Hae
Äijä-äiti

Lettuja ja laturetkiä – millaista on viettää joulu Lapissa?

Vuosia haaveilin joulunvietosta Lapissa, kunnes siihen lopulta tarjoutui tilaisuus. Kokemus oli juuri sellainen kuin olin unelmoinutkin – jopa ylitti odotukseni – ja tänä vuonna saimmekin kokea Lapin joulun jo kolmatta kertaa. Mutta millaista on viettää joulu Lapissa?

Tänä vuonna saimme kokea Lapin joulun jo kolmatta kertaa

Lappi vetää puoleensa

Ylläs on minulle tuttu paikka jo lapsuudesta. Joka vuosi perheemme suuntasimme autolla Äkäslompoloon viikoksi hiihtämään ja laskettelemaan. Rakkaus Lappiin syttyi jo tuolloin. Opiskeluaikoinakin suuntasin pohjoiseen aina, kun rahat vain riittivät. Ikimuistoinen oli myös miehen kanssa tehty vaellusreissu Kilpisjärven seudulle.

Muistan vielä ensimmäisen jouluni Lapissa: ihmeellisen valon, sisäänsä kietovan pimeyden, valkeat hanget ja taivaalla loimuavat revontulet. Tuolloin meillä ei ollut vielä lapsia, joten teimme pitkiä hiihtovaelluksia, luimme läjäpäin kirjoja, kirmasimme hankeen saunan lauteilta, olimme ja ihmettelimme. Tuntui kuin joulusta olisi kuorittu kaikki ylimääräinen ja jäljelle olisi jäänyt kaikkein olennaisin: lepo, yhteinen aika ja hetkessä eläminen.

Hiihtoretket ovat muodostuneet osaksi Lapin jouluperinteitämme

Toisen kerran suuntasimme Ylläkselle joulunviettoon, kun esikoinen oli reilu puolivuotias. Yhden paikoillaanpysyvän ja varsin hyväntuulisen vesselin kanssa reissu oli lähes yhtä rentouttava kuin ensimmäisellä kerralla – varsinkin kun mukana matkassa oli isovanhemmat, jotka auttoivat vauvan hoidossa ja mahdollistivat minulle ja miehelleni yhteiset hiihtoretket.

Erityisen taianomaisen tuosta joulusta teki vauva, jota ehdimme rauhassa ihmetellä ja ihailla koko joulun omassa talvisessa kuplassamme. Mieleen ovat jääneet myös Ylläksen kappelissa järjestetyt Kauneimmat joululaulut, jonne suuntasimme tuore pienokainen mukanamme.

Tämä oli esikoisen (4v) toinen Lapin joulu ja Manten (2v) ensimmäinen

Jo kolmas joulu ylläksellä

Tänä vuonna oli vuorossa kolmas joulumme Ylläksellä. Edelliskerrasta perhe oli kasvanut yhdellä lapsella ja olimme jälleen onnistuneet houkuttelemaan myös isovanhemmat mukaan.

Kiireisen ja raskaan syksyn jälkeen Lapin joulu tuli todella tarpeeseen. Palasin elokuussa töihin, ja miehen työrytmin vuoksi uusi paletti oli ollut juuri niin haastava kuin olin etukäteen pelännytkin – varsinkin kun lapset vielä siirrettiin syksyn aikana sisäilmaongelmien vuoksi eri päiväkoteihin. Siksi tuntui erityisen hyvältä hypätä heti viimeisen työpäivän jälkeen yöjunaan ja vaihtaa maisemaa: Viettää yksinkertaistettua joulua tunnelmallisessa mökissä, valkoisten pakkashankien keskellä saunoen, syöden ja hiihdellen.

Kuin joulusta olisi kuorittu kaikki ylimääräinen – JoulUnviettoa lapissa

Joulun aikaan valoisa hetki on Lapissa lyhyt, mutta sitäkin kauniimpi. Aamuhämärä taipuu sinertäväksi valonkajoksi yhdentoista aikaan, ja vähän sen jälkeen aurinko kurkistaa horisontin takaa maalaten taivaan violetilla ja vaaleanpunaisella. Sen enempää ei aurinkoa näy. Kahdelta alkaa taas hämärtää. Hämärän hetket ovat kuitenkin pitkiä ja viipyileviä, eikä pimeys ole yhtään niin pimeää kuin etelässä, kiitos puut peittävän tykkylumen ja valkeiden nietosten.

Pimeys ja aamuisin paukkuva pakkanen ovatkin hyvä tekosyy hitaille ja raukeille aamuille. Valo puolestaan rytmittää luontevasti päivän pääulkoilua.

Mante yllätti koko perheen sivakoimalla puolen kilometrin lenkin

Joululauluja ja pikkuhiihtäjiä aatonaattona

Aatonaattona käytimme valoisan ajan testailemalla koko perheen voimin suksia ladulla. Esikoinen (4v) sivakoi jo hyvää kyytiä eteenpäin, mutta myös Mante (2v) yllätti puolen kilometrin lenkillään.

Illan pimennyttyä keksimme lähteä edelliskerran tapaan kauneimpiin joululauluihin. Kappeli oli täysi, tunnelma lämmin ja lapset jaksoivat ällistyttävän hienosti koko tunnin kestäneet laulajaiset. Kun pappi lopuksi kehotti meitä ottamaan vastaan Herran siunauksen, esikoinen kääntyi katsomaan minua pahoitellen: ”Sinä et äiti valitettavasti saa sitä. Tämä siunaus on vain herroille.”

Lasten mentyä nukkumaan ehdin vielä jäädyttää mökkipihalle pari jäälyhtyä joulun tunnelmaa luomaan.

Jouluaaton letturetki ja muita perinteitä

Lapin jouluaattoperinteeksi meillä on muodostunut hiihtoretki. Sen toteutimme tälläkin kertaa herkuteltuamme ensin aattoaamuna riisipuurolla ja katseltuamme yhdessä Joulupukin kuumaa linjaa. Retken kohteeksi valikoitui letuistaan ja hämyisestä tunnelmastaan tunnettu Welhon kota. Isovanhemmat päätyivät tällä kertaa kulkeman matkat pikkuväen kera autolla, joten me saimme miehen kanssa sivakoida jouluhiihdon kahdestaan. Letut maistuivat (Welhon kodan poroletut ovat ihania!) ja ennen paluumatkaa oli vielä tovi aikaa mäenlaskulle.

Hiihtolenkin jälkeen vuorossa oli luonnollisesti joulusauna, minkä perään olikin jo mukava alkaa valmistella illan ateriaa. Vanhemmiltani saadut joululaatikot ja anopin tekemät joululeivät olivat kulkeneet Lappiin näppärästi suksiboksissa, mutta mitään muuta meillä ei ollut valmiina.

Kaupasta kipaisimme hakemassa tärkeimmät: kalaa, mätiä, poroa, glögiä ja vihreitä kuulia. Kinkun päätimme jättää suosiolla myöhemmäksi, sillä satunnaisten sähkökatkojen ja aaton kokkauskuormituksen vuoksi uunin toiminnasta ei ollut takeita. Alennuksesta haettu kinkku valmistui lopulta tapanina ja maistui sitäkin paremmalta! Muitakin jouluherkkuja syntyi aina inspiraation iskiessä, ripotellen aaton jälkeen. Mante löysi joulun lempiruokansa: laatikot. Viidennen lanttulaatikkoannoksen jälkeen hän oli suorastaan pöyristynyt, kun valkeni, ettei sitä ollut enää enempää.

Lahjoja olimme toivoneet Korvatunturilta vain vähän, jotta ne olisi helppo kuljettaa paluumatkalla kotiin. Jouluiloa niistä riitti senkin edestä, kun uusia kirjoja ja leluja tutkittiin rauhassa koko loppuloman ajan. Joulupukki oli sen verran kiireinen, että jätti lahjat ovelle, koputti ja jatkoi jo matkaansa. Lapsista tuntui silti turvallisemmalta vilkaista oven taakse aikuisten syleissä. Sen verran pukin piipahdus nosttti jännitystä. Jännitys kuitenkin helpotti, kun esikoisen paketista löytyi tämän vuoden ykköstoive: Muumi-tietokone kirjainten harjoitteluun. Sanoipa esikoinen nähneensä ikkunassa vilauksen myös loittonevasta porovaljakosta.

Sen verran paljon Joulupukin koputus jännitti, että oven taakse oli turvallisempi kurkistaa sylistä käsin

Rennonletkeät joulunpyhät

Loppujoulu sujui samaan, rauhaisaan malliin: Välillä kävimme hiihtämässä vuorovedoin tai ahkion kanssa koko perheen voimin, välillä potkukelkkailimme, katsoimme lastenelokuvia ja ihmettelimme Lapin pimeyttä. Tänä vuonna emme onnistuneet näkemään revontulia, mutta poroja (ja niiden papanoita) kylläkin.

Navettagallerian asukkaita

Mikä Lapin jouluissa viehättää?

Mikä Lapin jouluissa viehättää? Ensinnäkin, on ihanaa viettää joulua lumen ja pakkasen keskellä, kun tietää että lasten kanssa pääsee niin pulkkamäkeen kuin ladullekin. Toiseksi, on virkistävää viettää joulua vailla arkisia velvoitteita tai pikkupuuhia, joita kotona tulee aina tehtyä. Ja kun saa riuhtaistua itsensä heti loman alkajaisiksi irti tutuista ympyröistä, on lomatunnelmaan helpompi siirtyä.

Lisäksi Lappiin matkustaminen pakottaa yksinkertaistamaan omia jouluperinteitä, mikä itse asiassa antaa enemmän tilaa itse joulunvietolle. Jäljelle jää tärkein.

Lue myös:

Psssst. Äijä-äidin löydät Instagramista , Facebookista – ja nyt myös TikTokista!

Lasten kanssa Lapissa – talvilajeja umpihankijuoksusta ahkiohiihtoon

Vietin juuri ikimuistoisen viikon lasten kanssa Lapissa. Tämänkertaisella Ylläksen lomallamme ehdimme testata liudan erilaisia talvilajeja umpihankijuoksusta ahkiohiihtoon. Kyllä taas äidin kunto kasvoi!

hiihtäminen

Molemmilla lapsillamme on jo sukset – ei siksi että yrittäisimme muovata heistä tulevaisuuden hiihtolupauksia vaan ihan yksinkertaisesti siitä syystä, että Mante (1,5v) puki toistuvasti isoveljensä sukset eteisessä jalkoihinsa ja hiihti ympäri asuntoamme. Niinpä taivuimme hankkimaan molemmille veljeksille käytettyinä omat varusteet. (Lue lisää hiihtämisen harjoittelustamme TÄÄLTÄ.)

Lapissa lapset kävivät hiihtämässä neljästi. Esikoisen vauhti ja hiihtokunto riippui aina päivän fiiliksestä. Yhtenä päivänä 100 metriä riitti, toisena selvittiin 0,7 kilometrin lenkki taukotuvalle herkuttelemaan. Esikoista tuntui motivoivan myös se, jos pikkuveli hiihti perässä – samoin kuin Mantea kiritti isoveljen peesaaminen.

Mante suksi jo hieman itsekin, mutta tykkäsi erityisesti taktiikasta, jossa asetuin seisomaan hänen suksilleen heti siteiden taakse ja sivakoimme yhdessä eteenpäin. Välillä otin touhuun itselleni sauvatkin mukaan ja niihinkin Mante tarttui hanakasti kiinni itselleen sopivalta korkeudelta.

jänöjussin mäenlasku

Kahden hiihtäjän taktiikkaa käytin myös, kun lapset halusivat oppia laskemaan murtsikkasuksilla mäkeä. Asetuin laskuvuorossa olevan suksille seisomaan heti siteiden taakse ja laskimme mäen tällä tavoin yhdessä alas. Ylämäen lapset saivat yrittää kavuta omin voimin. Minä puolestaan kirmasin sillä välin taas mäen päälle laskemaan vuoroaan odottavan jänöjussin kanssa alas. Kyllä touhussa hyvän hien sai pintaan – ainakin äiti!

Neljänä päivänä lapset hiihtivät itse.

hiihtäminen ahkion kanssa

Toivon, että vielä joku päivä lapset innostuvat hiihtämään kanssani pitkiäkin lenkkejä (taukopaikkojen lätyt silmissä kiiluen). Vielä tänä talvena pitkät lenkit kuitenkin mahdollistuivat ahkion avulla. Meillä on kahden lapsen pyöräkärry, joka muuntuu myös suksilla kulkevaksi ahkioksi. Menopelinä se on perinteistä ahkiota kiikkerämpi, joten jyrkissä mutkissa ja epätasaisella lumella saa olla tarkkana, eikä isoihin mäkiin ole asiaa. Pyöräkärryahkiomme etu on kuitenkin se, että se taittuu kokoon ja mahtui näin ollen automme takakonttiin muiden reissukamojen jatkeena.

Ahkion kanssa hiihtäessä on hyvä asennoitua siihen, että vauhti ei päätä huimaa. Ahkiohiihtäminen on pikemminkin retkeilyä, mutta hiki siinä tulee. Kun kiskoo perässään 30-kiloista ahkiota, joka painaa puolet omasta painosta, pienissäkin mäissä saa tehdä töitä. Ainakin minulle palkinto on kuitenkin se, että ylipäätään pääsen hiihtämään silloinkin, kun olen yksin vastuussa lapsista. Lapset myös viihtyvät ahkiokärryssä ja jopa päiväunet lopettanut esikoinen nukahtaa usein sen kyytiin. Tämän talven olen hiihtänyt pitkälti vain ahkion kanssa. Kun Lapissa pääsin pariin kertaan itsekseni ladulle, huomasin hiihtokuntoni olevan kuitenkin yllättävän hyvä. Lipsuvatkin sukset tuntuivat suorastaan lentävän eteenpäin, kun 30 kilon kuorma katosi kyydistä!

Loman viimeisenä päivänä, viimeisen hiihtolenkin loppusuoralla ahkio yllättäen hajosi – kuin ilmoittaakseen, että hän on antanut tänä talvena kaikkensa. Onneksi hajoamisen ajoitus osui nappiin, eikä häirinnyt lomaamme, ja rikki mennyt aisakin meni takuuseen. Ensi talvena saamme siis taas hiihdellä entistä ehomman ahkion kera.

Ahkion kanssa hiihtäminen on hikistä hommaa, vaikkei vauhti päätä huimaisikaan.

laskettelu

Tänä talvena päätin uskaltautua kokeilemaan, mitä keväällä neljä täyttävä esikoinen tuumaisi laskettelusta. Etukäteen ajattelin, että yrittäisimme viettää edes tunnin rinteessä ja kokeilla laskettelun perusasioita. Minutkin on viety pienenä mäkeen, jossa pujottelua tosissaan harrastanut isäni on opettanut minut laskemaan. Joitakin perinteitä on hauska jatkaa!

Laskettelukokeilumme meni vielä paljon paremmin kuin olin etukäteen uumoillut. Esikoinen viihtyi rinteessä kolme tuntia ja onnistui lopulta laskemaan osan mäestä alas jo aivan itsekseen. Ja jos hän olisi saanut päättää, olisimme jo ensimmäisen laskun jälkeen olleet valmiita siirtymään mustaan rinteeseen. (Lue koko juttu laskettelukerrastamme TÄÄLTÄ.)

talvivaellus

Lapsethan eivät tunnetusti ole järin innostuneita kävelemisestä. Siitäkin huolimatta päätimme lähteä kokeilemaan lyhyttä talvivaellusta Peurakaltion kauniilla reiteillä. Kolme askelta otettuaan esikoinen oli valmis kääntymään takaisin, mutta lopulta löytyi keino, jolla touhu muuttui lapsistakin hauskaksi: Heidän tehtävänään oli etsiä reittimerkkejä. Niinpä he viipottivat kepiltä kepille, kunnes lopulta huomasimme saapuneemme takaisin lähtöpisteeseen.

Peurakaltion porot, Tähti ja Mustikka, tulivat tutuiksi.

pulkkamäki

Pulkkamäki on paikka, joka on tulee taatusti jokaiselle vanhemmalle tutuksi. Ei tarvita kuin jonkinlainen lumikasa ja lisävauhtia kaipaaville pulkka tai liukuri, niin ollaan valmiita aloittamaan. Lisähikeä kaipaavien vanhempien kannatta heltyä päästämään lapset hieman liian korkeaan ja jäiseen mäkeen, jolloin saa itsekin säntäillä syke pilvissä holtittomasti syöksyviä ja liukastelevia lapsia pelastelemassa. Varoituksena on tosin sanottava, että lapsille harvoin sattuu mitään, vaikka meno näyttäisikin hurjalta – suuremmassa vaarassa ovat heitä kaitsevat aikuiset!

umpihankijuoksu

Kun lapseni tajusivat, että Lapin metrinen lumihanki kannattelee vielä heitä, muttei enää meitä aikuisia, heidän lempilajinsa oli löytynyt. Umpihankijuoksuun tarvitaan pari tilaisuuden tullen pakoon säntäilevää lasta, heitä takaa-ajava aikuinen ja mahdollisimman syvä ja upottava lumihanki, joka paikoin saattaa hetkellisesti kannatella hyväuskoista tallaajaa.

Missään muussa lajissa en ollut niin nopeasti niin hiestä läpimärkä kuin tässä. Yleensä ensin pakoon säntäsi esikoinen ja hänen peräänsä riemusta kiljuen kipitti Mante. Minä seisoskelin turvallisesti tiellä huutelemassa karkureita takaisin, kunnes tajusin Manten vajonneen 100 metrin päässä kainaloita myöten penkkaan. Ei auttanut kuin tarpoa nivusiin asti yltävässä umpihangessa sinne ja takaisin saappaat lumesta pullollaan esikoisen hekotellessa kauempana.

Terveisiä niille naapurimökkiläisille, jotka kerääntyivät erään ”harjoituksemme” aikana mökkiensä parvekkeille iltaoluet kädessä ihmettelemään touhuamme. Toivottavasti tykkäsitte showsta! Lapsistamme oli metkaa saada yleisöäkin paikalle.

Hanki kannatteli vielä karkuun pinkovat lapset – muttei aikuista.

Lue myös:

Psssst. Äijä-äidin löydät InstagramistaFacebookista – ja nyt myös TikTokista!