. Sairaalareissun venyttyä neljän päivän pituiseksi esikoinen joutui kuitenkin kasvamaan hetkessä aika lailla.

isoveljeksi muuttuminen voi ottaa koville

Vaikka olen itse isosisko ja perheen vanhin lapsi, ei minulla ole muistikuvia isosiskoutumisesta tai siitä, miten järisyttävä ja kaiken mullistava kokemus se ensimmäiselle lapselle on. Muuttuuhan kaikki totuttu hetkessä aivan toisenlaiseksi, kun oma paikka perheen vauvana riistetään kertarysäyksellä. Sen täytyy olla hirvittävä kriisi pienelle ihmiselle! Ei ihme, jos muutos aiheuttaa pienempää tai suurempaa oireilua.

Ensimmäisinä päivinä kotiutumisen jälkeen meilläkin vaikutti siltä, että pelkoni olivat osuneet oikeaan. Yhdellä hetkellä kaikki oli hyvin: Esikoinen halusi syöttää vauvaa tuttipullolla tai ylpeili vauvalta saamallaan isoveli-lahjalla. Ja hetkeä myöhemmin ei enää ollutkaan! Vaikka neuvolasta lohduteltiin, että vanhemmat sisarukset purkavat pahan mielensä yleensä äitiin, meillä tähtäimessä oli äidin läimimisen rinnalla myös vauvan eliminoiminen. Ensimmäistä kertaa ymmärsin, että pyörillä kulkevat ensisängyt onkin oikeastaan tarkoitettu lapsiperheeseen syntyvien vauvojen turvasatamiksi!

Pyörällinen ensisänky muuttui entistä tarpeellisemmaksi toisen lapsen kohdalla.

Vaihe kesti kuitenkin vain joitakin päiviä. Vähitellen vauvaan ja äidin imetyshetkiin kohdistuvat kiukunpuuskat vähenivät ja korvautuivat isoveljen ylpeydellä:

”Mante-vauva juo tissimaitoo. Ei saa juoda isoo maitoo. Mä juon isoo maitoo.”

”Mante-vauva ei osaa käydä potalla. Ei osaa istua. Kun Mante-vauva osaa, mä opetan.”

Sitä paitsi, vauva osoittautui esikoisen silmissä nopeasti hauskaksi veijariksi, joka tanssii musiikin tahdissa jaloillaan sätkien, nauraa yhdessä isoveljen kanssa ja mikä tärkeintä – PAUKUTTELEE! Ja paljon! Kun aloimme värittää arkea vielä satunnaisilla isovelietuuksilla, esikoinen huomasi jäävänsä uudessa roolissaan sittenkin voiton puolelle. Pääseehän hän aika ajoin muun muassa uimahalliin, jonne vauvalla ei ole vielä mitään asiaa. (Ja siellä saa uinnin päätteeksi jäähilejuomaa!!!)

jo kuukausi on taaperolle ikuisuus

Vaikka uuden perheenjäsenemme syntymästä on vasta kaksi kuukautta, esikoinen on uuteen rooliinsa jo niin tottunut, ettei hän tunnu enää edes muistavan aikaa ilman vauvaa. Sen hän kyllä muistaa, että äidillä oli joskus maha. Ja että mahassa asui vauva. Ja tuo sama vauva on nyt tullut mahasta ulos. Silti esikoinen on yhdessä asiassa järkähtämätön: Mante-vauva on ollut olemassa aina – ihan niin kuin isoveljensäkin. Joku totuus taitaa olla vanhassa viisaudessa, että taaperon ikuisuus yltää kahden viikon päähän…

Kun esikoinen lähtee aamuisin päiväkotiin, hän säntää juuri ennen lähtöä halimaan vauvan, antaa pusun ja pitää hetken kädestä. Äiti saa tyytyä pelkkiin heippoihin ja vilkutukseen. Ihmiset tärkeysjärjestykseen – turhiin halailuihin kun ei enää nykyään ole aikaa. Vaikka kyllä esikoisen lähtöheipatkin jäävät aina mieltä lämmittämään.

”Moi moi! Nähdään pian! Tullaan takas!”

Ylpeä isoveli ohjaksissa

Viikonloppuna nukuin ensimmäiset autuaat yöuneni kahteen kuukauteen. Vain kolme herätystä ja kertynyttä unta jopa 7,5 tuntia! Aamulla mies katsahti minua ja huudahti: ”Hei, sun silmät on taas isot!”

Valvominen on yksi suurimpia peikkoja, joita lapsiperhe-elämään liitetään, eikä suotta. MUTTA vaikka molemmat poikamme ovat olleet valvottavaa sorttia, elämäni pahimmat valvomisjaksot olen kokenut aivan muissa elämäntilanteissa ja aivan toisenlaisista syistä. Esimerkiksi stressi tuhoaa yöuneni paljon katalammin kuin heräilyt lasten vuoksi.

vaiheita ja vähäunisia vauvoja

Esikoisemme oli kukkuja. Kun lähdimme hänen kanssaan sairaalasta, kätilöt muistuttivat, ettei pidä huolestua, jos vauva nukkuu suurimman osan vuorokaudesta. Kotiin päästyämme esikoinen valvoi heti 12 tuntia yhtä soittoa – hymyillen ja meidän vanhempien huomiota hakien. Sellainen hän oli alusta asti. Vähitellen opin, että hän meni nukkumaan aamuneljältä, mutta nukkui vastaavasti aamupäivällä kahteentoista. Siispä järjestimme elämänrytmimme niin, että minä nukuin yöuneni samaan aikaan. Esikoisen kanssa se oli helppoa, ja jopa koira taipui uuteen rytmiin ongelmitta.

Esikoisen myötä opimme myös ajattelemaan vauva-ajan ilmiöitä vaiheina. Ne tulevat ja menevät, kestävät aikansa hyvässä ja pahassa. Joitakin vaiheita jää kaipaamaan, toisista luopuu mielellään. Vaiheajattelu on ollut myös toisen lapsemme kohdalla merkittävä voimavara. Kun vauva alkoi itkeskellä koliikkia, tiesimme sen kestävän aikansa ja loppuvan sitten. Ajatus kolmen kuukauden rajapyykistä koliikkivaivojen suhteen auttoi jaksamaan.

koliikki paljasti rangankiertymän

Jos koliikki voi joskus olla onnenpotkaus, meillä se oli sitäkin. Kun tajusimme vauvan itkevän pahimpina päivinä jopa 20 tuntia vuorokaudessa, päätimme etsiä apua ja kokeilla vyöhyketerapiaa. Olen ollut aina todella skeptinen vaihtoehtoisia hoitomuotoja kohtaan. Osittain kyse on ollut tietämättömän ennakkoluuloista, osittain siitä että hoitojen parissa tuntuu työskentelevän hyvin monenkirjavaa osaajaa. Kovia vatsavaivojaan itkevän vauvan kipuja katseltuamme päätimme kuitenkin sanoa piupaut ennakkoasenteillemme, etsiä taitavana pidetyn vyöhyketerapeutin ja kokeilla hoitoa. Ja hyvä niin!

Vyöhyketerapia auttoi meillä koliikkiin ja rangankiertymiin.

Ensimmäisellä hoitokerralla kävi nimittäin ilmi, ettei vauvamme itkenyt ainoastaan koliikkia vaan myös muita kipuja. Ne johtuivat pahasti väärään asentoon kiertyneestä rangasta, joka saattoi olla seurausta viimeisten viikkojen huonosta asennosta mahassa tai megalomaanisen nopeasta syöksysyntymästä. (Ajoimme sairaalan pihaan 10 minuuttia ennen kuin vauva oli syntynyt ja sylissäni.) Se selitti, miksi pienokaisen pää oli kääntynyt ainoastaan toiseen suuntaan, eikä hän ollut liikutellut juuri lainkaan käsiään.

Jo ensimmäinen hoitokerta mursi ennakkoluuloni vyöhyketerapiaa kohtaan. Kaikki olikin niin kovin loogista: lihasjumien avaamista ja puristuksiin jääneiden hermoratojen vapauttamista. Ei lainkaan voodoota, energiakenttiä ja tiutau-tilpehöörejä, niin kuin olin kuvitellut villeimmissä mielikuvissani. Ja niin kuin lastemme lääkäri-isoisä totesi, lääkärinkin on uskottava silmiään – vauvan vointi parani joka hoitokerran jälkeen niin merkittävästi, ettei tehoa ollut mitään järkeä kyseenalaistaa.

skeptikko vyöhyketerapiassa

Muut kaltaiseni skeptikot varmasti jo janoavat tietää, miten vyöhyketerapia meitä auttoi. Ensimmäisen hoitokerran päätteeksi vauva käänsi päänsä ensimmäistä kertaa oikealle. Myöhemmin kotona mietimme, miksi pikkuinen vaikuttaa erilaiselta kuin ennen, kunnes tajusimme käsien huitovan vimmatusti joka suuntaan. Toisella hoitokerralla avattiin rintarangan jumeja, jotta vauvan olisi helpompi hengittää. Puolivälissä hierontaa vauva alkoi ensi kertaa jokeltaa, leveä hymy kasvoillaan. Kolmen hoitokerran jälkeen myös koliikki on helpottanut huomattavasti. Vatsavaivoja itketään yleensä pariin otteeseen päivässä tunnin tai kahden ajan, muttei sentään kymmentä tai kahtakymmentä tuntia, niin kuin aiemmin.

Olemme monesti miehen kanssa nauraneet, että koliikkikin voi näköjään tuoda mukanaan jotain hyvää. Kun vauvan jumit sen ansiosta huomattiin ja saatiin hoidettua ajoissa, eivät ne jääneet haittaamaan motorista kehitystä, ja saatoimme välttyä paljon suuremmalta kehoremontilta joskus tulevaisuudessa. (Ei sillä, että siltikään toivoisin koliikkia kenenkään vauvalle!) Sitä paitsi, viime yönä nukuin jo toisen superhyvän yöni, kun vauva oli saanut paukuteltua mahavaivat pihalle jo ennen nukkumaanmenoa.

Kolme herätystä ja kahdeksan tuntia unta!

P.s. Postaus ei ole kaupallinen yhteistyö. En ole myöskään lääketieteen osaaja, joten termien käytössä ja selityksissäni voi esiintyä virheitä ja suoraviivaistamista.

Lue myös:

• Valvomisen vuosi – mitä tapahtuu, kun ei nuku kunnolla yli vuoteen
• Äiti kodin vankina – mikä neuvoksi, kun tuttipullo ei kelpaa?
• Kolmekymmentäviisi ja kiertotieni äidiksi
• Murphyn lakeja lapsiperheille – vauvamaailman lainalaisuuksia

Psssst. Äijä-äidin löydät Instagramista , Facebookista – ja nyt myös TikTokista!