Kolme ja puoli vuotta lapsiperhearjen kiireessä kotia siivottuamme nostimme lopulta kädet ilmaan, tartuimme puhelimeen – ja palkkasimme siivoojan. Tekoa leimasi  häpeä: Miksi palkkasimme siivoojan? Emmekö selviä tästäkään itse?

Päätimme olla asiasta hissukseen, sillä koko touhu tuntui vähän turhan porvarilliselta tyyliimme. Mutta ihanaa se oli myös! Se tuli selväksi heti ensimmäisen siivoojakäynnin jälkeen. Ja kun vähitellen paljastimme lapsiperhearkea niin ikään eläville kavereillemme, mitä oli tullut tehtyä, moni kummastui: ”Mitä?! Eikö teillä ole ennen käynyt siivoojaa? Kyllä meille palkattiin heti, kun lapset syntyivät!” 

imurointiyrityksiä lapsiperheessä

Esikoisemme ei vauva-aikanaan perustanut imuroinnista. Siivouspäiviksi piti soittaa isovanhemmat apuun kärrylenkittäjiksi, sillä pieni alkoi huutaa kuin syötävä heti imurin nähdessään. Ja koska juniorilla oli taito itkeä itseltään taju kankaalle, tavoitteellinen vauvan itkettäminen ei tuntunut varteenotettavalta vaihtoehdolta.

Nykyään esikoinen ei ole imurista enää oikein mitään mieltä – jollei lasketa sitä, että vekotin on usein junaleikkien tiellä. Mante sen sijaan rakastaa imuria. Tai tarkemmin sanottuna sen päälle ja pois painamista. Imurointi tapahtuukin yleensä muutaman sekunnin sykleissä virtanappia hakkaavan taaperon kikattaessa vieressä.

Mante rakastaa imuria – tai tarkemmin sanottuna sen päälle ja pois painamista.

Siivoojan palkkaaminen yllätti positiivisesti

Vuosien harkitsemisen jälkeen tulimme siihen tulokseen, että siivoojan palkkaaminen lisää perheemme hyvinvointia niin huomattavasti, että siihen kannattaa sijoittaa. Kun joku auttaa siivoamisessa edes kerran, pari kuukaudessa, me säästämme voimiamme, hermojamme ja aikaamme.

Jo ensimmäinen siivoojakäynti yllätti positiivisilla vaikutuksillaan ja ylellisyyskertoimellaan: Ilo siivoojan saapumisesta alkoi jo useampi päivä ennen h-hetkeä tajutessani, että voin jättää tiettyjä rutiininomaisia hinkutushommia hoitamatta. Se vapautti iltoihin heti muutamia minuutteja omaa aikaa. Siivouspäivänä lähdin jo heti aamusta Manten kanssa retkelle nautiskelemaan. Tieto siitä, että palaan raikkaantuoksuiseen ja puhtaaseen kotiin, jonka pinnoilta tahmatassujäljet ovat kadonneet, maksimoi retken hyvän fiiliksen.

Tiedän, että kun ensimmäinen lasku saapuu, mietin jälleen kerran, pitäisikö kotia puunata sittenkin itse. Ehkä silloin on syytä avata päiväkirja ja lukea esimerkiksi oheinen muistelus, niin päätös alkaa taas tuntua vain järkevältä.

Rakas päiväkirja: ”imuroinnin vaaroista”

”Äitiaivot eivät opi kerrasta. Tai sadasta.

Niillä on taito saada kantajansa vakuuttumaan, että juuri tänään kaikki on toisin! Siksi minäkin havahduin loistavaan imurointitilaisuuteen, kun päiväunet väliin jättänyt esikoinen säntäili onnellisen aropupun lailla itsekseen pallon perässä.

Siispä tartuin imuriin.

Eteisen imuroituani kuulin, kun koiran vesikuppi lensi seinään. Lähdin siivoamaan sotkua tajuamatta, että kyseessä oli itse asiassa vasta äidin harhautus lopullisen suunnitelman toteuttamiseksi. Varsinainen kohde oli keittiön kaappiin kätketty cashew-pähkinäpussi.

Noin kolme sekuntia vesivahinkoja siivottuani tajusin, että pähkinäpussi oli ottanut jalat alleen ja suuntasi kohti olohuoneen sohvaa. Ampaisin perään, mutta siinä vaiheessa esikoinen oli jo hotkaissut pussin pähkinöistä puolet – ei äiti niitä enää suusta vaatisi takaisin! Paitsi että pähkinöitä oli siellä vähän liikaa pienen pojan suun kokoon suhteutettuna.

Seuraavat hetket sisälsivät sekavaa pähkinäkakoilua ympäri kämppää. (Ohitan kuvailun ja jätän tilaa lukijan mielikuvitukselle.) Tästäkin kohelluksesta selvittiin kuitenkin taas kerran hengissä. Ja kiitos Pikku Kakkosen, pian esikoinen istui sohvalla puhtaat päällä, pyykit pyörivät, tuhot oli korjattu ja rauha laskeutunut.

Imuriin en kuitenkaan aio enää koskea. Hengenvaarallinen vekotin!”

Lue myös:

• Kannattaako vauvauinnista maksaa?
• Paljonko tavaraa lapsiperhe tarvitsee?

Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista ja Facebookista!

Kaava on tullut viime viikkoina tutuksi. Palattuamme koiran kanssa iltalenkiltä, teemme rutiininomaiset iltatoimet niin kuin aina ennenkin: syömme iltapalaa, hoidamme iltapisut ja -pesut, vaihdamme yöpuvut ylle ja könyämme sänkyyn rauhoittumaan iltasatujen ja -laulujen ääreen. Mante nukahtaa kainaloon yleensä toisen iltasadun aikana. Tunnelma on raukea, kun esikoinen siirtyy omaan sänkyynsä ja toivotamme hyvät yöt. Sitten, kuin salamaniskusta, nukahtamaisillaan ollut esikoisemme on täynnä virtaa.

Elämää sähköjäniksen kanssa

Sähköjänis kiitää pitkin kotia sängystään karkaillen, kikattaa, hekottaa, hyppii ja herättää riehunnallaan usein myös pikkuveljensä. Yksin nukahtamisen taito on muisto vain – välillä tuntuu, että nukkumisen taito ylipäätään. Vielä puoli yhdeltätoista – kolme tuntia rauhoittumisen aloittamisen jälkeen – kannamme pikkukarkuria takaisin sänkyyn.

Googlaillessani ratkaisua ongelmaan huomaan, että samanlaisia haasteita on monissa muissakin lapsiperheissä. Tuntuu, että nukkumaanmenoajan sähköjänikset ovat oma lapsityyppinsä: toisille aivan vieraita, toisille sitäkin tutumpia.

Asiantuntijoiden ja keskustelupalstojen neuvoissa toistuu sama kaava: Neuvojat kertovat, että lapselle täytyy asettaa rajat ja toistuvat rutiinit, ulkoilua täytyy olla enemmän, sokeria vähemmän, ja että aikuisen pitäisi jaksaa puuhata lastensa kanssa myös tarhapäivän jälkeen. Sähköjänisten vanhemmat puolustautuvat kertomalla, että heillä on rajat, rutiinit, rutkasti ulkoilua ja yhteisiä leikkejä, eikä sokeri kuulu lasten ruokavalioon. Tämän jälkeen keskustelu tyssää tai joku heittää vielä epäuskoisen kommentin siitä, että heillä kyllä saadaan lapset näillä konsteilla nukkumaan.

Ennen olisin varmaan itsekin asettunut hyväätahtovien neuvojien rivistöön ja kuunnellut epäillen sähköjänisten vanhempien selityksiä. Mutta en enää. Sähköjäniksen kanssa eläessäni olen ymmärtänyt, että joidenkin lasten kohdalla edes viiden tunnin ulkoleikit, runsas yhteinen puuhastelu, sokeriton ruokavalio, rajat, säännöt ja rutiinit eivät aikaansaa rauhallista nukkumaanmenoa. Mikä siis neuvoksi?

Vielä kolme tuntia nukahtamisen jälkeen kannamme pikkukarkuria takaisin sänkyyn.

lapsi vallankäytön ansassa

Lastenpsykiatri Jari Sinkkosen ajatukset Yle.fi:n artikkelissa (ks. alkuperäinen artikkeli TÄÄLTÄ) tarjoavat ensimmäistä kertaa jotakin kättä pidempää tilanteeseen, jossa kaikki muut keinot on jo kokeiltu:

”Lapset käyttävät aina valtaa, kun siihen tarjoutuu tilaisuus. He vain jäävät itse ansaan, he eivät oikeasti haluakaan pyörittää sitä sirkusta. Lasten manipulatiivista käyttäytymistä ja vedättämistä ylläpitää se, että aikuiset lähtevät voimakkaasti tunteella mukaan. Ehkä paras tapa on viileä suhtautuminen ja ettei lähde siihen peliin.”

Lapset ovat siis kuin koirat: Tykkäävät kaapata vallan itselleen, mutta ovat kuitenkin helpottuneita, kun se otetaan heiltä pois. Yritän miettiä, missä kohdin meillä on voitu mennä vikaan. Kenties siinä, että aina jossain vaiheessa sängystäkarkailurumbaa pokerinaamani pettää ja hermostun esikoiselle. Tai siinä että kun Mante herää kesken unien isoveljen mekkalointiin, kotona alkaa täysi sirkus, eivätkä käteni yksinollessa riitä sekä heränneen vauvan että kikattavan karkailijan tyynnyttelyyn. 

[Jos lapsi on jo viety nukkumaan] ”ei tulla siihen vierelle ja viedä vettä ja milloin mitäkin. Lähdetään siitä, että ’sinä olet jo siellä sängyssä peiton alla enkä minä ala kanssasi käymään mitään show’ta’”, neuvoo Sinkkonen. Tämän olen oivaltanut jo itsekin, mutta päätän keskittyä siihen, että karsin toiminnastani kaiken ylimääräisen, kun iltariehunta alkaa.

Tunnelma on raukea, kun toivotamme hyvät yöt, mutta yhtäkkiä, kuin salamaniskusta, esikoisemme on taas täynnä virtaa.

vähäeleisesti ja vähäsanaisesti

Seuraavana iltana kaikki sujuu rauhallisesti: Mante nukkuu ja esikoinen jää omaan sänkyynsä odottamaan unta. Minä painelen suihkuun. Kuluu muutama minuutti, kun alkaa kuulua juoksuaskelia ja kikatusta. Hetkeä myöhemmin suihkun ovi avautuu, esikoinen kiljaisee ovensuussa ja ryntää karkuun. Palautan lapsen sänkyyn ja totean, että on yö ja yöllä nukutaan. Palaan suihkuun kuivaamaan itseni, väännän oven lukkoon. Taas kuulen kikatuksen ja juoksuaskeleet. Hetken päästä ovenkahvaa rynksytetään voimalla. Toistan sänkyynpalautuksen mahdollisimman vähäsanaisesti ja eleettömästi.

Sänkyynpalautuksia kertyy seuraavan tunnin aikana reilu 40. Tilannetta helpottaa se, että Mante ei onnekseni herää isoveljensä metelöintiin. ”Minulla on huono olo”, esikoinen yrittää. ”Huono olo päässä. Huono olo koska ei nukuta.” Totean tyynesti huonon olon johtuvan siitä, että on yö ja pääkin tahtoisi nukkua. (Meillä huono olo on tekosyy, jota käytetään useita kertoja pitkin päivää eri tilanteissa.) ”Suu ei saa unta, koska se haluaa vielä jutella”, esikoinen keksii seuraavaksi. Lupaan jutella suun kanssa heti seuraavana päivänä, mutta en nyt, kun on yö, jolloin kuuluu nukkua. ”Haluan äidin ja isun sänkyyn. Siellä uni tulee paremmin”, kuuluu viimeinen pyyntö. En suostu siihenkään, vaan kannan kolmevuotiaan omaan sänkyynsä. Pienen silmät ovat jo ristissä väsymyksestä.

Lopulta, vähän ennen puoli kymmentä, esikoinen nukahtaa omaan sänkyynsä. Niin aikaisin lapset eivät ole olleet nukkumassa aikoihin. Sirkuksestakin selvisin tunnissa. Päätän antaa taktiikalle mahdollisuuden. Sängystäkarkailut eivät varmastikaan ole vielä historiaa, mutta yritän olla tulevinakin iltoina mahdollisimman vähäeleinen ja vähäsanainen. Jospa nukkumaanmenovenkoilusta vähitellen päästäisiin…

Lue myös:

• Affektikohtaus, unikauhukohtaus ja unissakävely – kolme kummallista ilmiötä, joita ei kannata pelästyä
• Mistä unissapuhujien perheessä jutellaan öisin?
• Vähäunisista lapsista
• Ystävämme Iltavilli

Psssst. Äijä-äidin löydät myös Instagramista ja Facebookista!